lauantai 31. joulukuuta 2011

Siiri Enoranta - Gisellen kuolema

"Linnea oli kevätmyrsky, hän paiskoi vihmovaa raesadettaan minua päin ja samalla taipui tuulessa nuorena koivuna. Minua pyörrytti mutta en voinut sulkea silmiäni, minun täytyi saada katsoa Linnean silmiä joiden pohjalla kuivakukat kytivät ja kultakalojen kyljistö liekkien valo heijastui."

Tämän kirjan olen halunnut lukea siitä lähtien, kun siitä sain tietää K-blogin Jennin kautta. Kustantajan teksti sai kylmät väreet selkään ja minä tiesin, että tämä kirja on saatava käsiin. Valitettavasti sitä ei jostain syystä hankittu kirjastoon ja olinkin varsin epätoivoissani. Juuri joulun alla sain kuitenkin piristävää s-postia Sallalta; hän lupasi lähettää kirjan minulle, vieläpä aivan ilmaiseksi! Vielä kerran suuret kiitokset sinulle, Salla. :)
Minulla ei ole tapana käyttää takakansitekstejä arvioissani, vaan pyrin kuvailemaan keskeisiä asioita omin sanoin. Nyt teen kuitenkin toisen kerran poikkeuksen ja laitan sen takakannen kuvauksen, onhan se se sama, joka minut houkutti lukemaan. Sitä paitsi todella järisyttävistä kirjoista ei koskaan osaa sanoa mitään, ainakaan niin hyvin kuin haluaisi.
"Linnea palaa kotiin hiukset ballerinanutturalla, vaikka selvää on, ettei hän tanssi enää koskaan. Joel on pysähtynyt odottamaan häntä kahdeksan vuotta aikaisemmin, jäänyt lastenhuoneen lattialle istumaan leluauto kädessään. Linnea on vaarallinen, Linnea on kipinöivä, Linnea on kukka jolta on taitettu niska. Joel on ainoa joka antaa hänen olla sellainen kuin on, oli se sitten mikä tahansa Linnean eri peilikuvista. Tulevaisuus syöstään mahdottomaan kurssiin, ja järvenselällä kuikka huutaa."
Kirja on varsin lyhyt, 151 sivua, mutta se riittää. Linnea, polvensa loukannut ja sitä myöten entinen lupaava ballerina, palaa kotiin jossa kukaan ei osaa olla oma itsensä. Vanhemmat ikään kuin leikkivät vanhempia eikä kukaan tunne oloaan hyväksi. Tarinaa kerrotaan pitkälti Linnean isoveljen Joelin näkökulmasta. Sisarukset ovat etääntyneet välimatkan myötä, mutta asia alkaa hiljalleen muuttua...
     Teos vetäisi minut hetkessä mukaansa. Se on kirjoitettu todella sujuvasti eikä yhdellä sivulla ole paljonkaan tekstiä. Aloitin tämän aatonaaton iltana ja samana yönä luin sen loppuun, niin hyvä se oli. Se herätti paljonkin ajatuksia ja mietteitä. Jos et halua spoilereita, jätä lukeminen viimeistään tähän!
      Suurin teema on tietysti insesti, sisarusten välinen suhde, joka lähenee huippuunsa kesämökin aitassa. Täytyy sanoa, että koin varsin ristiriitaisia tunteita lukiessani. Toisaalta insesti ällötti minua, mutta huomasin myös symppaavani sisaruksia, joiden suhteella ei yksinkertaisesti voinut olla tulevaisuutta. Olen jonkin verran pohtinut tätä insestiasiaa ja en voi olla ajattelematta, ettei minulla ole minkäänlaista oikeutta tuomita. Luonnottomaltahan se useimmista ihmisistä tuntuu, mutta mitä me aiheesta tiedämme? Länsimaissa on totuttu ajatteluun "jokainen tehköön mitä huvittaa, kunhan ei vahingoita sillä muita". Vahingoittaako insesti ketään? Vanhemman ja lapsen välinen epäilemättä, mutta kahden sisaruksen? Minkä he tunteilleen voivat? Mitä tästä pitäisi ajatella? 
Ehkäpä suurin syy ajattelulleni on oma seksuaalisuuteni. Tässäkin maassa on monia monia ihmisiä, joiden mielestä "harjoitan luonnottomuutta" ja olen päästäni vialla ja jotenkin väärä pitäessäni omasta sukupuolestani. Sitä kautta tuntuu tekopyhältä mennä osoittelemaan sormella niitä, jotka saavat niskaansa miljoona kertaa suurempaa yököttelyä ja suoranaista vihaa. Niin, nämä eivät ole helppoja asioita.
      Pystyin samastumaan Joeliin aika pitkälti, vaikken itsekään varsinaisesti tiedä, miksi. Hänen elämänsä on erilaista kuin omani runsaahkoine ryyppäämisineen ja etäisine vanhempineen. Joelin ja Linnean vanhemmat eivät todellakaan muistuta omiani ja hyvä niin. En kuitenkaan osaa inhota ketään henkilöistä. Kaikki ovat inhimillisiä ja omalla tavallaan eksyneitä itseltään ja muilta. Isä on lakannut masennuksen myötä kirjoittamasta ja on sitä kautta lähellä Linneaa, pystymättä kuitenkaan auttamaan. Isä on hyväksynyt tilanteensa, mitä Linnea ei voi käsittää. Hänen unelmansa myötä kuoli myös tulevaisuus. On hurjaa, miten tyttö on elänyt vain baletille, omistautunut sille täysin. Täydellisyyden tavoitteluun oli myös helppoa samastua, samaa vikaa löytyy itsestänikin. Tietyllä tavalla koin Linnean ihannekuvana, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Baletista tuli mielleyhtymiä Black Swan -elokuvaan. Kuten siinäkin, myös tässä tapauksessa täydellisyyden tavoittelu väistämättä tuo onnettomuutta.
     Enorannan valttikortti löytyy ehdottomasti kielestä ja erityisesti rytmistä. Lauseet ovat välillä varsin lyhyitä ja sitten taas hengästyttävän pitkiä. Hänen tyylissään on jotain samaa Sofi Oksasen kanssa. Kikkailua on juuri tarpeeksi eikä se ärsytä. Molemmat käyttävät tehokeinona pilkkujen poisjättöä, joka tuo rytmiin nopeutta, kuten tässä: "Yksikään suortuva ei ollut karannut kasvoille, yksikään hius ei ollut väärässä paikassa, ja se nuttura oli kaikkea sitä mitä Linneasta luulin ja kaikkea sitä missä olin väärässä. Että hän on kiltti rauhallinen asiallinen kurinalainen tylsä." 
     Tästä kirjasta saisi epäilemättä irti vaikka mitä, mutta olkoon tämä nyt tässä. Suosittelen erittäin lämpimästi! Minun täytyy selvästi lukea kirjailijan kaksi edeltävää romaania, Omenmean vallanhaltija ja Nukkuu lapsi viallinen. Enorannassa on epäilemättä potentiaalia vaikka mihin!

Joulukuun luetut ja vuoden 2011 kohokohdat

Kas niin, olen ollut kauan päivittämättä, sillä olo ei ole ollut mikään hohdokkain enkä ole jaksanut panostaa blogiin. Eilen yritin tosin tehdä musiikkihaastetta, mutta netti jumitti niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Youtube ei tällä hetkellä ole jostain syystä kaveri.
Hiljaisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi olen kyllä lukenut varsin paljon, tosin joukossa on kolme lastenkirjaa ja yksi nuortenkirja. Arvio on tällä hetkellä vain Brontësta eli tehtävää riittää...
  • Charlotte Brontë - Professori
  • Timo Parvela - Ella ja Äf Yksi & Ella ja jättipotti
  • Kirsti Kutila - Muorimenninkäisen tarinoita
  • Camilla Läckberg - Jääprinsessa
  • Siiri Enoranta - Gisellen kuolema
  • Anu Holopainen - Boreaksen lapset
Toisin sanoen seitsemän kirjaa, mikä on minulle iso määrä. Kaksi kirjaa vieläpä jätin kesken, nimittäin Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan ja Rainer Maria Rilken Duinon elegiat. Edellä mainittu oli tylsä ja viimeksi mainitusta en tajunnut hönkäsen pölähdystä. Jospa minäkin opin jättämään kirjoja tarvittaessa kesken! Näiden kohdalla en tuntenut edes syyllisyyttä. Aika on rajallinen eikä kaikkea haluamaansakaan ehdi lukea.
Nämä luetut puolestaan ovat kaikki oikein hyviä! Noista lastenkirjoista tuskin saan väännettyä arviota, mutta kolmesta viimeksi mainitusta meinaan ne pikapuoliin tehdä. Brontëa kehuinkin jo arviossa, olen iloinen että luin sen. Jääprinsessa oli oikein vakuuttava ja koukuttava. Gisellen kuolema on selkeästi ylitse muiden. Se oli järisyttävän voimakas pieni kirja, jonka luin aatonaaton iltana melkein putkeen. Holopainenkaan ei pettänyt, Boreaksen lapset oli hyvä lukukokemus myös. Siitä(kin) lisää myöhemmin.

Ohhoh, taas on uusi vuosi! Muistan niin selkeästi, kun tein tämän koosteen viime vuonna. Muistan Aila Meriluodon elämäkerran maanisen lukemisen ja sen tunnelman. Se oli hieno uusi vuosi. Saa nähdä, miten tänään menee.
      Tänä vuonna on ollut paljon hienoja kirjoja. Miten näistä voi valita vain muutamia, yhdestä parhaasta nyt puhumattakaan? Yhtä parasta en edes yritä, mutta tässä sekalaisessa järjestyksessä vuoden parhaimmat:
Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste XX

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan  
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta  
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta  
19 - Kappale lempialbumiltani  
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Kappas, kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen. Tähän toimii kyllä parhaiten Children of Bodomin Sixpounder. Biisi vain on loistavaa mättöä alusta loppuun asti ja toimii kyllä melkeinpä kaikenlaisissa mielentiloissa.

torstai 15. joulukuuta 2011

Charlotte Brontë - Professori

"Vapaan ajan, jota minulla on käytettävissäni, ja jonka aioin käyttää hänen yksityiseksi huvituksekseen, omistankin nyt suuren yleisön hyväksi. Kertomukseni ei ole jännittävä, eikä se varsinkaan ole ihmeellinen; mutta se saattaa kiinnostaa joitakuita, jotka, uurastettuaan samassa ammatissa kuin minä, huomaavat kokemuksissani tiuhaan heijastumia omistaan. Yllä oleva kirje toimikoon esittelynä. Nyt jatkan."

Charlotten Brontën postuumisti julkaistu esikoiskirja Professori (Tammi 2009, suomentanut Inkeri Koskinen) on tarina William Crimsworthista, joka haaveilee itsensä elättämisestä rehellisellä työllä. Rikottuaan välinsä entisten huoltajiensa kanssa hän ottaa yhteyttä kopeaan ja varakkaaseen isoveljeensä ja saakin paikan sihteerinä. Elämä kuljettaa hänet kuitenkin aivan muualle - opettajaksi, professoriksi, Belgiaan, jossa syttyy hiljalleen rakkaus.
        Juonireferaattini saa kirjan kuulostamaan valtavan tylsältä ja mitättömältä, mitä se ei suinkaan ole. Juonen pääkohdat ovat toki vaatimattomat, mutta tylsyys ei missään vaiheessa vaivannut minua. Upposin hurmaavaan 1800-luvun maailmaan ja ihanan ajanpatinoimaan kieleen (hienoa käännöstyötä Inkeri Koskiselta!), joka on viehättänyt minua aiemminkin lukiessani aikakauden kirjoja. Jo ensivaikutelma on miellyttävä: päähenkilö aloittaa kirjan kirjeellä ystävälleen ja alkaa vähitellen keriä tarinaansa auki. Brontëlle harvinaisesti päähenkilö on siis mies ja ajalleen suorastaan silmiinpistävän edistyksellinen mitä hänen mielipiteisiinsä naisen asemaan tulee. Tällaista oli tietysti mukavaa lukea, mutta kauhean uskottavaa se ei ole.  
        Kiinnitin lukiessani huomiota jo suomentajan esipuheessaan mainitsemaan, Brontëa erityisemmin imartelemattomaan asiaan, frenologiaan. Kirjailija on kuulemma uskonut monien aikalaistensa tavoin, että ihmisen luonne näkyy kasvonpiirteistä ja kallonmuodosta, mikä tietysti meidän aikanamme kuulostaa järjettömältä ja rasistiseltä - niin kuin se onkin. Crimsworth kuvaa muun muassa Belgiassa halveksittujen flaamien alemmuuden näkyvän heidän kasvoiltaan. Tätä en ollut tiennytkään kirjailijasta.
        Willian Crimsworth huokuu aikansa ihanteita, rehellisyyttä ja nuhteettomuutta. 1800-luvun kirjoissa tunnutaan pyrkivän täydellisyyteen suorastaan uuvuttavalla uutteruudella. Yleensähän tämä liittyi voimakkaaseen uskonnollisuuteen ja kristinuskon vaatimuksiin. Siveellisyys on tietysti ehdotonta ja kaikenlainen ponnistelu lähimmäisen hyväksi jokaisen velvollisuus. Tosin tässä teoksessa uskonto oli marginaalissa, mikä ihmetytti minua. Kotiopettajattaren romaanissa uskonto taas oli hyvin keskeinen enkä voi koskaan unohtaa kiehtovan karmivaa kohtausta, jossa Jane Eyre saa hurmoksellisen näyn pappismiehen painostaessa häntä vaimokseen. Pidin päähenkilöstä, sillä hän oli sopivan itsekriittinen ja yritteliäs mies. Hän ei ollut täydellisyys.
        Toinen päähenkilöistä, Frances Henri, on hiljainen ja vaatimaton nuori nainen. Hänellä on ajalle epätyypillinen voimakas pyrkimys elättää itsensä kunniallisesti. Hän koettaa opiskella parhaansa mukaan, jotta pääsisi haaveidensa maahan Englantiin opettajaksi. Crimsworth on hänen opettajansa, ankara ja vaatelias, muttei liian. Heidän välinsä lähenevät hiljalleen ja toiveet heräävät Crimsworthin mielessä. Kirjassa on paljon omaelämäkerrallisia aineksia ja Henrissä lienee paljon Brontëa itseään. Hän rakastui kouluaikanaan professoriinsa saamatta vastakaikua ja kirja perustuu tähän. Professorissa hän on kuvannut oman rakkauden kohteensa. Tiesin tämän jo ennen lukemista, mutta unohdin sen pitkäksi aikaa lukiessani. Kirjan voi siis lukea aivan normaalina romaanina, se toimii vallan hyvin ilman taustatietoja.
         Minua miellytti rakkaustarinan eleettömyys ja suoranainen arkisuus. Tämä ei ole mikään leiskuva vuosisadan rakkaustarina, vaan lempeä kertomus kiintymyksestä ja molemminpuolisesta kunnioituksesta. Kieltämättä asiat menevät pariskunnalla turhan paljon kuin Strömsössä, mutta se annettakoon anteeksi. Tasapainoisesta suhteesta lukeminen ei ole aivan jokapäiväinen ilo!
         Suosittelen kyllä lämpimästi! Kaikille tämän ajan kirjallisuuden ystäville ja myös niille, jotka pelkäävät vanhojen kirjojen olevan jotenkin vaikeita. Nyt voin muuten taas sanoa lukeneeni kaikki Brontët! :D

tiistai 13. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste XIX

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan  
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta  
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta  
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Tämänkertainen kohta onkin vähän vaikeampi vastattava, sillä minulla ei varsinaisesti ole lempilevyä. Muutenkin nykyään oikeiden levyjen kuuntelu on jäänyt törkeän vähälle, kun biisejä tulee kuunneltua lähinnä Youtubesta. Jos nyt jokin hyvä pitää valita, niin se olkoon sitten Nightwishin Century Child. Siinä on jotenkin toimivin kokonaisuus. Jokainen biisi on hyvä ja sanoitukset sekä kaikki ulkomusiikillisetkin asiat miellyttävät (ulkomusiikilliset asiat = pukeutuminen ja imago). Paras biisi kyseisellä levyllä on ehdottomasti päätösraita Beauty of the Beast, joka on melkoinen mammutti. Mutta kun ne pitkät biisit ovat tällä bändillä parhaita. :)
      Lukemisesta ja bloggaamisesta sen verran, että lupaan jossain vaiheessa tehdä ne Ella-kirjojen arviot. Olen lueskellut vähän useammanlaista kirjaa, joista varsinaisen romaanin saanen pian päätökseen. Kaikista kyllä kirjoitan aikanaan. Toivottavasti ette kyllästy hiljaiseloon ja häivy. ;)

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste XVIII

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan  
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta  
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Laiska bloggaaja pahoittelee blogihiljaisuutta! Olen lukenut jopa kaksi lastenkirjaa, mutten ole yksinkertaisesti viitsinyt blogata niistä. Eiliselle päivälle kuuluneen haasteenkin jätin tälle päivälle... En vain jaksa enää olla niin vaatelias itseäni kohtaan kuin ennen, muuten stressaan itseni hengiltä.
           Mutta itse haasteeseen sitten! Tämänpäiväinen onkin helppo ja mukava vastattava. Nulla dies sine legendossa oli mainittu monta sellaista bändiä, joita itsekin haluaisin kuulla. Tähän saattaa nyt tulla pari samaa, mutta ei se mitään. Ja tosiaan, tällä kertaa tapojeni vastaisesti laitan monta vastausta.




Tämän bändin valitseminen ei varmaankaan yllätä ketään... :D Mutta minkäs teet, kun se nyt sattuu olemaan lempibändini. Epicalla on monia todella hyviä biisejä, mutta valitsin nyt nämä tällä kertaa. Erityisesti Sensorium olisi timanttia ja Mother Of Light ehdottomasti liveversiona! Se on paljon toimivampi livenä kuin levyltä - tosin niin ovat oikeastaan kaikki Epican biisit.
 

Atargatis on itävaltalainen yhtye, johon olen tänä syksynä hurahtanut uudelleen. Laulaja Stephanie Luzien ääni on jumalainen! Suosittelen lämpimästi. Klassisen koulutuksen saaneita laulajia ei ole koskaan liikaa.



Elis on niinkin eksoottisesta maasta kuin Liechtensteinista. Laitoin tähän nyt vain alkuperäisen laulajan Sabine Dünserin laulamia biisejä, koska minulle hän on se oikea Elisin laulaja. Tosin pidin paljon myös Sandrasta ja uusi laulaja Simone vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti Sabinen ura katkesi 29-vuotiaana vuonna 2006 äkilliseen aivoverenvuotoon. RIP

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Marraskuun luetut

Viimeinkin tämä kuukausista kamalin on ohi! En ole marraskuun ystävä ollenkaan. En ymmärrä sanontaa huhtikuu on kuukausista julmin... Kyllä se marraskuu julmin on.
Mutta siis, takaisin kirjojen pariin. Tämä kuukausi on ollut sentään lukuisa! Yhteensä kuusi kirjaa, mikä on oikein hieno saldo minulle. :) Kaikenlaisia mukavia kirjoja on tullutkin luettua. Olen häpeämättömän ylpeä Saatana saapuu Moskovaan lukemisesta. Olen nyt siis lukenut jopa kaksi venäläistä klassikkoa! Matti Mäkelän Rakkausromaani oli ehdottomasti kuukauden hämmentävin lukukokemus, ja epäilemättä koko vuodenkin. Pieni suklaapuoti oli ihana ja suloinen. Majankanvartija oli viisas pieni kirja, joka vaati hitaampaa lukemista. Varjoissa vaeltaja oli ehkäpä paras lukukokemus. Se imaisi mukaansa ja sai sekä viihtymään että pohtimaan. Paremmin ei oikeastaan voisi ollakaan. Sokerina pohjalla on upea runokirja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Sitä suosittelen lämpimästi niillekin, jotka ovat ennakkoluuloisia runoja kohtaan.
PS: Lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille! :)

tiistai 29. marraskuuta 2011

Musiikkihaaste XVII

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan  
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan


Nyt tulikin aika paha, kappale jonka kuulen usein radiosta. En nimittäin varsinaisesti kuuntele mitään radiota! Meillä soi aina joko Pohjois-Karjalan Radio tai Radio Suomi, joten iskelmäpainotteisia ovat ne biisit, jotka sattuu kuulemaan. On kuitenkin yksi hyvä biisi, jota kuulee sieltä varsin usein, nimittäin Hectorin käännösbiisi Tähän vuodenaikaan. Olen aivan rakastunut siihen! ♥ Tässä on sellaista loppusyksyn tuntua.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Heidi Liehu - Luumupuu kukkii, se muistelee sinua

'Mikä voisi olla kauniimpaa kuin
tämä maailma
Silti se on jätettävä'


Vasta lähdettyäsi
             näkymättömän kauneus
         kirkastui minulle - 

Heidi Liehun runokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) herätti huomion jo kauniilla nimellään, kun siitä ensi kertaa kuulin. Muistaakseni Leena Lumi on jakanut blogissaan (blogeissaan?) näitä runoja ja kun huomasin tämän uutuushyllyssä, nappasin heti mukaani.
       Reilu viikko sitten lauantaina otin kokoelman ihan vain lukeakseni muutaman runon alusta. Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut syvälle ja lukenut koko teoksen. Sivujahan tässä ei ole paljon, kuten ei runokokoelmissa useinkaan, mutta olin silti varsin hämmentynyt. Yhdeltä istumalta lukeminen kyllä sinänsä on viisasta, koska runoista rakentuu kokonaisuus, melankolinen ja haikea tarina menetyksestä ja rakkaudesta.
       Liehun runot ovat surullisen kauniita. Ne eivät ole tuskastuttavan vaikeita ja yltiömodernistisia, mutteivat myöskään liian helppoja. Sanojen taakse kätkeytyy merkityksiä, muttei uuvuttavaa määrää. Runoista on helppo nauttia ilman syväluotaavaa analyysiäkin. Ne upottavat mukaansa ja saavat olon tuntumaan surumieliseltä. Runon puhuja kertoo surustaan ja kaipauksestaan. Tulkitsin hänen rakastettunsa kuolleen, sillä hän sanoo: "Seitsemännen kerroksen ikkunasta/ huiskautit kättäsi ja hymyilit/ kun lähdin -- Nyt/ taivaan kokoisesta ikkunasta/ katsot/ kun kävelen pitkin rantaa". Runon puhuja ikään luin jättää hiljaisia ja pitkiä hyvästejä opetellen jatkamaan elämäänsä.
          Ensimmäinen lukukerta vaikutti minuun syvästi. Sydämessä asti tuntui ja loppupuolella itku ei ollut kaukana. Luin tämän eilen myöhään illalla uudestaan ja täytyy sanoa, ettei vaikutus ollut aivan niin suuri kuin ensimmäisellä. En tiedä johtuiko sitten mielentilasta vai mistä. Tosin itkureaktio oli lopussa jälleen tuloillaan, mikä kertoo paljon runoilijan taitavuudesta. Kauneus ja tarina suorastaan riipivät.
          En ole mikään varsinainen runoanalysoija ja oikeastaan olen sitä mieltä, ettei runoja edes pitäisi kauheasti analysoida. Ainakaan liikaa. Kuten olen aiemminkin maininnut, minusta runot pitää kohdata ja ymmärtää sielullaan ja sydämellään, ei järjellään. Kun sisimmässä liikahtaa, tietää runon onnistuneen. Siispä laitankin teille vielä tähän loppuun yhden runon. Tarttukaa ihmeessä tähän kokoelmaan! Voi, kun saisi omaksi...

Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
  sammaleella


      Osana näkymätöntä liittoa
         mustarastas
        laulaa sateessa

                       Tänä kesänä
                          koivut, lehmukset
                     joiden alla lapsena leikin
                   ovat
                 löytäneet minut.
                      eivät
                         ne vedä rakkauttaan
                                                  pois


                             Miten
                                 korkeaksi
                                 se on kasvanut

perjantai 25. marraskuuta 2011

Ilkka Auer - Lumen ja jään maa ~ Varjoissa vaeltaja

Ilkka Auerin fantasiasaagan Lumen ja jään maan toinen osa Varjoissa vaeltaja on vauhdikas jatko-osa Sysilouhien sukua -kirjalle. Nonna asuu nyt vakituisesti Hiidenkynnen linnassa ja opettelee hallitsemaan koko ajan voimistuvia noitavoimiaan. Hän ajautuu huimiin seikkailuihin lähtiessään auttamaan Routahallin Freyaa, jonka kuningas-isä on kuollut. Tytöstä voisi käytännössä tulla vallan perijä, mutta kaikki eivät ole valmiita kelpuuttamaan naista hallitsijaksi...
        Minun oli tarkoitus tarttua tähän jo paljon aikaisemmin ja olin jo lainannutkin tämän kirjastosta, mutta koeviikko painoi armotta päälle ja lukematta jäi. Nyt kuitenkin päätin lukea kirjan, sillä ykkösosan lukemisesta on aikaa jo turhan paljon, melkein vuosi! Pelkäsin jo unohtaneeni olennaisia seikkoja, mutta onneksi näin ei ollut käynyt. Henkilöt muistuivat mieleen kivutta ja heidän "kuulumisiaan" oli miellyttävää seurata. Mikä vielä parempaa, kirja imaisi minut mukaansa täysin ja halusin vain ahmia tekstiä eteenpäin. Näin siitäkin huolimatta, että olen lukenut kyseisen kirjan jo kerran aiemmin! Pääpiirteet muistin suurin piirtein, mutta silti jännitin kuinka käy. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Samoin kuin se, että näin laajasta henkilökavalkadista muistan nimet varsin hyvin. Usein unohdan nimet jo seuraavana päivänä lukemisesta ja tästä on kuitenkin useita päiviä aikaa.
         Muistaakseni tämä kakkososa muodostui suosikikseni sarjan neljästä osasta. Tuossa siivouksen tuoksinassa kertasin muiden osien tapahtumia ja huomasin hämmästyksekseni, että myöhemmin luetut kaksi viimeistä osaa ovat paljon huonommin muistissa kuin tämä toinen osa ennen uusintalukua oli. Selvästi Varjoissa vaeltaja on ollut mieleenpainuvin lukukokemus. Eikä se ole ihmekään; kuten sanottua olin edelleen jännittynyt seuratessani Nonnan seikkailuja ja erityisesti kuninkaallisten juonitteluja. Jo ikäni puolesta luin tätä nyt hieman eri näkökulmasta kuin aikoinaan ala- ja yläasteen taitteessa. Silloin kaikki oli viihdyttävää ja jännittävää seikkalua ja satua, nyt tein huomioita yhtäläisyyksistä omaan maailmaamme.
           Ensimmäinen oli juonittelujen myötä politiikka. Kuten fantasiakirjoissa usein, on tässäkin hallitsijoina kuninkaita (ja jäänoita). Vaikutteita otettaneen keskiajalta ja uuden ajan alkupuolelta, jolloin yksinvaltius oli kova sana. Miljöötkin tuovat mieleen keskiajan kylineen ja vähävaraisinine asukkaineen. Diplomatia ei ole yhtä yleistä kuin tänä päivänä ja hallitsijat ovat kerkeitä käyttämään sotilaallista voimaa. Tästä päästäänkin tähän päivään, sillä sodat ovat valitettavasti todellisuutta edelleen, poliittisesta juonittelusta ja vehkeilystä nyt puhumattakaan. Varjoissa vaeltajassa hallitsijat pitävät käräjiä tiettyinä aikoina, vähän kuten nykyään pidetään kaikenlaisia huippukokouksia. Ahneus ja vilppi ovat ajavia voimia niin Noridiumissa kuin todellisuudessakin.
            Politiikkaan liittyen kiinnitin huomiota kirjassa esiintyviin uskontoihin. Jumalia vilisee paljon, louhijumalia ja susijumalatar muun muassa. Noridiumin vihollinen Nawyr palvoo Hornan herraa, joka vertautuu Saatanaan. Noridiumilaiset vihaavat Nawyria ja Hornan herraa, Nonna ja louhet erityisesti. Tämä vastakkainasettelu oli kiintoisaa. Jumalat eivät ole kirjan taikuutta hallitseville etäisiä ja tavoittamattomia, vaan jotkut louhijumalista ovat jopa astuneet maan päälle. Henkilöt myös turvaavat jumaliinsa erityisesti hädän hetkellä paljon. Merkille pantavaa oli myös se, että jokaisella hallitsijalla tuntui olevan omat jumalansa, joita muut suvaitsivat. Skandinaavisten mytologioiden vaikutus on nähtävissä, mutta positiivisessa mielessä.
            Henkilöt ovat pääosin hyvin luotuja ja erittäin realistisia, mutta jyrkähkö jaottelu hyvään ja pahaan on heikkous. Varsin yleinen tässä genressä kylläkin. Hyvät ovat hieman liian hyviä ja pahat melko lailla yksisilmäisen pahoja. Synkhallin papissa ja Broddr Rotassa ei varsinkaan tuntunut olevan mitään hyvää tai inhimillistä. Pappi sentään mainitsee Ingolfissa olevan pohjimmiltaan rehellisyyttä ja kunnian tuntoa, mutta sekään ei kyllä ilmennyt käytännössä juuri ollenkaan. Pahat olivat melkoisia hirviöitä.   
             Päähenkilöstä Nonnasta on kyllä lausuttava Auerille kiitokset. Tässäpä hieno roolimalli kaikille tytöille, ja miksei pojillekin! Nonna on ihanan hurja ja itsepäinen sekä itsenäinen. Hänen kasvavista voimistaan on kiehtovaa lukea ja tunsin suurta vahingoniloa hänen peloteltuaan Ingolfia. Tyttö, joka saa raavaat miehetkin pelkäämään, siinä vasta jotakin! Toinen ehdoton suosikkini on jäänoita Astrid, pitkälti samoista syistä kuin Nonnakin. Kirjassa on myös runsaasti mukavia mieshenkilöitä, kuten pääkallonmetsästäjä Asbrand ja Karttu.
            Ei varmaan tarvitse erikseen kehottaa lukemaan? Kuten huomaa, pidin tästä teoksesta kovasti ja odotan jo innolla seuraavan osan lukemista.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Musiikkihaaste XVI

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Tämänkertaiseen haasteeseen sopii hyvin jokin vanha suosikki aem (aika ennen metallimusiikin). Uskomatonta mutta totta, kuuntelin aikoinaan poppia! Ehkäpä noloimpana esimerkkinä voisin esitellä aikoineen hurjan suositun Las Ketchupin The Ketchup Songin. Muistaako joku vielä liikkeet?
PS: Sydämeni itkee verta relatiivilauseiden edeltä puuttuvien pilkkujen vuoksi, mutta en jaksa lisätä lähes kolmeenkymmeneen kohtaan sitä...

tiistai 15. marraskuuta 2011

Jeanette Winterson - Majakanvartija

"Et voi olla toisen ihmisen rehellisyys, lapseni, mutta voit olla omasi.
Mitä minun sitten pitäisi sanoa?
Milloin?
Kun rakastan jotakuta?
Sinun pitää kertoa se."

Jeanette Wintersonin romaani Majakanvartija (Lighthousekeeping, Bazar 2005, suomentanut Mervi Sainio) on tarina tarinoista. Siitä, kuinka meillä kaikilla on oma tarinamme, jonka vain me itse voimme kertoa. On alkuja ja keskiosia, mutta loppuja ei ollenkaan. Silloinkin, kun tarina päättyy, se jatkuu jossain.
        Tässä on Wintersonin pääsanoma ja hieno sanoma se onkin. Kirja alkaa päähenkilö Hopean selvittäessä elämäänsä. Hän asui äitinsä kanssa kaltevassa talossa ja eräänä päivänä äiti horjahti kalliolta ja kuoli. Sen seurauksena Hopea päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo, jonka elämä muodostuu mitä moninaisimmista tarinoista. Ne ovat majakoiden ja niiden vartioinnin ydintä. Lukijalle selviää Pew'n kertomana edesmenneen Babel Darkin tarina, joka kietoutuu oudosti Pew'n itsensä ympärille. Pian ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa tai suoranaista valhetta.
         Pidin kovasti tästä kirjasta! Syystä tai toisesta olen lukenut kirjailijalta nyt jo kolme kirjaa, vaikka kaksi edellistä eivät aivan vakuuttaneet. Jotenkin nämä vain etsiytyvät näköjään luokseni. Mutta ei se mitään, sillä tämä kirja oli oikein hyvä. Edellisten romaanien kohdalla kävi oudosti niin, että ne toisaalta olivat loistavia ja toisaalta latteita. Tämä piti otteessaan alusta loppuun ja pysyi kiehtovana. Tarinoiden maailmasta lukeminen on viihdyttävää ja innostavaa, pitäähän jokainen lukutoukka hyvästä tarinasta.
           Lisäksi Wintersonin kirjat ovat täynnä upeitä virkkeitä, joissa on hienoja ajatuksia, kuten tässäkin. On ihan totta, että meidän on itse kerrottava tarinamme. Jokainen kokee maailman omalla tavallaan eikä mitään näkökulmaa voida pitää vääränä. Jokaisella on oma totuutensa.
            Mietin usein jo lukiessani, minkä lainauksen otan blogiini ja Winterson on tässä suhteessa varsinainen aarre; häneltä voisi lainta melkein koko kirjan! Kirjan kieli on ylipäänsä nautittavaa. Siinä on hieman proosarunouden sävyjä, mikä miellyttää minua oikeastaan aina. Itselleni kieli on tärkeä elementti ja mitä lyyrisempää ja kauniimpaa, sen parempi.
             Toki tässäkin kirjassa on heikkoutensa. Henkilöt ovat joltisenkin kummallisia ja vähän epäuskottaviakin. Päähenkilö Hopeasta kyllä pidin ja hänen näkökulmansa maailmaan oli avartavan lapsenomainen, mutta hänen nimensä hieman häiritsee muuten tavallisesti nimettyjen henkilöiden joukossa. No, Babel nyt nimettiin sen tornin mukaan, mutta jotenkin Babel sointuu joukkoon ilman kummempia erottumisia. Kirjan rakennekin on erittäin hajanainen, missä on toisaalta puolensa. Kirja on helppolukuinen ja pidän lyhyistä luvuista, mutta jaksotukset ja niiden nimet menivät vähän ohi. Tuntuu, etten saanut kirjasta aivan kaikkea irti.
              Suosittelen kyllä kaikille! Wintersonin teoksissa on jotakin, mikä vetää puoleensa.

Musiikkihaaste XV

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Musahaaste jatkuu taas, jopa oikeana päivänä! Tänään onkin kutkuttava valinta, kappale, joka luonnehtii minua. Tähän on kyllä kauhean vaikea vastata. Tarkoitetaanko tuolla ensinnäkin rytmiä, melodiaa vai sanoituksia? Vai kaikkia näitä? Yhtä ainoaa kuvaavaa on hankala löytää, mutta ehkäpä uskallan laittaa tähän Elisin Show Me The Way. Sanoituksen minä kertoo pitkästä ja vaikeasta tiestä, jota hän on puurtanut eteenpäin ja suuresta oivalluksesta, jonka myötä hän on oivaltanut kaiken tarpeellisen löytyvän sisältään. "Mind, body and soul/ Life love and healing/ Connect be connected/ Nine words to change your whole life" En väitäkään olevani noin pitkällä, mutta alan hiljalleen ymmärtää tuon totuuden. Pyrin kiihkeästi hyväksymään itseni, vaikka useimpina päivinä se tuntuu ylivoimaiselta. Mutta taistelu jatkukoon! (Toinen kuvaava biisi olisi muuten Epican Unleashed, mutta se on jo esitelty tämän haasteen puitteissa)

perjantai 11. marraskuuta 2011

Suloisin blogi

Paljon kiitoksia Leena Lumille, joka antoi minulle tämän kauniin tunnustuksen! ♥
Sitten vastailemaan kysymyksiin.^^
1) Lempiväri? Räiskyvän punainen.
2) Lempieläin? Kissa
3) Onnennumero? Ei ole, en ole taikauskoinen.
4) Alkoholiton lempijuomasi? Rooibos-tee.
5) Facebook vai Twitter? Facebook, koska en ole edes perillä Twitterin ominaisuuksista.
6) Mistä pidät? Hui, miten laaja kysymys! Nopeasti mietittynä rehellisyydestä, luotettavuudesta, perheestä, ystävistä, kissoista, teestä, historiasta, kielistä, uimisesta, saunasta ja suklaasta.
7) Lahjojen antaminen vai saaminen? Molemmat.
8) Lempimuotosi? Pyöreä.
9) Lempipäiväsi? Perjantai
10) Lempikukkasi? Orvokki.

En ole oikein perillä, missä kaikkialla tämä on kiertänyt, mutta annan sen joka tapauksessa blogeille, joista pidän paljon syystä tai toisesta:
Kirjailijan kävelyretkiä
The Blood Countess
Järjellä ja tunteella
Kirjanurkkaus
Lisää kahvia noidalle!
Lady Vampiric
Lumiomena
Mustaa pitsiä
Peter Pan -syndrooma
Rain Diary
The Red Raven
Kertomus jatkuu

torstai 10. marraskuuta 2011

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

"Muistan ne lapsuudestani, Pariisin suklaapuodit joissa oli koreja täynnä metallipaperiin käärittyjä munia, hyllykaupalla pupuja ja kanoja, kelloja, marsipaanihedelmiä ja sokerilla kuorrutettuja kastanjoita, suklaasydämiä ja punottuja pesiä täynnä pikkuleipiä ja karamelleja ja tuhat ja yksi sokerista kehrättyä taikamattotarinaa, jotka sopivat paremmin haaremiin kuin kärsimysnäytelmän juhlallisuuksiin."

Tässäpä suloinen kirja aina kansia myöten! Kirja on melkein kuin karkkipaperiin kääritty itsekin.
       Pieni suklaapuoti (Chocolat 1999, Otava, suomentanut Arja Gothoni) on tarina kahdesta kiertolaisesta, Vianne Rocherista ja hänen pienestä tyttärestään, jotka saapuvat karnevaalituulen myötä pikkuiseen ranskalaiskylään, Lansquenet-sur-Tannes'een. Kylä on sisäänpäin lämpeävä ja sitä pitää tiukassa, fundamentalistisessa otteessaan kylän kirkkoherra, Francis Reynaud. Kun tulokkaat perustavat syntisen suklaapuodin paastonaikaan eivätkä käy edes kirkossa, saa koko kylä huomata muutosten tuulten puhaltavan...
        Näin kirjaan perustuvan elokuvan vähä aika sitten, kun se tuli televisiosta ja rakastuin siihen täysin. Se on ehdottomasti yksi lempielokuvistani herttaisuudessaan ja lämpimässä huumorissaan. Suklaisuudessaan tietysti myös. Tartuinkin kirjaan uteliaana ja innokkaana. Se oli todella nopealukuinen ja mukaansa tempaava. Luvut olivat mukavan lyhyitä ja ennen nukkumaan menoa huomasin jatkuvasti lukevani "vielä yhden luvun". Kirjaa kerrotaan pääasiassa Viannen näkökulmasta, mutta joitain lukuja on kirjoitettu virkistävästi myös kirkkoherran näkökulmasta.
          Kirja oli hieman erilainen kuin elokuva. Paitsi että jotkin kohtaukset menevät eri tavalla tai niitä ei ole elokuvassa lainkaan, on pohjavirekin toisenlainen. Elokuvan ollessa lämmin ja onnellinen, on kirja hieman synkähkömpi. Se johtunee siitä, että kirjassa pääsee kahden päähenkilön pään sisään. Kirkkoherran vuodatukset ovat varsin raskaita ja miehen hurmoshenkisyys hirvittää. Päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä, miksi kukaan viitsii kiusata itseään uskonnon takia. Miksi pitäisi elää pilkulleen ikivanhan opuksen mukaan ja kieltää itseltään kaikki hauska ja miellyttävä? Suklaa on kirkkoherran vihankohde ja pahe, joka aiheuttaa varsin riemastuttavia tilanteita.
           Keskeisin ajatus on itsensä ja omien pelkojensa voittaminen. Vianne auttaa sorrettua vaimoa ja kapinahenkistä vanhusta taistellen samalla omien demoniensa kanssa. Useat kylän asukkaat saavat Viannelta apua ja uutta itseluottamusta irtautuen hiljalleen kirkkoherran ja yleisen mielipiteen tyranniasta. Juuri oman pään pitäminen ja pyrkimys olla oma itsensä ovat kirjan hienointa ja tärkeintä antia. Niiden tähdellisyyttä ei voi koskaan ylikorostaa.
            Esille tulee myös erilaisuus, kun mustalaiset tulevat aluksineen. Kirkkoherran halveksuu heitä intohimoisesti ja tekee kaikkensa, jotta he lähtisivät. Heidät on karkoitettu jo joskus aiemmin, mutta silloin Vianne ei ollutkaan paikalla. Pikkukylän nurkkakuntaisuus ja epäluulo kaikkea uutta ja vierasta kohtaan tulee erittäin hyvin esiin. Enemmän kuin ajankohtaista meidänkin ajassamme ja yhteiskunnassamme.
             Lempihahmoni sekä elokuvassa että kirjassa on vanha nainen Armande, joka kapinoi näkyvästi normeja vastaan. Hän ei epäröi vittuilla kirkkoherralle eikä sietämättömälle tyttärelleenkään. Hän tekee mitä haluaa eikä anna ikänsä olla este. Lopuksi hän tekee ehkä valinnoista rohkeimman ja suurimman. Ihana nainen! Hänestä olisi syytä ottaa oppia.
             En osaa sanoa, pidänkö enemmän kirjasta vai elokuvasta. Ehkä voitto menee hienoisesti elokuvalle, koska se oli niin lumoava ja ihana. Epäuskottavan happy-happy, mutta ei se haittaa. Sellaisiakin elokuvia tarvitaan. Suosittelen lämpimästi molempia!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Musiikkihaaste XIV

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Ja taas minä unohdin tehdä tämän ajallaan! No, päivän myöhässä tällä kertaa...
Aihe on kyllä vinkeä. Kappale, josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän... Tähän tiedänkin vastauksen heti: Akcentin Kylie! :D Tämä on jostain syystä aivan loistava biisi. Yhtä aikaa kauhea ja hyvä. Laulajan aksentti on kyllä kohdallaan. :D

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

      Bulgakovin tunnetuin teos Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita, WSOY 2005, suomentanut Ulla-Liisa Heino) on mielikuvituksellinen ja absurdi tarina Saatanasta, hänen apureistaan ja lukuisista onnettomista moskovalaisista henkilöistä, jotka sattuvat heidän tielleen. Mikään ei ole mahdotonta näille arvaamattomille hepuille ja sen saavat asianomaiset kokea kantapään kautta...
      Jo toinen venäläinen klassikko! Nyt sietää olla tyytyväinen itseensä. ;) Tämä olikin erittäin positiivinen lukukokemus, vaikkakin loppupuoli lässähti melko tylsäksi. Täytyy sanoa, että minulla oli ennakkoluuloja kirjaa kohtaan, olihan se ensinnäkin klassikko, venäläinen klassikko ja jäänyt minulta aikaisemmin keskenkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että haahuillessani ennen syyslomaa kirjastossa ystäväni pyysi saada valita kirjalistaltani jonkun teoksen, kun itse olin liian pyörryksissäni vaihtoehtojen määrästä ja valitsi sitten tämän.
      Tarina alkaa, kun kaksi ateistia keskustelee lammen luona toisen kirjoittamasta uskonnonvastaisesta runosta. Miesten keskustellessa henkevästi saapuu paikalle kukas muukaan kuin itse Saatana, ulkomaalaisen miehen valepuvussa. Loppu onkin sitten kirjallisuuden historiaa. Mies toisensa jälkeen kohtaa Saatanan kumppaneineen ja järkyttyy niin, että tulee kärrätyksi tohtori Stravinskin psykiatriselle klinikalle. Porukkaa on kuin pipoa, niin kuin venäläisissä klassikoissa on tapana. Nimet ovat tottakai kolmiosaisia ja suomalaiselle ylivoimaisen vaikeita muistaa. Asiaa ei helpottanut rakenne, jossa Margaritan lentäessä alasti taivaalla uusi henkilö, jolla on tietysti kolmiosainen vaikea nimi, istuu Varietee-teatterissa, jossa sataa katosta kymmenruplaisia. Onneksi kuitenkin tärkeimmät henkilöt muistin suurin piirtein ja he esiintyivät tarpeeksi usein jäädäkseen mieleen.
      Pidin kovasti myös Bulgakovin kielestä. Se oli todella sattuvaa ja humoristista. Kuvaus oli elävää ja kiinnostavaa. Kerronta ei ollut missään vaiheessa tylsää. Myös henkilöiden hassu tapa kutsua tuntemattomia kansalaisiksi jäi hyvin mieleen. Hauska yksityiskohta!
      Lopun lässähdyksestä huolimatta kirja oli oikein hyvä. En edes väitä pysyneeni koko ajan kärryillä tai tajunneeni läheskään kaikkea, mutta viihdyin kyllä. Suosittelen lämpimästi teille, jotka pelkäätte klassikkoja ja aivan erityisesti venäläisiä klassikkoja!

Musiikkihaaste XIII

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Jaaha, unohdin tyylikkäästi tehdä tämänviikkoisen haasteen tiistaina... No, laitetaan sitten tänään!
Salainen pahe... Tuohon tuntui aluksi olevan vähän vaikea vastata, mutta löytyihän sentään yksi: Jari Sillanpään Kirkas kipinä! Sillanpään tuotanto ei ole kaikkein uskottavinta musiikkia enkä siitä yleensä pidä, mutta tämä biisi on ihana. :D

tiistai 1. marraskuuta 2011

Matti Mäkelä - Rakkausromaani

"On surullista, miten vähän ihmiset tietävät kiihkon tiestä. He eroavat. He tappavat toisiaan mustasukkaisuudesta. He ostavat vempeleitä seksikaupasta. Ei niissä ole mitään pahaa, mutta niitä ei tarvita. Meillä ei ollut muita välineitä kuin tehokkain, kiduttavien muistojen ja mielikuvien täyttämä pää."

Tässä lienee tämän vuoden hirvittävin, ällöttävin ja hämmentävin lukukokemus. Matti Mäkelän Rakkausromaani (WSOY 2006) on takakannen mukaan ensimmäisen suomalainen sadomasokistinen rakkausromaani ja se pitänee paikkansa. Termi sadomasokistinen saa kirjassa kyllä äärimmäiset ulottuvuudet..
       Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: keski-ikäinen (?) Samuel aloittaa sivusuhteen Annikin kanssa ja rakastuu. Vähitellen suhteeseen kietoutuu valtapeli ja lopulta Samuel on antanut itsensä ja elämänsä Annikille kaikilla tasoilla, kaikin mahdollisin tavoin. Hän on täydellisesti orja.
        Takakansi antoi tietojensa ja sitaattiensa perusteella varsin suuria lupauksia. Rehellisesti sanottuna en tiedä, lunastiko kirja ne vai ei. Olen edelleenkin järkyttynyt siitä absoluuttisesta nöyryytyksestä, jonka päähenkilö joutuu kokemaan. Annikki nujertaa miehensä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, niin että oksettaa ja tulee voimakas empatia ja sääli Samuelia kohtaan. Kirja oli ennen kaikkea ällöttävä. Tämän tarinan S/M ei ollut mitään hassua piiskanheiluttelua tai kahleita, vaan paljon paljon pitemmälle menevää. Alistaminen on, kuten mainitsin, täydellistä kaikilla tasoilla ja elämänalueilla.
         Juuri tarinan äärimmäisyys on sekä sen vahvuus että heikkous. Väkevyys on väkevyyttä ja tekee kyllä voimakkaan vaikutuksen, mutta se myös syö uskottavuutta. Varsinkin loppupuoli oli niin järjettömän julma, että se alkoi kääntyä itseään vastaan. Myös sivuhenkilöiden liittyminen mukaan Samuelin nöyryytykseen oli hieman kummallista. Toki aina löytyy niitä, jotka tilaisuuden tullen tekevät sellaista, mutta että hoitohenkilökuntakin?
         Mäkelä on varmaan halunnut ottaa kirjallaan myös kantaa. Jo asetelmassa on jotain harkittua; ei-perinteiseen tapaan mies on alistettu ja nainen alistaja. Annikissa kiteytyvät narsismi, julmuus ja ylipäänsä kaikenlaiset ikävät ihmisten piirteet, jotka pääsevät valloilleen erityisesti poikkeustiloissa, kuten sota-aikana. Myös hoitohenkilökunnan henkilöt, jotka sivuavat tarinaa, ovat kaikki naisia ja heidän halveksuntaansa miehuutta (sanan molemmissa merkityksissä) kohtaan suorastaan korostetaan. Teoksen alkupuolella Annikki mainitaan "oman huoneen feministinä". Liekö Mäkelä halunnut tehdä modernista naisesta, itsetietoisesta ja oikeuksistaan tietoisesta länsimaisesta feminististä myyttisen, ilkeän miesvihaajan, joiksi feministejä on haukuttu maailman sivu?
          Samuelin valinnan epätavallisuus ja hulluus saa hämmennyksen heräämään. Kuka antaa vapautensa vapaaehtoisesti, vieläpä kokonaan? Samuelin motiivi on rakkaus - hänelle täysi alistuminen naisensa valtaan on rakkauden suurin ilmentymä. Miten poikkeuksellinen näkemys rakkaudesta! Niin kaukana yleisesti hyväksytystä. Onko ulkopuolisilla oikeus puuttua tällaiseen, jos aikuinen ihminen omasta tahdostaan suostuu siihen? Kirja herätti paljon moraaliin liittyviä kysymyksiä. Useimpien on melko helppoa ymmärtää pariskuntaa, joka harrastaa jotain hieman "rajua" makuuhuoneessaan, käyttää käsirautoja ynnä muuta sellaista, mutta tämänkaltaista suhdetta on oikeastaan mahdotonta käsittää.
           Suosittelen kyllä! En tosin ihan heikkohermoisille, sillä tässä on melkoisia kohtauksia.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Lokakuun luetut

Tämä kuu oli lukemisen suhteen ihan ok. Kirjoja tuli luettua neljä (joista yhtä en jaksanut tuoda blogiin...) ja jopa kaksi sarjakuva-albumia. Olen ollut lukemisen suhteen ajoittain vähän laiska, koneella tulee oltua turhan paljon...
No, ehkäpä ensi kuussa paremmin! Opiskelukin vie mehuja lukemiselta.
Kohokohta oli ehdottomasti Varjoja, joka avasi lukujumia. Pidin tästä kirjasta kovasti! Kyllä nuo Anun kirjat on otettava uusintalukuun...
Tess Gerritsenin Jääkylmä oli myös erittäin positiivinen lukukokemus. Sopivasti jännitystä ja imua!
Yoko Tsunot olivat mukavaa nostalgiaa ja vaihtelua ja Korrströmin kirja sinänsä kiinnostava. Valitettavasti suurin osa käsiteltävistä ajattelijoista oli minulle tuntemattomia, mikä söi lukemisen mielekkyyttä. Lolita olikin sitten pettymys.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Vladimir Nobokov - Lolita

"Olen usein huomannut, että meillä on taipumusta kuvitella ystävämme tyypiltään yhtä lopullisiksi kuin kirjalliset henkilöt ovat lukijan mielessä.[...]Siten x ei koskaan tule luomaan kuolematonta musiikkia, joka poikkeaisi niistä toisen luokan sinfonioista, joihin hän on meidät totuttanut. Y ei koskaan tee murhaa. Z ei koskaan missään olosuhteissa petä meitä. Kaiken me olemme järjestäneet mielessämme, ja mitä harvemmin me näemme jotakuta henkilöä, sitä suurempi on tyydytyksemme havaitessamme, kuinka tottelevaisesti hän sopeutuu meidän käsitykseemme, milloin vain hänestä kuulemmekin."

Yllä oleva lainaus ei ehkä ole kuvaavin tästä kirjasta puhuttaessa, oli kyseessä sitten teema tai ylipäänsä sen lyyrinen kieli. Tämä on kuitenkin tällainen erillinen, hieno oivallus, jonka halusin tuoda blogiini. Näinhän se tuntuu menevän.
      Luin siis Nabokovin Lolitan, itse asiassa jo joitakin päiviä sitten. Olen vain ollut liian laiska ja saamaton tehdäkseni arviota. Normaalisti teen arviot tuoreeltaan, koska muuten käy juuri näin - viivytän kirjoittamista ja yleensä unohdan olennaisia ajatuksiani. Luin tämän äidinkielen kurssille teemana maailman klassikot, ja tehtävänä olisi väsätä kirjallisuusessee. Joudun lukemaan tämän varmasti toiseen kertaan, koska jo pelkästään esseen ohjeiden antoon on vielä aikaa. Tällä lukemisella en edes saa paljon irti.
      Tämä oli kyllä aika pettymys. Aihehan on mitä raflaavin; aikuisen miehen ja murrosikäisen tytön suhde. Pedofilia on aina herkkä aihe ja odotin kirjalta aika paljon. Hyväksikäytön kuvauksena tämä onkin varsin odottamaton, sillä hyväksikäyttö ei olekaan vain yksipuolista. Myös kertojan, pedofiili Humbert Humbertin, valinta tuo oman säväyksensä. Eikö voida olettaa hänen olevan maailman epäluotettavin kertoja? Tämä vahvistuu hänen melko pitkälti puolustellessaan tekojaan.
      Kuitenkin tarina oli rehellisesti sanottuna tylsä. Lolita ja Humbert ajelivat ympäri USA:ta ja harrastivat seksiä erilaisissa majapaikoissa. Ajan henkeen kuuluen näitä kohtauksia ei tuotu suoraan esille. Ihan hyvä niin, koska siinä vaiheessa olisi saattanut lukeminen jäädä kesken. Loppu meni minulta vähän ohi, tosin luin tätä usein väsyneenä ja ei-niin-keskittyneenä. Loppua luinkin vain ajatuksella "luenpa nyt loppuun, niin pääsen tästäkin". Vaikkei tämä nyt varsinaisesti pakkopullaakaan ollut.
       Kielestä täytyy kuitenkin antaa kiitosta! Se on todella kaunista ja lyyristä ja olen sellaisen ystävä. Kirjan aihe ja kieli tekevätkin oudon yhdistelmän. Humbertin ääni on herrasmiesmäinen ja hän on korkeasti sivistynyt. Muistiinpanojaan hän ryydittää ranskankielisillä virkkeillä, jotka kyseistä kieltä osaamatonta kyllä ärsyttivät. Kyllä siinä joitain seikkoja menetti, sillä ilmaisuja ja virkkeitä ei ollut suomennettu edes kirjan taakse.
       Eipä minulla ole sen enempää sanottavaa! Kertoo lukukokemusesta omaa kieltään... Uusioluku on näköjään pakollinen, jos meinaan saada tästä jonkinlaisen esseen aikaan.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Musiikkihaaste XII

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Jaahas, taas näitä inhokkijuttuja! :D Näihän vastaaminen on harvemmin vaikeaa... Yksi inhokkibändeistäni on jo kuopattu Lauri Tähkä & Elokerjuu. Hyi että vihaan sitä pohojammaan murteella vääntämistä niissä biiseissä! Voisin laittaa tähän vaikka koko tuotannon, mutta laitetaan nyt tämä Rakasta rintani ruhjeille.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Tess Gerritsen - Jääkylmä

"Kunpa emme olisi kuunnelleet navigaattoria vaan olisimme seuranneet karttaa, hän ajatteli. Olisimme jo hotellissa siemailemassa viiniä takan edessä. Tai jos en olisi alun perinkään ottanut Dougin kutsua vastaan, olisin nyt omassa hotellissani lämpimässsä ja turvassa. [...] Hän oli ottanut riskejä vain miesten suhteen, ja joka kerralla oli käynyt huonosti."

Luin tämän suositun ja jo tovin lukulistallani olleen kirjan jo jokunen aika sitten, mutta tekniikan toimimattomuus, ajanpuute ja lopulta laiskuus venyttivät arvion kirjoittamista.
         Jääkylmä on jännittävä ja vähän karmivakin dekkari, jossa kuolinsyytutkija Maura Isles joutuu uusien tuttujensa kanssa eristyksiin muusta maailmasta lumen saartamaan kylään, Taivasten valtakuntaan. Paikka on autio ja jokin tuntuu olevan pahasti vialla. Miksi ihmiset ovat lähteneet niin kiireesti, että ruokakin on jäänyt pöytään? Ja kuka hiippailee lähistöllä tarkkailemassa heitä?
          Kuten sanottua, tämä kirja on ollut jo jonkin aikaa lukulistalla ja kannatti kyllä lukea! Kirja tempaisi mukaansa heti ensisivuilta lähtien ja sen tapahtumiin oli mielenkiintoista ja helppoa uppoutua. Kieli ei ollut mitenkään erikoista, muttei myöskään tökkivää. Se oli sujuvaa ja mukavaa seurata.
          Idea arveluttavan lahkon eristyneestä kylästä ja epämääräisistä toimista ei ole omaperäinen, mutta se toimii oikein hyvin. Taivasten valtakunta on ahdistava paikka ja Gerritsen osaa hyvin luoda pelottavaa tunnelmaa. On kuin paikan yllä olisi kirous, joka estää sinne joutuneita pääsemästä pois - ainakaan hengissä...
En yleensä pelkää kirjoja lukiessani, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli kyllä hieman vilunväreitä. Lahkot ovat minusta erittäin inhottavia ja tässäkään tapauksessa ei ollut poikkeusta. Käsittääkseni Gerritsen on amerikkalainen - joka tapauksessa kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat amerikkalaisia - joten hän lienee löytänyt aineistoa helposti omasta maastaan... Valitettavasti kaikenlaisia hihhuliliikkeitä rantautuu Suomeenkin.
          Kun en ole lukenut kirjailijalta muuta, en osaa sanoa onko tämä jonkinlainen sarja vai vaihtuvatko henkilöt aina uuden kirjan myötä. Henkilögalleria oli laajahko ja valitettavasti henkilöiden kohdalla tulee puutteita. Useimmat heistä ovat aika puisevia eikä elävän ihmisen tuntua ole kunnolla saavutettu. Päähenkilö Maura on sinänsä tavallinen, kunnon nainen, mutta aika tylsä. Hän kipuilee vaikean suhteen kanssa, mutta en tuntenut erityisesti mitään lukiessani siitä. Myöskään kirjan poliisiparilla, Jane Rizzolilla ja hänen miehellään Gabrielilla ei ole tunnistettavaa, omaa ääntä. Maura ja Jane olivat turhan samankaltaisia. Mauran uusien tuttujen, Dougin, Arlon, Gracen ja Elainen kanssa on onnistuttu paremmin. Kaikki ovat melko epämiellyttäviä kukin omalla tavallaan, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. En pitänyt kenestäkään, mutta he olivat onnistuneita henkilöjä. Sitä vastoin karkuteillä oleva Rotta oli sympatiani keräävä henkilö. Hänen kohtalonsa oli niin riipaiseva ja hän oli niin erilainen, etten voinut olla pitämättä hänestä. Samoin on lahkon uhrin, Cathy Weissin laita. Hänen omistautumisensa lahkon tuhoamiseen on vaikuttavaa ja hiljaiseksi pistävää.
          Suosittelen kirjaa kaikille jännitystä ja tempaisevaa lukukokemusta kaipaaville! Luen luultavasti joskus kirjailijalta muutakin, kunhan saan lukulistaani lyhennettyä...

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Musiikkihaaste XI

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Tämänviikkoinen haaste ei olekaan niin kauhean vaikea, koska liikutaan mukavuusalueella. Joku voi tietysti repiä hiuksiaan, jos lempibändiä ei ole, mutta minulla ei kyseistä ongelmaa ole. Lempiyhtyeeni on hollantilainen Epica ja heiltä esittelen tässä "the headbangin songin", Quietuksen. Laulaja Simone Simons on tituleerannut biisiä keikoilla moshausbiisiksi ja sitä se nimenomaan on. Muistelen hänen myös sanoneen sen käsittelevän itsemurhaa. Ei mikään diiba daaba -aihe siis. Laitoin liveversion, sillä tässä on paljon tempaavampi tunnelma kuin studioversiossa!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Tunnustus!

Sain tämän haasteen tsirpiltä, kiitos ja kumarrus vain sinnepäin! :)
Tarkoituksena on siis ensinnäkin kiittää haastajaa ja sitten listata 8 satunnaista asiaa itsestä. Lopuksi tulee linkittää tämä kahdeksaan blogiin. En ole kärryillä siitä, missä tämä on jo ollut, joten päällekkäisyyksiä varmasti tulee. Mutta pääasiahan on antaa nämä niihin blogeihin, jotka kokee tärkeimmiksi, miettimättä sitä muuta.^^
Argh, tunnustuksia on kamalan vaikea keksiä! Öhm, katsotaas...
1. Olen innostunut tänä vuonna liikunnasta. Ennen suurin piirtein vihasin sitä, mutta nyt pyrin liikkumaan päivittäin. Ihan aina se ei toteudu, mutta melkein kuitenkin. :)
2. Olen kauhea stressaaja. Viime koeviikko oli yhtä helvettiä lyhyesti ilmaistuna.
3. Olen kamala perfektionisti ja tämä on sellainen piirre luonteessani, mitä minun on vaikea myöntää. Mutta rehellisesti sanottuna olisi ihanaa olla täydellinen vähän kaikessa. Onneksi tämä piirteeni pysyy kuitenkin sen verran aisoissa, että priorisoin itselleni jollain tapaa tärkeisiin juttuihin, en kaikkeen mahdolliseen.
4. Haluaisin osata laulaa ja olisin mieluusti sopraano. :D
5. Pelkään ukkosta kauheasti.
6. Kansalaissodasta kertovat kirjat saavat minut ahdistumaan.
7. Olen hevarityttö henkeen ja vereen, mutta Tori Amos on varastanut sydämeni.♥
8. Rakastan surullisia ja haikeita kappaleita.

Toivottavasti ei tullut samoja kuin edelliseen vastaamaani samantyyppiseen haasteeseen. Mutta nyt niihin haastettaviin blogeihin:
Kertomus jatkuu -blogin Reeta Karoliina
The Red Raven
Lady Vampiric
The Blood Countess
Kirjailijan kävelyretkiä -blogin Anu
Glam Goth Cutenessin Lumira
Kirjanurkkauksen Zephyr
Letz Talkin O.K.M.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Anu Holopainen - Varjoja (Syysmaa 5)

Vihdoinkin sain tämän kirjan luettavakseni! On aina juhlaa saada Anu Holopaisen uusin teos luettavaksi.
      Kirja on viides osa sarjaan Syysmaa, jossa kapinallinen joukko koettaa muuttaa ääripatriarkaalisen ja fundamentalistisen yhteiskunnan vähä vähältä paremmaksi. Alkuperäiset henkilöt ovat kielletyn naisten puun, Villipihlajan palvojia, mutta joukossa on niitäkin, jotka kokevat toisen kielletyn, Metsälehmuksen, itselleen sopivampana. Tämä ei tietenkään voi olla johtamatta ongelmiin. Tässä osassa Adaira ja Merkinos jatkavat peitehommaansa huonoin tuloksin Satosalesissa ja Zara on luhistumassa liian suuren taakkansa alle, mikä johtaa kauheisiin tekoihin.
      En oikein tiedä, kuinka tehdä tästä arviota. Ensinnäkin tämä sarja on minulle niin rakas, että siitä kirjoittaminen varsinkaan kriittisesti tuntuu vaikealta. Toinen, vähintään yhtä merkittävä seikka on se, että olen blogin välityksellä keskustellut Anun kanssa. Emme tunne toisiamme käytännössä ollenkaan, mutta minä seuraan hänen blogiaan (en ole ihan varma seuraako hän minun) ja kyllähän se tekee välit jotenkin tuttavallisiksi. Jopa siinä määrin, että puhuttelen häntä etunimellä. :D Mutta teen parhaani arviossani!
      Kirjassa pyöritetään suuria teemoja. Mukana on koko ajan ajatus naisen asemasta, joka syysmaalaisten mielestä ei ole juuri koiraa kummoisempi, Zaran perustaman Punatertun kylän asukkaisen mielestä se taas on samanvertainen miehen kanssa. Tämä on sarjan ydintä, siihen koko kapinallisten toiminta perustuu. Tällä kertaa suurina teemoina kulkivat kuitenkin uskonnollinen fundamentalismi ja vallan vaikutus ihmisiin. Olin iloinen, kun Villipihlaja esiintyi myös vähemmän ihannoidussa valossa. Zara alkaa muuttua aina vain suvaitsemattomammaksi muita uskontoja kohtaan, vaikka lähtökohtaisesti Villipihlajan tulisi olla suvaitsevainen uskonto. Lukija tulee huomaamaan, ettei Zara ole lopulta vanhoillisen Rautatammen palvojia parempi, vaan yhtä fanaattinen uskontonsa puolesta. Tämä teema on ajankohtaistakin ajankohtaisempi, joten on hyvä, että se on otettu esille tässä kirjassa. Esille tulee selkeästi myös erilaisuuden kammoaminen ja suorananinen sortaminen uskonnon avulla, mikä on myös hyvin ajankohtaista.
     Toinen teema, valta, sen vaikutukset ja suorananinen vallanhimo kietoutuvat luonnollisesti uskonnolliseen fanatismiin. Zara on johtaja ja nauttii suurta arvostusta. Häntä pidetään Villipihlajan tuntijana, onhan hän kokenut sen kutsun ja avun henkilökohtaisesti. Tämä luo jo puitteet vaaralliselle tielle. Zara ottaa liikaa tekemistä itselleen ja alkaa ajatella aina vain negatiivisemmin. Hänen ajatuksensa kiertävät samaa kehää ja kun valtaa janoava uusi asukas Lorana astuu hänen elämäänsä, ovat katastrofin ainekset kasassa. Zaran hiljattaista muutosta oli kuvattu todella hyvin.
     Jo aiemmin mainittu erilaisuus kiteytyy parhaiten muukalaisen, Yölaaksosta tulleen Kolmisoinnun hahmossa. Hän on jo ulkonäöltään erilainen ja hänen maailmansa poikkeaa Syysmaasta rajusti. Hän on tiedeihminen eikä hänellä vaikuta olevan samalla tavalla inhimillisiä tunteita kuin muilla. Hän kokee asiat eri tavalla eikä tunne uskonnollisuutta. Hän oli erittäin kiehtova hahmo. Mielestäni hänen erilaisuudessaan oli jopa jotain symbolista. Hänen kauttaan lukija voi peilata omia ennakkoluulojaan ja mietteitään erilaisten maailmojen kohtaamisen vaikeudesta.
     Ihkuttaminen ei kuulu tapoihini blogissani, koska koetan pitää tässä asiallista tasoa, mutta nyt on kyllä ihan pakko ihkuttaa! Minä pidin tästä hirveästi, minkä kertoo se, että luin sen kahtena iltana ennen nukkumaan menoa. Eilen en yksinkertaisesti malttanut laskea sitä käsistäni!
     Oli tässä tietysti omat heikkouksensakin. Kirjassa esiintyvien miesten kaksijakoisuutta on arvosteltu jonkin verran ja olen samoilla linjoilla. On hyviä ja pahoja miehiä. Syysmaalaiset miehet ovat tietysti niitä pahoja, monet aivan äärimmäisyyksiin asti väkivaltaisuuksineen. Naisten aseman parantavan ryhmän miehet taas ovat siloisia ja todella hyviä, erityisesti Merkinos, joka on täydellinen ja kunnioittava aviomies. Toivoisinkin tähän asiaan myöhemmissä osissa parannusta. Lisää harmaan sävyä mustan ja valkoisen joukkoon. Olisi herkullista lukea vaikka Merkinosin pimeästä puolesta.
      Ai niin, lupasin Anulle kommentoida tätä sitten homoseksuaalina (;D) ja yksi teema oli Zaran lesbous. Erittöin hienoa, että tätä teemaa käsitellään nuortenkirjasarjassa! Asiasta oli kautta linjan kirjoitettu varsin hyvin mielestäni, tosin pikkuisen marmatan siitä, että Zara on äärimmäisen maskuliininen, siis melko stereotyyppinen lesbo. Zaran ja Loranan suhdekin oli vähän heterokaavamainen, tosin se on täysin ymmärrettävää, kun Lorana oikeasti piti miehistä eikä naisista ja oli elänyt lähes koko elämänsä perinteisessä vaimon roolissa. Zaraan ja hänen tuskaansa saavuttamattoman rakkauden suhteen oli turhankin helppo samastua... Been there, done that. Zara onkin ehdottomasti yksi lempihahmoistani. Hieno naishahmo, rohkea, toimelias ja päättäväinen. Tällaisia naishahmoja me tarvitsemme!
       Suosittelen painavasti! Nämä ovat nuortenkirjoja, mutta sopivat loistavasti aikuisillekin. Nuortenromaaneja vaivaava naiivi kerronta on onneksi hyvin vähäistä näissä kirjoissa. Ja voi Anu, mihin paikkaan tämän lopetit! Haluan heti lukea jatkoa! :D

tiistai 11. lokakuuta 2011

Musiikkitiistai X

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Nyt tulikin vaikea! Kappale, joka saa nukahtamaan... Ei tule suoralta kädeltä mieleen, tosin tiedän paljon ihania kappaleita, joilla on rauhoittava vaikutus. Laitankin siis tähän Dargaardin Thy Fleeing Timen, sillä sitä kuunnellessa voisi varmaan myös oikeissa olosuhteissa nukahtaa.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Väsyneen bloggarin kuulumisia

Hei, täällä väsähtänyt bloggari, joka menee luultavasti pian nukkumaan. Väliaikatietona haluan ilmoittaa, että poistin blogin poikineen tuolta linkkilistaltani. Toivon hartaasti, ettei kukaan pahastu, se ei ole mitään henkilökohtaista. Tulin vain siihen tulokseen, että minun ei ole mitään järkeä pitää siellä sellaisia blogia, joita en edes jaksa yleensä lukea. Lista oli paisunut jo todella suureksi eikä minulla ole ollut edes aikaa perehtyä kaikkiin päivityksiin. Siispä vain ne oikeasti itseä kiinnostavat jäivät sinne.
      Toinen ilmoitusasia: lukeminen tökkii taas vaihteeksi. Vapaa-aika kuluu pitkälti koneella koomatessa, että... Toisaalta tekisi mieli lukea, mutta se vain on niin helppoa jämähtää tähän koneen ääreen surffailemaan. En kuitenkaan rupea varsinaisesti pakottamaankaan itseäni lukemiseen, koska siinä ei olisi ollenkaan järkeä. Toivottavasti ette unohda blogiani, jos on välillä hiljaisempaa! Kyllä minä aina vähäsen päivässä luen, tahti vain ei ole yhtä kova kuin ennen.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Roger Leloup - Yoko Tsuno ~ Tuulen tytär&Ixon valo

Nyt tapahtuu jotain historiallista: tuon blogiini ensimmäiset sarjakuvat!
Sarjakuvien lukeminen on jäänyt pois lähes kokonaan, Ilta-Sanomien joitakin strippejä lukuun ottamatta. Pienempänä luin sarjakuvia paljon enemmän. Niihin lukeutuivat tietysti Aku Ankat, Tintti, Yoko Tsuno, W.I.T.C.H. ja satunnaisesti Asterix. Yoko Tsunon bongasin aikoinani kirjaston sarjakuvaosastolta ja pidin niistä kovasti.
    Joku aika sitten kävin sarjakuvaosaston puolella, koska vieraskieliset nuorten romaanit ovat sen luona. Etsiessäni ruotsinkielistä luettavaa jäin selailemaan sarjakuvia ja huomasin kaksi lukematonta Yokoa. No, lukiessa tajusin, että jälkimmäisen, Ixon valon, olen lukenut jo, luultavasti sen ilmestymisvuonna 2008. Eipä tuo mitään, luin mielelläni uudelleen.
     Yokoissa päähenkilö on loogisesti Yoko Tsuno, nuori japanilaisnainen, joka seikkailee kahden eurooppalaisen (?) ystävänsä, Vicin ja Polin kanssa. Vic lienee Yokolle vähän enemmänkin kuin ystävä tai ainakin sellainen mielikuva minulle on jäänyt. Pol taas on hassu punapää, joka höläyttelee hölmöyksiä joka välissä. Hämmennyin aikoinani näitä uudempia osia lukiessani, kun Polia kutsuttiin lapseksi. Onhan hän ajattelematon ja ulkonäöltäänkin nuoremman oloinen, mutta lapsi kuulostaa jotenkin liioittelevalta.
      Yokot ovat eräänlaista scifiä: henkilöt seikkailevat avaruudessa yhtenään (ystäviensä vinealaisten luona) ja Maankin päällä ollessaan he käyttävät jos jonkinlaisia vempeleitä. Kaikki on kuitenkin toteutettu uskottavasti, niin kuin kunnon scifissä kuuluukin. En erityisemmin ole genren ystävä, mutta näissä sarjakuvissa se toimii.
       Tuulen tytär ja Ixon valo ovat peräkkäisiä albumeja, mutta ne eivät liity toisiinsa. Tuulen tyttäressä Yokon tehtävänä on auttaa isäänsä, joka on tiedemies. Häntä uhkaa toinen japanilainen tiedemies, jolla on pahat mielessä. Taustalla on poliittista peliä, kuinkas muuten. Ixon valossa Yoko on ystävineen avaruudessa vinealaisten luona. He matkaavat kuulle nimeltä Ixo, jonne vinealaiset ovat säilöneet vaarallisia aineita. Pian he saavat huomata, että asuinkelvottomalla kuulla onkin väkeä...
        Pidin molemmista sarjakuvista! Oli hauskaa palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää heidän edesottamuksistaan. Hahmot ovat käyneet tutuiksi, sillä olen lukenut sarjan käsittääkseni kokonaan. Tuulen tyttäressä oli ehkä enemmän tarttumapintaa, liekö johtunut siitä, että tapahtumat olivat Maassa... Syvin ja koskettavin hahmo oli Aoki, Yokon perheen ystävä (palvelija?), joka on käytännössä kasvattanut Yokon. Miehen uhrautuvaisuus teki vaikutuksen. Panin merkille buddhalaisuuden esiintulon. Aoki on buddhalainen ja Yoko liikkuu alussa buddhalaistemppelien läheisyydessä. Myös Yokon ajattelussa näkyy buddhalaisuuden kehotus olla vahingoittamatta eläviä olentoja. Myös japanilaisuuteen olennaisesti kuuluva ajatus perheen kunniasta tuli ilmi: kun isän maine ja elämä on vaakalaudalla, Yoko tekee kaikkensa auttaakseen ja kostaakseen isänsä puolesta. Väkivallottamasti, kuten edellä sanotusta voi päätellä.
         Ixon valo oli hieman tylsempi, mutta sitäkin luki mielellään. Vinealaiset ovat kiinnostavia ja heidän välisiään poliittisia juonitteluja oli mielenkiintoista seurata. Liekö Leloupin sanoma, että mahdolliset ulkoavaruuden "oliot" ovat kanssamme hyvin samankaltaisia, olivat sitten millaisia tekniikkaneroja tahansa. ;) Kiehtova ilmiö on vinealaisten valtava kunnioitus lapsia kohtaan. Heitä ei saa missään nimessä vahingoittaa, se on todella raskauttava teko. Varsin kannatettavaa!
         Leloupin piirrosjälki on erittäin kaunista ja taitavaa. Sepä se taisi saada minut lapsena tarttumaan näihin. No, perinteisesti sankaritar on tietysti sievä ja hyväkroppainen, mutta Yoko ei ole todellakaan pelkkää pintaa. Hän on hieno roolimalli tytöille ja antaa signaalin siitä, että nätti nainen voi olla hyvin älykäs ja rohkea. Pol on tasapainottava hahmo muiden hahmojen ja toiminnan ollessa varsin vakavaa.
       Eipä tässä voi muuta enää sanoa, kuin että suosittelen mielelläni! Nämä aukenevat parhaiten ehdottomasti vähän isommille ihmisille.
Lopuksi vielä kuvanäyte Ixon valosta, ranskankielisestä alkuperäisversiosta:
Lähde: kvaak.fi