Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär

"Luulisi, että hän, aikuinen tytär, aviovaimo ja oman lapsensa äiti, olisi jo saanut isän pois mielestään. Piru vie että hän oli yrittänyt! Hän vihasi isää."

(Varoitus: spoilereita!)
Oatesin Haudankaivajan tytär on väkevä ja voimakas kirja vihasta, salaisuuksista ja pelosta. Rebecca Schwart on vain 13-vuotias, kun isä ampuu äidin ja itsensä hänen silmiensä edessä. Niin alkaa levoton aika, ensin holhottavana, sitten siivoojana, vaimona ja äitinä, kunnes Hazel Jones saapuu kuvioihin... Mutta voiko lapsuuden väkivaltaa ja katkeruutta koskaan jättää taakseen ja elää vapaana?
   Pitkästä aikaa kunnon tiiliskivi luettavana! Ja millainen tiiliskivi: runsas, polveileva ja kiinnostava. Kun kirja imaisi mukaansa, oli lukeminen jatkuvasti vielä yksi sivu -lukemista. Rebeccan tarina ei jättänyt rauhaan, vaan pyöri mielessä jatkuvasti. Kuten joku saattaa ehkä muistaakin, ei Oatesin Kosto: Rakkaustarina voittanut varauksetonta ihailuani. Siksi tähän tarttuminen pelotti, varsinkin kun se talvella jäi kesken. Mutta onneksi tartuin siihen uudelleen, sillä siinä on kaikki mitä voi toivoa. Oates on armoton, hän tuo väkivallan mustan hahmon esiin ja tuo esille sen seuraukset. Minua sekä kiehtoi että ärsytti väkivallan jatkuvuus Rebeccan elämässä: ensin despoottinen isä, sitten mustasukkainen aviomies. Onhan vanha klisee, että nainen etsii toisista miehistä isäänsä. Oates ilmeisesti käsittelee muissakin kirjoissaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ainakin tässä kirjassa se tuotiin esille terävästi ja pehmittelemättä. Myös Rebeccan seksuaalisuuden kuvaus teki minuun vaikutuksen.
   Kirjan surullisin ja kipein asia oli Rebeccan siirtolaisperheen kohtalo. Kotimaassaan Saksassa he olivat arvostettuja henkilöitä, varsinkin matematiikanopettaja-isä. Äiti soitti pianoa ja lauloi miehensä kanssa leikkimielisesti aarioita. Mutta sitten tuli sota ja natsit, ja heidän piti juutalaisina paeta Amerikkaan. Taantumus ja olosuhteiden vääjäämättömät seuraukset iskevät kuin nyrkki: iloisista vanhemmista tulee katkeria ja sisäänpäinkääntyneitä. Isä saa toimen haudankaivajana, joka on surkeimpia töitä alueella. Äiti on kuolla Rebeccan synnytykseen ja se on kuin surkea symboli perheen alamäelle. Isoveljet menestyvät koulussa huonosti, Herschel ei edes opi kunnolla lukemaan! Gas on hiljainen hiirulainen, Herschel oksettavan ruokoton puheissaan. Äiti haipuu hiljalleen muistoihin ja omaan maailmaansa isän muuttuessa yhä sekopäisemmäksi.
  Minua ihmetytti Rebeccan juron ja vihamielisen luonteen muuttuminen hänen lähtiessään poikansa kanssa pois. Tietysti iloisuus ja keveys kuului rooliin ja nimenomaan oli rooli, sen toki ymmärsin, mutta roolin kokonaisvaltaisuus ja rikkoutumattomuus oli outoa. Missään vaiheessa entinen Rebecca ei puskenut esiin. En tiedä mitä ajatella siitä. Myös valtava hyppäys ajassa eteenpäin hämmensi: miksi sellainen ratkaisu? Lopetuksesta pidin kyllä, yllätyin kyllä. Nautin myös Rebeccan pojan kehittymisestä huippupianistiksi. Siitä olisi voinut lukea enemmänkin. En myöskään ymmärtänyt, miksi Rebecca lähti kilpailun jälkeisenä yönä vieraaseen hotelliin pelaamaan ja keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Mitä siinä oli takana?
    Joka tapauksessa erittäin suositeltava lukuromaani! Siihen uppoutuminen oli nautinto, jonka suon mielelläni myös muille.

Kommentit

Olen aivan samaa mieltä kanssasi: luin molemmat kirjat (Koston ja tämän) viime vuoden syksyllä. Luin Haudankaivajan tyttären ensin ja olin hyvin vaikuttunut, kuinka vahva kirja! Voimakas oli kostokin, mutta romaanina se ei ole yhtä vahva. Minulla Haudankaivajan tytär nousi erääksi viime vuoden suosikikseni.
Sanna / Luettua sanoi…
Tämä oli todella vaikuttava kirja ja tämän jälkeen haluaisin lukea enemmänkin Oatesia:)
Jenni sanoi…
Minä en ole lukenut tätä, mutta haluaisin: sait kirjan kuulostamaan todella kiinnostavalta, jäin miettimään, miten noin hurjista teemoista voi kirjoittaa upottavan lukuromaanin. Kiehtovan kuuloinen yhdistelmä!
Susa sanoi…
Minulla tämä on odottanut jo puoli vuotta omassa lukupinossa. Odotan tosi paljon tämän lukemista, mutta jotenkin silti koko ajan joku ajaa tämän ohi. Pitäisiköhän ottaa tämä nyt tässä kuussa vihdoin lukuun!
Katri sanoi…
Täytyy varmaan harkita tämän lisäämistä omaankin lukulistaan :O
Minullekin tämä oli todella vaikuttava lukukokemus! Toisaalta pidän siitä, että tarinaan jää aukkoja, jotka lukija joutuu tai saa täyttää itse. Kaikkea ei tarvitse avata tai selittää puhki. Se on yksi lukemisen hienouksista!
Anki sanoi…
Katja: Luulenpa, että tämä on korkealla vuoden kirjoissa. :)

Sanna: Totta, minuakin houkuttaa tällä hetkellä esim. Putous ja Blondi.

Jenni: Kokeile ihmeessä!

Susa: Ota vaan lukuun, olisi kiva lukea arviosi tästä. :)

Katri: Kannatan ajatusta. :D

Kirsi: Olet kyllä oikessa tuossa aukkojen jättämisessä. Toisaalta hienoa, että Oates luottaa lukijaan niin paljon. Toisaalta sitten jää noita ratkaisemattomia juttuja. ;)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18: KOONTI