Riikka Pulkkinen - Totta

"Maalaus on jollain tavalla tiivistymä hänestä. Se kantaa kaikkea sitä mikä hän lapsena oli ja mikä oli hänessä vasta oraalla. Jos maalaus jää tänne, Tammilehdon puutarhavajaan, oravien hätäisten visiittien armoille, hän itse jää tänne. Tai vielä pahempaa: hän jää lapsuuteen, niihin hahmottomiin pelkoihin ja toiveisiin, joita ei osannut nimetä mutta jotka tunnisti omakseen."

Vihdoin ja viimein sain Tottan luettavekseni! Se kutsui minua yllättäen kirjaston palautushyllyltä, ja tietysti nappasin sen mukaani. En odottanutkaan sitä kuin noin vuoden...
       Totta on kirja rakkaudesta, menetyksestä ja ennen kaikkea surusta. Miten voi selvitä, kun tietää rakkaansa pian kuolevan? Kun saa tietää, ettei olekaan se ainoa?
        Olen lukenut aiemmin kirjailijan esikoisen Rajan, josta en loppujen lopuksi kauheasti perustanut. Siihen nähden pidin tästä kirjasta paljon enemmän. Tarina imi mukaansa ja kieli oli kaunista, jopa kekseliästäkin välillä ja henkilöiden tuntojen kuvailu oli onnistunutta. Mutta silti. En tiedä mikä siinä on, mutta aina päällimmäisenä näistä kirjoista jää sellainen tympeys. Kaikki on liian hiottua ja täydellistä. Asiaa eivät auttaneet hiuksia repivän ärsyttävät sanat totuuslause ja käskylause. Jotenkin en vain voi sietää noita sievisteleviä ja teennäisiä sanoja. Varsinkin edellä mainittu on kauhea! Pulkkisen kirjoja tuntuu vaivaavan kahtiajakoisuus: toisaalta ne ovat todella hyviä, melkein erinomaisia erityisesti kirjailijan nuoren iän huomioon ottaen, toisaalta niissä on jotain sietämättömän teennäistä. Asiaan vaikuttanee kyllä myöskin jokseenkin elitistinen kuva, jonka olen kirjailijasta saanut.
          Teema oli kyllä koskettava ja hyvin kirjoitettu. Rakkaan ihmisen kuolema on aina rankka paikka ja suru suuri. Pulkkinen kuvaa ihmisten ajatuksia ja tuntoja todella hyvin. Samastuminen on helppoa.
          Suosittelen kyllä. Tästä on blogattu valtavasti ja suurin osa on tainnut tästä pitää. Ei tämä ainakaan ajan hukkaa ollut.

Kommentit

Sanna / Luettua sanoi…
Minä tykkäsin tästä hirmuisesti, kuten Rajastakin:)
Anonyymi sanoi…
Minusta Totta oli hyvä ja Raja aivan käsittämättömän hyvä. Erityisesti Rajan viitaukset maailmankirjallisuuteen olivat kiehtovia, kun niitä sieltä huomasi. Vain eliittiin kuuluva voi kirjoittaa sellaisia viittauksia tekstiin sujuvasti sisään. Siis mitä vikaa eliitissä on?
Minä rakastuin Tottaan, koska löysin siitä henkilökohtaisen kiinnittymisen kohteen ja lisäksi ihastuin Pulkkisen maailman ajattomuuteen. Luin Rajan Tottaa myöhemmin ja se oli minulle pieni pettymys, juuri sellaisen tympeän maun jättävä kirja.
Zephyr sanoi…
Minullakin oli tästä kaksijakoinen mielipide. Toisaalta Pulkkinen varmasti osaa kirjoittaa hyvin, mutta jokin tässä tökki. Minustakin kieli oli jotenkin liian varovaista ja hiottua, missään ei ollut mitään rosoisuutta ja säröjä. Ehkä luin myös tätä vähän ylikriittisesti "vastakarvaan" kirjan saaman hypetyksen takia. ;)
Anki sanoi…
Sanna: Mukavaa, että täysin pidekkeettömiä tykkääjiä löytyy. :)

Anonyymi: Intertekstuaalisuus on usein kiehtovaa. Elitistisellä tarkoitan sellaista ylimielisen oloista ihmistä, joka enemmänkin luulottelee olevansa hirveän fiksu ja osaava, kuin on sellainen oikeasti. Sellaisesta en vain pidä yhtään.

Katja: Hauskaa, että kirja on tehnyt sinuun noin suuren vaikutuksen. :)

Zephyr: Kommenttisi jälkeen rupesin itsekin miettimään tuota "vastakarvaan" lukemista. Voi pitää paikkaansa! :D
sonja/lukuhetket sanoi…
Pidin Totta-kirjasta paljon, mutta jokin siinä kuitenkin vähän jäi kaihertamaan mieleen negatiivisessa mielessä. Mutta sinäpä sen sanoit. Ehkä se on juuri se "sietämätön teennäisyys" joka ihan pikkuriikkisen ärsyttää.
Anki sanoi…
Sonja: Näköjään olemme samoissa tunnelmissa. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18: KOONTI