Vladimir Nobokov - Lolita

"Olen usein huomannut, että meillä on taipumusta kuvitella ystävämme tyypiltään yhtä lopullisiksi kuin kirjalliset henkilöt ovat lukijan mielessä.[...]Siten x ei koskaan tule luomaan kuolematonta musiikkia, joka poikkeaisi niistä toisen luokan sinfonioista, joihin hän on meidät totuttanut. Y ei koskaan tee murhaa. Z ei koskaan missään olosuhteissa petä meitä. Kaiken me olemme järjestäneet mielessämme, ja mitä harvemmin me näemme jotakuta henkilöä, sitä suurempi on tyydytyksemme havaitessamme, kuinka tottelevaisesti hän sopeutuu meidän käsitykseemme, milloin vain hänestä kuulemmekin."

Yllä oleva lainaus ei ehkä ole kuvaavin tästä kirjasta puhuttaessa, oli kyseessä sitten teema tai ylipäänsä sen lyyrinen kieli. Tämä on kuitenkin tällainen erillinen, hieno oivallus, jonka halusin tuoda blogiini. Näinhän se tuntuu menevän.
      Luin siis Nabokovin Lolitan, itse asiassa jo joitakin päiviä sitten. Olen vain ollut liian laiska ja saamaton tehdäkseni arviota. Normaalisti teen arviot tuoreeltaan, koska muuten käy juuri näin - viivytän kirjoittamista ja yleensä unohdan olennaisia ajatuksiani. Luin tämän äidinkielen kurssille teemana maailman klassikot, ja tehtävänä olisi väsätä kirjallisuusessee. Joudun lukemaan tämän varmasti toiseen kertaan, koska jo pelkästään esseen ohjeiden antoon on vielä aikaa. Tällä lukemisella en edes saa paljon irti.
      Tämä oli kyllä aika pettymys. Aihehan on mitä raflaavin; aikuisen miehen ja murrosikäisen tytön suhde. Pedofilia on aina herkkä aihe ja odotin kirjalta aika paljon. Hyväksikäytön kuvauksena tämä onkin varsin odottamaton, sillä hyväksikäyttö ei olekaan vain yksipuolista. Myös kertojan, pedofiili Humbert Humbertin, valinta tuo oman säväyksensä. Eikö voida olettaa hänen olevan maailman epäluotettavin kertoja? Tämä vahvistuu hänen melko pitkälti puolustellessaan tekojaan.
      Kuitenkin tarina oli rehellisesti sanottuna tylsä. Lolita ja Humbert ajelivat ympäri USA:ta ja harrastivat seksiä erilaisissa majapaikoissa. Ajan henkeen kuuluen näitä kohtauksia ei tuotu suoraan esille. Ihan hyvä niin, koska siinä vaiheessa olisi saattanut lukeminen jäädä kesken. Loppu meni minulta vähän ohi, tosin luin tätä usein väsyneenä ja ei-niin-keskittyneenä. Loppua luinkin vain ajatuksella "luenpa nyt loppuun, niin pääsen tästäkin". Vaikkei tämä nyt varsinaisesti pakkopullaakaan ollut.
       Kielestä täytyy kuitenkin antaa kiitosta! Se on todella kaunista ja lyyristä ja olen sellaisen ystävä. Kirjan aihe ja kieli tekevätkin oudon yhdistelmän. Humbertin ääni on herrasmiesmäinen ja hän on korkeasti sivistynyt. Muistiinpanojaan hän ryydittää ranskankielisillä virkkeillä, jotka kyseistä kieltä osaamatonta kyllä ärsyttivät. Kyllä siinä joitain seikkoja menetti, sillä ilmaisuja ja virkkeitä ei ollut suomennettu edes kirjan taakse.
       Eipä minulla ole sen enempää sanottavaa! Kertoo lukukokemusesta omaa kieltään... Uusioluku on näköjään pakollinen, jos meinaan saada tästä jonkinlaisen esseen aikaan.