maanantai 31. joulukuuta 2012

Kansankynttiläin kokoontumisajot 2012-2013 -haaste!

Koin vasta nyt herätyksen ja innostuin osallistumaan tähän mainioon Maukan haasteeseen, vaikka minulla on haastelukemista aivan tarpeeksi. Onhan se nyt pakko, kun toivottavasti tulevaisuudessa olen oikeastikin kansankynttilä. ;) Myös tämän vuoden tietokirjainnostuksella lienee osuutta asiaan. Oma haasteensa on sitten bloggaaminen noista luetuista, koska en ole koskaan osannut tehdä bloggausta tietokirjasta (juuri nyt olisi vielä edessä semmoinen...).

"Kansankynttiläin kokoontumisajojen säännöt:
Lue tietokirjoja eri kategorioista ja kapua siten valaistuksen tasolta toiselle:


Sytkäri - 3 kirjaa ja 2 kategoriaa
Taskulamppu - 6 kirjaa ja 3 kategoriaa
Hehkulamppu - 9 kirjaa ja 4 kategoriaa"
 
Itse lähden tavoittelemaan taskulamppua, koska sytkäri on liian helppo ja hehkulamppu jo turhan vaikea. Saas nähdä ensi vuonna miten käy, dead line on 30.11.2013. Ohessa vielä kategoriat:
 
I) Filosofia
II) Psykologia
III) Uskonto
IV) Yhteiskunta
V) Media ja viestintä
VI) Maantieto
VII) Matkat
VIII) Kansatiede
IX) Luonnontieteet
X) Luonto ja ympäristö
XI) Matematiikka
 XII) Tekniikka, teollisuus (esim. muotoilu) ja liikenne
XIII) Käsi- ja puutyöt, kokkailu & muunlainen askartelu. Huom! Edellyttää kirjan avulla toteutetun projektin.
XIV) Talous ja kuluttaminen
XV) Kirjallisuustiede
XVI) Kielet ja kielitiede
XVII) Historia
XVIII) Kuvataide, musiikki, tanssi ym.
XIX) Elämäkerrat ja muistelmat
XX) Yleisteokset
 
Oma lukemisto pyörinee ainakin filosofiassa ja psykologiassa. Pitänee katsoa tuota kolmatta kategoriaa sitten tuonnempana. (:

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Kuulumisia ja joulutunnelmaa

On jo aatonaatto ja joulu on aivan nurkan takana. Joulunodotus on mennyt flunssassa ja jouluvalmisteluissa.
Piparit on paistettu, kuusi kannettu sisälle ja aikomukseni olisi tehdä vielä korvapuustejakin joulupäiville!
    
Täytyypä sanoa, etten muista näin lukuköyhää aikaa olleen milloinkaan! Olen pikkuisen lueskellut sitä sun tätä, mutta aika on mennyt lähinnä koneella dataillessa, koulussa ja muussa sellaisessa. Valvon niin myöhään, etten jaksa enää lukea. Jonkinlainen blokki menossa siis (tai paheneva nettiriippuvuus...).
     Päätinkin pistää (huonolaatuisen) kuvan kunnioitusta herättävästä kirjapinostani. Useampi klassikkokirja selittyy päälle painavasta kirjallisuuskurssista, johon pitäisi saada luettua vielä neljä maailmanklassikkoa. Kuulostaa ehkä vähältä, muttei ole sitä minulle. Olen siitä sivistymätön lukija, etten ole erityisen kiinnostunut klassikoista, ainakaan ulkomaisista. On niitä hyviäkin tullut toki luettua, mutta kyllä se kiinnostus (ja mukavuusalue) on uutuuskirjoissa.

Lista ylhäältä alas:
  • Arja Tiainen - Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle
  • Väinö Linna - Tuntematon sotilas
  • Franz Kafka - Oikeusjuttu
  • Kai Nieminen - Kiireettä
  • Anton Tšehov - Lokki ~ Kolme sisarta
  • Kai Nieminen - Alan oppia
  • L. M. Montgomery - Sara ja kultainen tie
  • Eeva Kilpi - Animalia
  • Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
  • Liisa Tuovinen ym. toim. - Saanko olla totta? Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus
  • Terry Pratchett - Unseen Academicals
Sanokaapa siis, että mitä lukisin nyt? Kesken ovat Tuntematon sotilas, Oikeusjuttu, Kiireettä, Sara ja kultainen tie, Saanko olla totta? ja Unseen Academicals. Kannattaisiko tunnollisesti lukea kurssikirjat ensin vai lukea enemmän kiinnostavia, kuten Saraa? Kurssille on suoritusaikaa tosin vappuun asti, mutta palautuspäivä noille + Saanko olla totalle on jo 7.1... Saanko olla on kuitenkin jo loppusuoralla ja sinänsä kiinnostava.

Loppuun vielä kysymyksiä: Oletko kärsinyt lukublokista? Jos, niin kuinka kauan ja miten selvisit?

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Novellia kehiin

Ihana Anu haastoi minut tekemään novellihaasteen. Tässä kirjaimellisesti on haastetta: minä en lue novelleja
käytännössä koskaan!


1. Luettele ainakin viisi novellia, jotka ovat kolahtaneet tai jääneet muuten mieleen. Kerro miksi, jos mahdollista.
2. Aseta itsellesi vuodeksi novellilukutavoite.
3. Kopioi blogiisi Kide-kuva ja aseta kuvatekstiksi novellien lukutavoitteesi sekä eteneminen esimerkiksi näin: 3/10. (Eli kolme luettu, kymmenen tavoitteena.)
4. Bloggaa lukemistasi novelleista ja kirjoita niistä arvio. Arvio saa olla minkä pituinen tahansa. Kide-kuvaa voi käyttää myös tässä yhteydessä, jos haluaa.
5. Haasta tuttaviasi lukemaan novelleja.

Tämä viiden kohdan ohjeistus on neuvoa-antava, ei pakollinen. Käytän novelli-sanaa, mutta joskus kertomuksen ja novellin raja voi olla häilyvä. Minusta mikä tahansa lyhyt teksti käy, mitään novellin kaavaa ei tarvitse alkaa etsiä voidakseen osallistua.

 En voi luetella edes viittä minuun kolahtanutta novellia, koska en edes muista niin montaa! Lunttasin blogistani ja huomasin lukeneeni hurjat kaksi novellikokoelmaa, joista kumpikaan ei vakuuttanut. Helmi Kekkosen Kotiin-kokoelmasta en muista mitään yksittäistä novellia, mutta Annie Proulx'lla on tietysti hieno Brokeback Mountain, josta pidin novellina paljon enemmän kuin elokuvana. Sanotaan siis, että minuun kolahtanut novelli on se.
     Tätä faktaa vasten onkin varsin hyödyllistä asettaa jonkinlainen novellilukutavoite. Kuuta en rupea tavoittelemaan, joten laitetaan nyt kolme. Nyt on vain sellainen ongelma, etten tiedä pahemmin novelleja tai novellikokoelmia. Ilmeisesti on myös tarkoitus todella lukea kolme novellia, ei kokonaisia novellikokoelmia... Taidanpa reippaasti laittaa itselle haasteeksi kolme novellikokoelmaa, koska minusta olisi hassua ja ärsyttävääkin lukea vain yksi tai kaksi novellia ja jättää koko muu kirja lukematta. :D

1. Katja Kaukonen - Vihkivedet
Tämä kokoelma kiinnostaa aidosti! Rakastuin Odelmaan, joten haluan lukea mieluusti vaikka novellejakin.

2. Edgar Allan Poe - Kultakuoriainen ja muita kertomuksia
Jos nyt oikein ymmärsin, niin nämä kertomukset lasketaan novelleiksi. Sitä paitsi tämän kokoelman lukemalla lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä tämä on lukion lukukurssin listalla maailmanklassikoissa.

3. Virginia Woolf - Nainen peilissä
Olipas työlästä löytää suomenkielinen novellikokoelma Woolfilta! Jää nähtäväksi, löytyykö tätä kirjastosta. Toivottavasti, sillä haluan tutustua naisen tuotantoon lisää.

Sitten niitä haastettavia! Olen ymmärtänyt, etten ole ainoa novelleja vierastava. Otetaanpas nyt summanmutikassa pari kanssabloggaria.

Tarinautti
Susa
Satu

lauantai 8. joulukuuta 2012

Kirjat, joita rakastin

Olen ollut jälleen vaitelias blogissani, mutta eipä ole lukeminenkaan edistynyt minkään kirjan kohdalla merkittävästi. Selaillessani Sinisen linnan kirjaston mies/naiskirjailijoiden listoja ajattelin tehdä sellaisen kirjalistan, jossa ovat elämäni kirjaisat kohokohdat. Listalla ovat siis ehdottomat valioyksilöt, joita suosittelen oikein lämpimästi. ;) Kirjat eivät ole parhaimmuus- tai muussakaan järjestyksessä. Todennäköisesti unohdan tästä jotain elämää tärkeämpää, mutta jospa tämä olisi nyt melko kattava.

1. Anu Holopainen - Musta liekki
2. Sean Stewart - Matkijalintu
3. L. M. Montgomery - Sininen linna
4. Heidi Liehu - Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
5. Herbjørg Wassmo - Dinan kirja
6. Jenny Kangasvuo - Sudenveri
7. Katja Kaukonen - Odelma
8. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
9. Virginia Woolf - Mrs. Dalloway
10. Michael Cunningham - Tunnit
11. Michael Cunningham - Illan tullen
12. Peter Høeg - Norsunhoitajien lapset
13. Radclyffe Hall - Yksinäisyyden kaivo
14. Sami Hilvo - Viinakortti
15. Satu Manninen - Sateeseen unohdettu saari ~ Dialogi Virginian kanssa
16. Siiri Enoranta - Gisellen kuolema
17. Susan Fletcher - Noidan rippi
18. Vígdis Grímsdóttir - Z - Rakkaustarina
19. Virginie Despentes - King Kong -tyttö
20. Aino Kallas - Sudenmorsian
21. Helen Walsh - Englantilainen tragedia
22. Helena Waris - Uniin piirretty polku
23. Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa
24. Timo Parvela - Ella ja yökoulu

tiistai 27. marraskuuta 2012

The naked truth eli against photoshopping!

Tässä taas päivitys, jolla ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa. Koen aiheen kuitenkin sen verran tärkeäksi, että halusin osallistua kaikille vapaaseen haasteeseen.

Kaikki alkoi Tyyliä metsästämässä -blogista, jossa bloggaaja julkaisi itsestään meikittömän ja täysin käsittelemättömän kuvan vastaiskuna photoshoppaukselle ja kieroutuneille kauneusihanteille. Haaste on näkynyt joissain blogeissa, itse olen havainnut muutamassa gootti/synkempityylisissä blogeissa sen.
Vaikka en olekaan tyylibloggaaja eikä pärstäni näy blogissani kuin vaatimattoman tietolaatikon pikkukuvassa, päätin silti antaa tukeni hyvälle asialle.
     Minä en ole niitä naisia, jotka tälläävät meikkiä päivittäin eivätkä voi mennä edes roskapöntölle ilman pakkelia. En ole niitäkään, jotka meikkaavat kerran vuodessa. Käytän meikkiä nykyään aika paljon, koska minusta meikkaaminen on niin hirveän mukavaa. Pidän siitä itseilmaisu- ja taidemuotona. Teen sitä pitkälti itseni vuoksi, mutta onhan se aina plussaa, jos olen muidenkin silmissä viehättävän näköinen. En kavahda ihmisten ilmoilla olemista ilman meikkiä, tänäänkin olin koulussa ilman. Aina ajoittain palautan itseni todellisuuteen ja menen yleisille paikoille 'au naturel', jotta naaman ehostuksesta ei tule henkistä vankilaa ja jottei se ala ruokkimaan tyytymättömyyttä omaan ulkonäköön. Riittää sitä lajia jo.
      Tässä siis kaunistelematon, alaston totuus. Pahoittelut kellerryksestä, päivänvalo ei yksinkertaisesti enää riittänyt ja oli pakko laittaa huoneeseen valot. Laatukaan ei syleile maailmaa, koska tällä hetkellä kännykkä on ainut, mistä voin siirtää koneelle ylipäänsä mitään.


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Camilla Läckberg - Pahanilmanlintu

"Hän muisti hämärästi, että häntä oli pelottanut alussa. Enää hän ei pelännyt. Ei, koska äiti tuoksui niin hyvältä ja tuntui niin pehmeältä ja äidin ääni nousi ja laski niin rytmikkäästi. Koska hän tiesi että äiti suojeli häntä. Koska hän tiesi olevansa pahanilmanlintu."

Camilla Läckbergin neljäs romaani Pahanilmanlintu (Olycksfågeln, suomentanut Outi Menna, Schildts 2009) on taattua läckbergiläistä laatua. Tiedossa on synkkiä murhia ja roppakaupalla melkoisia käänteitä, ennen kuin syyllinen on selvillä. Murhatutkimuksen rinnalla poliiseilla on tietysti omankin elämän murheita kannettavana.
      Pitkästä aikaa luin kirjan, joka todella imaisi mukaansa! En malttanut kirjastossa mieltäni, kun huomasin että Läckbergiltä oli niin monta kirjaa paikalla. Valitettavasti juuri kolmososaa, Kivenhakkaajaa, ei ollut, mutta otinpa sitten tämän nelosen. Lukeminen piti aloittaa tietysti jo kirjastossa ja luinkin päälle tunnissa melkein sata sivua! Melkoinen imu oli loppupuolessakin, kun sitä yöllä rupesin "nukkumaan mennessä" lukemaan; lopetin kahtakymmentä vailla neljä aamulla...
     Juoni on sinänsä tyypillinen dekkarille; löytyy ruumis ja tapausta aletaan tutkia, kun huomataan että jutussa on jotain mätää. Absolutistina tunnettu Marit löytyy autosta kuolleena, sillä hän on ajanut auton ulos tieltä, humalassa. Vai onko? Avovaimo ei voi uskoa sitä, kuten ei ex-mies tai tytärkään. Tapaus alkaa mutkistua, kun ex-miehen inho ja katkeruus paljastuvat siloisen pinnan alta. Kierrokset kasvavat sitä mukaa, mitä useampia vainajia löytyy.
Samaan aikaan Tanumshedessä järjestetään omanlaisensa Big Brother, Fucking Tanum, jonka apinoita muistuttavat osallistujat paljastavat itsestään yllättäviä asioita. Mitä kätkeytyy kipeän julkisuudenhalun alle? Miksi joku haluaa tehdä itsestään idiootin julkisesti ja miksi sellaista halutaan katsoa?
Rinnalla kulkee myös lapsikertoja, jonka kertoma näyttäytyy aikuiselle karmivana ja vääränä. Tätä tehokeinoa Läckberg on käyttänyt ainakin Merenneidossa ja Saarnaajassa, mutta se ei haittaa. Todella toimiva ja puistattava tapa tuoda romaaniin uusia sävyjä!
      Kirjailijan esiin nostamat teemat olivat kiinnostavia. Tunsin hirveää ahdistusta lukiessani tosi-tv:stä ja siihen liittyvästä moraalittomuudesta. Jopa kuolemasta tehdään halpaa viihdettä, jota ihmiset myös katsovat. Osa kilpailijoista oli sympaattisia, osa taas aivan kauheita. Lillemor eli Barbie oli hyvin traaginen henkilö muovisine ulkokuorineen ja sisimmässään viisaine ajatuksineen. Voi vain miettiä, mitä löytyy tosielämän bimbojulkkisten taustalta.
      Patri Hedström tietysti huseeraa pääroolissa, mikä alkoi ärsyttää minua jo jonkin verran. Patrik on sinänsä miellyttävä, mutta vähän liian älykäs. En erityisesti pidä hänen vaimostaankaan, Ericasta, mutta silti lukiessa kiinnostaa, mitä heille kuuluu... Olin paljon kiinnostuneempi sivuhenkilöistä. Suosikikseni nousi ehdottomasti vanhempi poliisi Gösta, joka ei yleensä ole työhönsä motivoitunut. Sarjamurhatapaus kuitenkin virkistää häntä ja mies tekeekin monta tärkeää päätelmää, jotka vievät eteenpäin. Göstassa vain on jotain niin liikuttavaa, että hänestä ei voi kuin pitää.
Hämmennyin tajutessani, että pidän aika paljon sietämättömästi Mellbergistäkin! Olin aivan lyöty, kun selvisi, miten häntä huijattiin... Mies on tietysti ällöttävä ja sokea omille virheilleen, mutta ehkäpä hän siksi on niin inhimillinen.
     Mietin lukiessani, miksi juuri Läckbergin dekkarit ovat suosikkejani. Nyt alan ymmärtää: vetävän juonen lisäksi kirjassa on jotain aidosti syvällistä ihmisen pahuudesta ja psyyken rikkoutumisesta. Henkilöt eivät ole tyypillisen ohuita, vaan oikeasti aidonoloisia ja eläviä persoonia. Niin inhimillisiä, että heidät voi helposti uskoa todeksi.

"Kerran hän oli yrittänyt kysyä siitä äänestä. Missä se oli nyt. Kenelle se oli kuulunut. Mutta äiti oli melkein suuttunut. Ei ollut ketään muuta, äiti sanoi. Ei ketään. Ei ollut koskaan ollut ketään sellaista, jolla oli kova ja terävä ääni. Ei ketään muuta kuin hän. Vain hän, aina."

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kovaa faktaa ja tunnustamista eli minut on haastettu!


1. Kerro 11 faktaa itsestäsi.

2. Vastaa kysymyksiin, jotka haasteen antaja on sinulle antanut.

3. Tee 11 uutta kysymystä seuraaville haasteen saajille.

4. Valitse 11 haasteen saajaa.
Kiitoksia Nebulalle suloisesta haasteesta! Näitä on aina piristävää saada. (:
Faktat kuntoon
1. Haluan tulla isona saksan ja ruotsin aineenopettajaksi lukioon. 
2. Keskittymiskykyni herpaantuu jatkuvasti, koska olen niin ihastunut...
3. Sain viikko sitten ajokortin!
4. En siedä huonokielisyyttä. Olen suorastaan närkästynyt, miten moni kirjabloggaaja on rekisteröinyt nimimerkkinsä pienin kirjaimin! En suostu itse kirjoittamaan niitä pienellä missään olosuhteissa. :D Tästä oikeakielisyydestä voisin pitää vaikka luennon.
5. Olen ehdottomasti jouluihminen ja tuskailen, tuleeko jouluksi lunta ollenkaan!
6. Ajattelen nykyään pääsääntöisesti positiivisesti ja se onkin aitoa minua. Suosittelen muillekin!
7. Olen hyvinkin itsepäinen, kun sille päälle satun. Joustavakin tosin.
8. Osaan nykyään nauraa jo aika hyvin itselleni ja virheilleni.
9. Ehkä siitä johtuu sekin, että alan hyväksyä itseni myös ulkonäöltäni.
10. Olen paljon, paljon herkempi kuin ikinä olen osannut kuvitella.
11. Itkeminen on itse asiassa hirveän kivaa joskus! Ei sinänsä yllättävää ihmiselle, jonka tunteet ovat olleet vuosia jäässä.

Kysymyksiä

 Kamalin ammatti, mitä et voisi koskaan harjoittaa? - Varmastikin prostituoitu. Siihen minusta ei olisi, ei muutenkaan aikuisviihdealalle.

 Asia, mistä voit olla erittäin ylpeä itsestäsi?
- Olen tällä hetkellä aivan hävyttömän ylpeä monestakin asiasta! Olen alkanut hyvää vauhtia parantua masennuksesta ja olen oma itseni enemmän kuin pitkään aikaan. Minulla on ollut ikävä sitä oikeaa Ankia.
Olen saanut luonnetta, itseluottamusta ja huumorintajua. Valtavan ylpeä olen siitäkin, että katkaisin välini ihmisiin, jotka tekivät oloni vain ikäväksi ja huonoksi.

 Noloin juttu, mitä sinulle on käynyt?
- Tätä onkin syytä pohtia perusteellisesti. Ehkäpä nolointa on ollut näyttelemiseni alakoulun näytelmissä. Se touhu ei vain ole minua varten!

 Fobiasi?
- Tämä onkin mielenkiintoinen. Pohdin näitä juuri viekko sitten Miekussa. Käärmepelkoni on hyvin voimakas, samoin hämähäkkipelko. Pelkään myös korkeita ja ahtaita paikkoja. Pelkään vieläkin jonkin verran naurunalaiseksi joutumista, tosin siitä alan päästä eroon. Hylkäämisen ja rakastamattomuuden pelot ovat jäytäneet minua kauan ja vaikuttavat jonkin verran edelleen, mutta nyt olen saamassa niistäkin hyvää niskalenkkiä. Erästä kaveriani pelkäsin enempää kuin mitään, mutta sen kohtasin katkaisemalla välit. Kaikista näistä haluan eroon ja ensimmäistä kertaa elämässäni uskon sen olevan mahdollista.

 Tuletko helposti toimeen uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa?
- Kyllä tulen. Olen kyllä aika ujo uusien ihmisten kanssa, mutta en jää tuppisuuksi kuitenkaan. Ylipäänsä tulen ihmisten kanssa yleensä hyvin toimeen.

 Mikä oli lempi lastenohjelmasi pienenä?
- Voi voi, niitä hyviä ohjelmia oli niin monta! Ehkä Muumit kuitenkin, vaikka Kaukametsän pakolaiset ei tule kaukana perässä.

 Mitä mieltä olet älypuhelimista?
- En ymmärrä, mitä järkeä niissä on ja mihin kukaan niitä tarvitsee. Eipä siinä silti mitään, jos joku semmoisen tahtoo, pääasia että itse on tyytyväinen.

 Jos tästä hetkestä mentäisiin 500 vuotta eteenpäin, millaisena näkisit tämän maapallon? Olisiko tätä enää olemassakaan?
- En usko, että maapalloa en enää silloin olemassa. Tai siis varmaan itse pallo on, mutta uskon kaiken saastuneen tai muuten tuhoutuneen ilmastonmuutoksen vuoksi.

 Sinun mielestäsi kamalin ihmistyyppi? (Ahne, itsekäs, pinnallinen yms..)
- Näitähän nyt riittää, mutta kyllä kaikkein raivostuttavimpia ovat päällepäsmärit. Sairaita kontrolloijia, jotka aina haluavat sanoa sen viimeisen sanan. V-käyrä nousee pilviin tämmöisiä kohdatessa.

 Millaisessa elokuvassa haluaisit näytellä?
- Tästä näyttelemisestä taisikin olla jo puhetta... Eli en minkäänlaisessa!

 Sinulle tärkein esine?
- Millä tavalla tärkein? Jos puhutaan liki välttämättömästä, niin puhelin varmaan. Noin ylipäänsä varmaan läppäri, koska netissä tulee touhuttua niin paljon. Tunnearvoltaan tärkein on ehkä sormus, jonka sain mummolta rippilahjaksi. Muistuttaa tärkeästä ihmisestä, joka on poissa.

Kysymykset vastaajille

1. Onko sinulla jotain intohimoa?
2. Kuunteletko musiikkia monipuolisesti vai vain tietty(j)ä genre(j)ä?
3. Oletko optimisti vai pessimisti?
4. Oletko taikauskoinen tai uskovainen ylipäätään?
5. Mikä on vaikein asia, jonka olet tehnyt?
6. Onko marraskuussa mitään hyvää?
7. Onko sinulla joitain epäsovinnaisia ja provosoivia mielipiteitä? Kerro!
8. Oletko sinut itsesi kanssa (siis: mielen ja kehon kanssa)?
9. Muuttaisitko itsessäsi mitään?
10.  Kuka on kaunein ihminen, jonka tiedät ("kaunis" ei sitten koske pelkästään naisia!)
11. Mikä on kaunein laulu, jonka tiedät? Linkitä, jos voit.

Haastettavat

Pihi nainen
Karoliina
Kirsimaria
Neiti Gnuu
Lady Carniwhore
Onerva
Noora
Raisa
Laura
Penjami
Jokke

maanantai 5. marraskuuta 2012

Erotiikka + "korkeakirjallisuus"= mahdoton yhtälö?

Vinttikamarissa-blogin lukulistapostaus kirvoitti mieleeni erinäisiä kysymyksiä liittyen erotiikkaan kirjallisuudessa. Esitin muutamia kysymyksiä ja havaintoja kommenttilaatikkoon, mutta toivomaani keskustelua ei ainakaan tätä kirjoittaessani ole syntynyt. Päätinkin siis kirjoittaa aiheesta oman postauksen, koska sen se mielestäni ansaitsee.
      Kuluva syksy on tuonut teemaa esille E. L. Jamesin kohutun ja miljoonia myyneen 50 Shades of Greysin tultua myös suomalaisten lukijoiden saataville. Tuota eroottista romaania on käsitelty useammassakin kirjablogissa enkä ole hurraa-huutoja pahemmin kuullut. Sinänsä en voi ottaa juuri tähän kirjaan kantaa, koska en ole lukenut sitä (vielä). Kuitenkin joidenkin bloggaajien suhtautuminen on mietityttänyt minua.
      Tuntuu, että useampakin selitteli kirjan lukemista hieman nolona. "Enhän minä yleensä nyt tämmöistä lue" vaikutti olevan ydinajatus. Toisaalta taas Shadesia moitittiin huonosta laadusta ja liiasta pituudesta. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, miksi niin moni tuntuu häpeilevän eroottisen kirjan lukemista. Mitä häpeiltävää siinä on? Onko kyseessä juuri 50 Shadesin roskakirjan maine vai jokin muu? Koetaanko vähänkin seksiin tai pornografiaan liittyvä aineisto vääränä?
      Itse ihmettelen häpeän tunnetta asiassa, johtui se sitten mistä tahansa. Ei minusta ole ollenkaan tyhmää tai väärin lukea vähän "halvempaakin" kirjallisuutta, jos se sattuu miellyttämään. Yleensä se vielä myykin valtavasti eli kirjojen ystävä ei ole lainkaan yksin, jos nyt suosituimmuudesta halutaan tehdä argumentti. Muistan hyvin kutkuttelevan tunteen mahanpohjassa, kun yläasteen lopulla luin Jude Devereaux'n historiallisia aatelispokkareita. En tiedä, luetaanko niitä nyt varsinaisesti erotiikkaan, mutta sitä niissä (muun muassa) oli. En tosin osaa sanoa, miten suhtautuisn niihin nyt, mutta kyllä niillä ehdottomasti paikkansa on.
       En myöskään ymmärrä täysin erotiikan häpeilyä. Himoja on meillä kaikilla ja seksuaalisuus nyt on iso osa ainakin useimpia ihmisiä. Mikäpä olisi mukavampi ja turvallisempi tapa tutustua siihen ja nauttia siitä kuin kirjan lukeminen? Itse voin myöntää lukevani myös sitä ihkaoikeaa pornoa ja kirjoittavanikin joskus. Ne ovat minulle luvallisia nautinnon välineitä tarvittaessa. Olen saanut itsestäni selville paljonkin sitä kautta, mikä lienee vain plussaa. Hyvin kirjoitettu seksikohtaus on mielekästä luettavaa, siksi vaikeaa sellaisen tekeminen on.
       Vai onko juuri Shadesin S/M se, joka saa ihmiset punastelemaan ja nolostelemaan? Sadomasokismihan poistettiin vasta viime vuonna sairauksien listalta, joten aihe voi tietysti olla arka. Minä puolestani innostuin, kun kuulin että olisi saatavilla kirja, jossa sitä on. Yleensä kun sellaista materiaalia on etsittävä netin ihmemaailmasta. Intoani on kyllä tosin laimentanut tosiseikka, että henkilöt pohjautuvat Twilightiin, koska en voi sietää kyseistä kirjasarjaa. Onko seksin valtavirrasta poikkeaminen pelottavaa? Löytääkö itsestään jotain, mitä ei ollut ennen tiennytkään tai ainakaan suostunut myöntämään?
        Odottelen mietteitänne näppäimistö kuumana! ;D

lauantai 3. marraskuuta 2012

Monika Fagerholm - Amerikkalainen tyttö

"Leikillä oli nimikin. Se oli Amerikkalaisen tytön mysteeri.

Siihen kuului oma laulukin. Eddie-laulu.
   Katso äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni.

Ja kaikki sanat, kaikki lauseet.
    "Minä olen outo lintu, oletko sinäkin?"
    "Sydän on sydämetön metsästäjä."
    "Kukaan muu maailmassa ei tuntenut minun ruusuani paitsi minä.""  

Monika Fagerholmin romaani Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan, 2004, suomentanut Liisa Ryömä) on yksi erikoisimmista ja kiehtovimmista kirjoista, jonka koskaan olen lukenut. Sen tunnelmassa on jotain omituisen viehättävää, mutta ennen kaikkea selkäpiitä karmivaa. Seudun yllä tuntuu värjyvän jotain pahaa, kätkeytynyttä tai kätkettyä, joka on valmis tulemaan millä hetkellä tahansa esiin...
      Amerikkalaisen tytön kimppahaaste on paraikaa menossa Luetut, lukemattomat -blogissa, ja sitä kautta minäkin sain kipinän tarttua kirjaan. Ajatus oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta kiehtoi ja kiinnosti. Reilu kaksi vuotta sitten yritin lukea Säihkenäyttämöä, mutta en tainnut päästä aivan puoliväliinkään. Kirja tuntui hirveän sekavalta: tuntui, että koko ajan kuoli joku (nuori) ja ihmiset olivat muutenkin aivan kummallisia. Kielikään ei ollut sieltä helpoimmasta päästä, ja lopulta luovutin. Kuitenkin siitä asti kesken jääminen on vaivannut ja olen miettinyt, pitäisikö minun kokeilla uudestaan.
      Onneksi päätin lukea Amerikkalaisen tytön ensin, koska Säihkenäyttämö onkin sille jatkoa. Ei ihmekään, ettei lukeminen ollut aikoinaan helppoa. Ei se ollut nytkään, mutta joko ensimmäinen osa on helpompi tai sitten minä olen kehittynyt lukijana. Lankesin nimittäin hyvin alussa teoksen lumoihin! Imeydyin mukaan; rakastin kummallisia ja karmivia tapahtumia, omintakeisia henkilöjä ja erityisesti kieltä. Romaani on utuinen ja mystinen, määrittelyjä pakeneva. Ehkä pidin tästä kirjasta niin paljon, koska oman itseni määritelmät ovat horjuneet niin?
      Kaikki alkaa Amerikkalaisesta tytöstä, Eddie de Wirestä. Hän on New Yorkissa ja äänittää 60-luvulla halvassa äänityspisteessä pienen laulun.  Pahaenteisen kuuloiset sanat ikuistuvat ("Äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni"). Sitten siirrytäänkin Seudulle, Bule-lammelle. Ensimmäiseen tragediaan. Eddie on hukkunut lampeen ja hänen poikaystävänsä Björn hirttäytynyt. Pikkuveli Bengt löytää hänet ja tuntuu muuttuvan entistä kahelimmaksi. Myöhemmin pikkutyttö Sandra Wärn muuttaa paikkakunnalle Oolantilaisen ja Lorelei Lindbergin kanssa. Pian hän ystävystyy kummallisen, kaltoinkohdellun Doriksen kanssa. Siitä alkavat näytelmäleikit, joissa seutulaiset esiintyvät. Kaiken yllä on painostava tunne siitä, ettei kaikki ole kuten pitäisi. Että kaikessa on jotain pahasti vinksallaan.
     Juuri vinksahtaneisuus ehkä kuvaa teosta parhaiten. Asiat on kuvattu pitkälti lasten silmien kautta, jolloin havainnot saavat oman erityisen värityksensä. Lapsi ei ymmärrä kaikkea, ei tajua milloin näkee ja kuulee liikaa. Monta kertaa huomasin vasta hetki lukemani jälkeen, mitä karmeuksia kirjassa onkaan. Lukiessa helposti tuudittautui lapsen maailmaan. Esimerkkinä vaikkapa nämä tyttöjen leikit. Niin, mitä pahaa leikeissä voisi olla? Kuitenkin silmissä väikkyvä kuva pikkutytöistä tavaroineen Liejuisemman laidan talon tyhjässä uima-altaassa on groteski. Tytöt käyvät leikin kautta läpi Amerikkalaisen tytön mysteeriä, mikä on varsin karmivaa. Eddiestä tulee lapsille varsinainen pakkomielle ja Sandra oppii matkimaan tämän puhetapaa liiankin hyvin.
    Loppujen lopuksi en ole enää ollenkaan varma, mikä oli totta ja mikä ei. Lapset kuvittelivat ja suurentelivat paljon eikä läheskään kaikki ollut totta, se on selvää. Ehkä pelottavinta kirjassa on lasten pakkomielteisyys. Eddiestä tulee ikään kuin Sandran sivupersoona. Hän eläytyy liian vahvasti. Samoin hänen kutomansa tarinat äidistään ovat melkoisia, samoin tyttöjen häneen liittyvät leikit. Kadonneen äidin kaipuu on toki normaalia, eivätkä poissa olevasta vanhemmasta tehdyt tarinat ole tavattomia. Kuitenkin varsin pian alkaa käydä selville, että äitiin liittyy jokin kauhea salaisuus. Niin kauhea, että se saa tarinoihin kiintyneen ja eläytyneen Doriksen lopulta ottamaan itseltään hengen.
     Hyvin koskettavaa oli Sandran tuskan kuvailu hänen harhaillessaan elämässä Sandran kuoleman jälkeen. Tyttöjen välit syvenivät merkittävästi hieman ennen sitä ja surussa ei ollut kyse pelkästään parhaan ystävän ikävästä, vaan myös rakastetun. Sandran mielessä sekoittuvat hänen oman äänensä lisäksi myös Doriksen ja Eddien persoonat. Lopulta tuleekin romahduspiste.
    Kirja oli loppujen lopuksi hyvin surullinen ja haikea. Ei toivoton, mutta kylläkin elämän nurjat puolet näyttävä. Loppu tosin nosti niskakarvat pystyyn. Alkoiko sama painajainen alusta? 

"Mutta siinä hän nyt tuli, Doris Yö, kalvasnahkaisena. Tummissa vaatteissa. Sandra Yö, kalvasnahkaisena, heleät vaatteet yllään. Tuhannen Huoneen Prinsessa Stigmata; huulet semmoisina kuin moiselle sopiikin: rikkisuudeltuina.
   Painavana edellisyön hyväilyistä. Doris näki ne kyllä, mutta ei sanonut mitään.
   Eikä Sandra Wärnkään sanonut mitään.
   He olivat kuitenkin he kaksi, aivan itsestään selvästi.
   Pitemmittä puheitta tytöt jatkoivat matkaansa yhdessä."

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tunnustus ♥

Vaikka olen ollut blogissani vaiti kuin muuri, sain ihanan tunnustuksen Annika K:lta! Kiitos tuhannesti! :) Älkää huoliko, luen kyllä koko ajan ja mielenkiintoista kirjaa luenkin. :)

Tunnustuksen säännöt menevät näin


1. kiitä tunnustuksen antajaa
2. jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. ilmoita näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

Tässäpä pari faktaa:
1. Tämä syksy on ollut varsinainen mullistusten kausi. Seksuaalinen identiteettini
meni uusiksi odottamattoman ihastumisen myötä.

2. Olen sen ihmisen myötä oppinut pitämään aina vain raskaammasta musiikista, varsinkin black metallista.

3. Black metallin lisäksi olen hurahtanut täysin Turmion Kätilöihin, mitä en olisi kyllä ikinä uskonut. Olen suhtautunut bändiin hyvin epäluuloisesti ja torjuvasti sen maineen vuoksi (ja välispiikkien...).

4. En ole enää ollenkaan varma, onko toimittajan ammatti kuitenkaan minua varten. 

5. Huomaan saaneeni äidin piirteitä. Enää sotkukasat eivät olekaan kotoisia vaan ärsyttäviä ja silmään pistäviä epäkohtia, jotka siivotaan.

6. Mielialani ovat heitelleet niin paljon lyhyessä ajassa, että olen ollut jo huolissani järkikultani puolesta. 

7. Edelliseen liittyen olen huomannut, etten olekaan aivan sellainen millaisena olen itseäni pitänyt. Olen luokitellut itseni tiukasti ja saanut parin kuukauden aikana huomata kaikkien määrittelyjen horjuvan ja myös särkyvän.

8. Toisin sanoen alan siis parantua masennuksestani! Syömisen kanssa on edelleen roppakaupalla ongelmia, mutta pitkästä aikaa olen toiveikas sen suhteen. Oikeastaan muunkin elämän suhteen. :)

Sitten niitä onnekkaita bloggareita, jotka saavat tämän tunnustuksen. Pelkään, että joukossa on niitä, joilla tällainen on jo käynyt, mutta toivotaan parasta.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Hidastamista

En ole viime aikoina päivittänyt blogiani kovinkaan ahkerasti. Syynä on ennen kaikkea se, että elämässäni on ollut aikamoista myllerrystä, hyvässä ja huonossa. Olen myös lukenut vähemmän. Suurin osa lukemastani on ollut tietokirjoja, joista on minusta työlästä blogata mitään.
      Toisaalta asetan itselleni kauheat paineet bloggaamisen ja lukemisen suhteen. Olen hiljalleen alkanut ymmärtää, että enemmän voikin olla vähemmän. Luen niin nopeasti, etten saa pureskeltua lukemaani kunnolla. Olen toki luonnostanikin nopea lukija, mutta tahallinen hidastaminen voisi tehdä hyvää. Olen ajatellut heittäytyväni aivan mahdottomaksi ja lukea niin hitaasti kuin mahdollista ja mahdollisesti tekemään muistiinpanoja sekä laittamaan muistilappusia kirjan väliin. Kaipaan perusteellisuutta ja hiomista. Olen elämässäni tietyissä asioissa vauhkonnut ympäriinsä, henkisesti ainakin. Sitä paitsi YO-lukeminen on taas aivan kulman takana ja vie todennäköisesti valtavasti aikaa ja energiaa.
     Toivon teidän ymmärtävän. Vähän minua pelottaa, koska teitä on noin paljon ja pelkään teidän turhautuvan ja kyllästyvän harvatahtisuuteen. Tunnen kuitenkin tekeväni oikein. Haluan muuten kiittää, miten monta teitä todellakin on, melkein sata! En olisi koskaan voinut uskoa. :)

weheartit.com

maanantai 1. lokakuuta 2012

Syyskuun luetut

Huipputiiviin lukukuukauden jälkeen käteen jää tulokseksi:
Jeffrey Kottler - Kyynelten kieli
Anna-Liisa Valtavaara - Kiltteydestä kipeät
Sentään kaksi kirja luettuna, joista ensimmäistä en jaksanut arvioida... Hieno kirja kylläkin, auttaa itkemiseen liittyvissä ongelmissa ja tarjoaa mielenkiintoista tietoa eri kulttuurien tavoista itkeä.
Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut yhtään enempää. Minulla on vain ollut todella monta kirjaa kesken, joita olen vuoron perään lukenut.
Kiltteyskirjasta lupaan kyllä kirjoittaa. Saa nähdä, tuleeko tästä kuukaudesta edellisiä parempi, kirjallisesti siis. Vai pitäisikö laittaa taas tauolle, kuten kevättalvella? En mielelläni rupeaisi siihen taas, mutta kun tekstiä ei nyt synny eikä kommentoinkaan ole kovin suurta...

maanantai 24. syyskuuta 2012

Vapaa! ...ainakin hetkisen

Kyllä näkyy YO ja kaikenlaiset ahdistukset, masentelut ja itsetutkiskelut blogissakin. Vain yksi bloggaus! Suoraan sanoen en ole tainnut lukea Sudenveren lisäksi kuin yhden tietokirjan. YO-lukemiston lisäksi se johtuu triljoonasta kesken olevasta ja limittäin luettavasta kirjasta sekä lukulaiskuudesta. Joskus näinkin.
Nyt tunnen mukavaa hurmosta, koska kokeet on tehty (perjantain isoa enkun sanaria lukuun ottamatta...) ja voin viimein keskittyä täysillä hetkisen juuri siihen lukemistoon, joka sattuu kiinnostamaan.
    Luvun alla on useampiakin tietokirjoja eri tunteisiin liittyen, joita voisin ainakin hieman käsitellä täällä. Se on toisaalta pelottavaa, koska teksteistä tulee todennäköisesti erittäin henkilökohtaisia enkä ole aivan varma, haluanko ottaa sellaista askelta. Pidän blogiani kuitenkin julkisesti nimelläni ja kuvallani ja täällä käy todennäköisesti tuttuja. Miten paljon haluan esimerkiksi koulukaverieni tietävän minusta? Toisaalta paljastaminen saattaa vapauttaakin. Miksi minun pitäisi hävetä?
     Minua kutkuttavat myös uudenlaiset maailmat, kirjat joihin en ole koskaan ajatellut tarttuvani. Satunnaisuus, heittäytyminen, kokeileminen. En joka tapauksessa ikinä saa luettua niitä kirjoja, jotka herättävät innostukseni, joten miksi liiaksi yrittääkään? Hypyt uusille alueille tekevät varmasti hyvää. Kaikenlaiset mukavuusalueet ovat alkaneet mietityttää ja ärsyttääkin. Joka tapauksessa joudun vappuun mennessä ravistelemaan ennakkoluuloja, koska lukukurssista on enää maailmanklassikot suorittamatta. Osioon pitäisi lukea muistaakseni vielä neljä kirjaa ja listan mukaan. Kirjoitan niistä varmasti tännekin.
     Etsittekö tekin uusia maailmoja, kirjallisuudesta tai muuten?


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Jenny Kangasvuo - Sudenveri

"Siiri hymyili arvoituksellisen tyytyväisenä. "Mikä on ihminen?"
Suoristauduin tuohtuneena.
Siiri jatkoi: "Jos joku sanoo olevansa ihminen, eikö hän silloin ole ihminen? Mikä muu hän olisi?
Koirako?"
"Ei sitä voi olla jotakin vain sanomalla olevansa jotakin..."
"Millä muulla tavalla voi olla jotakin kuin sanomalla olevansa jotakin?" Siiri hymyili. "Minä olen biseksuaali
ja minä olen pakana. Mitä sinä olet?""

Jenny Kangasvuon esikoinen Sudenverta (Teos 2012) on kirjasyksyni yllättäjä. En ollut aiemmin edes kuullut tällaisesta kirjasta ja otin sen uteliaana tutkittavaksi kirjaston uutuushyllystä. Olin aika skeptinen ihmissusi-teeman suhteen, mutta kun kirja oli aikuisten puolella, aloin lukea.
     Onneksi luin! Sudenveri on erilainen ja raikas sukusaaga. Joukko ihmisiä on sekä susia että ihmisiä, ja he voivat muuttaa hahmoaan aina halutessaan. Heidän keskuuteensa syntyy kuitenkin säännöllisesti niitä, jotka ovat puolinaisia, jotka eivät löydä ihmishahmoa, vaan ovat puoleksi susia ja puoleksi ihmisiä. Tällainen puolinainen on kirjan toiminnan keskiössä, nuori Rasmus, joka pakenee Laumaa ja alfanaarasta Marttaa Vargan luo. Varga on jättänyt Lauman ajat sitten, muttei ole silti siitä vapaa. Martta pelottaa ja kaihertaa jokapäiväisessä elämässä, mikä heijastuu suhteeseen Marraskuun eli Siirin kanssa.
      Romaani oli suorastaan kutkuttava. Sitä kertoo vuorotellen kolme eri kertojaa, Varga, Martta ja Marraskuu. Ratkaisu on toimiva, sillä jokaisen saadessa suunvuoron voi peilata sitä, mikä on totuus asioista. Totuutta ei taida tosin ollakaan, mutta ainakin on kiehtovaa nähdä, miten mustavalkoisena tai monipuolisena henkilöt maailman ja toisensa näkevät. Martta ja Varga näkevät kaiken visusti omasta ahtaasta näkökulmastaan, mutta Marraskuulla on kyky nähdä syvemmälle, kauemmas. Mikään täydellisyys ei hänkään onneksi ole, vaan samalla tavalla hänkin erehtyy ja tekee virheitä. Hänen maailmansa on vain armollisempi ja tasapuolisempi.
      Teoksen teemoista keskeisin on mielestäni valta. Sitä on kuvattu taitavasti susilauman kautta, jossa tietysti valtasuhteilla on suuri merkitys. Tiukat omat paikat eivät kuitenkaan rajoitu susipuoleen, vaan seuraavat ihmispuolellekin. Martan ja Vargan valtasuhteista tässä on kyse. Varga on koko elämänsä alistunut ja pelännyt, kunnes Rasmuksen sekaantuminen jotenkin herättää häntä ja saa hänet keräämään rohkeutensa ja voimansa. Olin aivan kiihdyksissä, kun luin Vargan ja Martan välistä taistelua, joka tapahtui sekä näkyvällä että symbolisella tasolla. Olen aina ollut niin huono pistämään vastaan ja ottamaan paikkani, että samastuin Vargaan täysin ja nautin, kun Martta sai nenilleen. Kuitenkin nyt tajuan, ettei itsessään Rasmus edes ollut tärkeä noille kahdelle, hän vain oli sopiva kohde josta kiistellä, jota tarvittiin tervehdyttävään valtakamppailuun.
      Toinen teema on tietysti erilaisuus, sen pelko ja kohtaaminen. Lauma jos mikä on erilainen, koska ihmiset, jotka muuttuvat sudeksi nyt eivät ole kovin jokapäiväisiä. Paljastumisen pelko on niin suuri, että se täyttää elämän ja syrjäyttääkin sen. Rasmus on eniten erilaisuuden ytimessä ollessaan epämuodostunut. Hän on koetinkivi ympäröivälle maailmalleen, testi suvaitsevuudesta. Paradoksaalista onkin, että melkein kaikki muut paitsi Martta ja Varga suhtautuvat asiaan luonnollisesti ja hyväksyen. Epämuotoisuus tuntuu olevan heille vaikeampi pala kuin Rasmukselle itselleen. Määrittelyt ja niiden oikeutus ovat olennaisia; Martta uskoo, että hänellä on valta määritellä sitovasti kaikki, mutta muut ovatkin eri mieltä, eritoten Rasmus.
      Saatuani kirjan loppuun ymmärsin viimeistään, ettei Martta ollut paha. Hän tuntui selkeästi uskovan toimivansa Lauman parhaaksi olemalla ankara johtaja. Mielestäni hän oli kuitenkin hirveän vallanhimoinen, mutta täysin sokea tuolle piirteelleen. Onkin hirveän surullista, että hyvistä aikeistaan huolimatta hän tuhosi ja pilasi monen jäsenen elämän. Vihasin häntä kirjan mittaan varmaan yhtä paljon kuin Vargakin, mutta Marraskuun lempeiden ja hyväksyvien silmien kautta näin hänetkin hieman eri valossa. Vargakin eli ahtaissa näkemyksissä ja ei siksi voinut olla todella vapaa. Ei vapaa voi olla, jos ei tee tilejä selviksi ja päästä kivuliaista ja rajoittavista peloista. Loppujen lopuksi ehkä sääli oli päällimmäinen tunne niin Martan kuin Vargankin kohdalla.
      Virkistävää oli myös Vargan ja Marraskuun biseksuaalisuus ja naisten välinen suhde sekä pakanuus. Suhde on vaikea Vargan piilottelun vuoksi ja pelkäsin molempien puolesta. Marraskuuta loukkaa Vargan sulkeutuneisuus ja välit alkavat kinnata. Suhde oli kuvattu hyvin, sellaisena tavallisena niin kuin suhteet nyt ovat. Ei mitään tirkistelyä, tosin biseksuaalisuuden tutkijalta voikin odottaa laatua tässä asiassa. Seksikin oli kuvattu suoraan ja ylipäänsä sellaista rehellistä seksiä oli eikä mitään kikattelua ja pientä pussailua. Olin hämmentynyt, kun tajusin Jennyn olevan Jatulintarha-blogin pitäjä! Sääli, että blogi on ollut kaatuneena jo kauan. 
       Todellakin suosittelen! Lukekaa ihmeessä näin hieno esikoinen.

Sudenveri on luettu Kirjavinkeissä, Lukunurkassa ja Kirjaston kummituksessa.

"Martta järjestelee kasvonsa. "Tässä on isommista asioista kyse kuin jostain rakkausjutusta."
"Mitä sinä pelkäät?"
Järjestys katoaa taas. "Miten niin? Mitä se sinulle kuuluu?"
"Varga pelkää sinua. Mietin, että mitä sinä pelkäät."
"Eihän Hanna nyt minua pelkää..."
"Ehkä ei enää", sanon, sillä muistan että Varga suhtautui Marttaan eilen jonkinlaisella hysteerisellä voitonriemulla. Ei enää pelokkaasti ja hermostuneesti. "Mutta aiemmin kyllä. Mitä sinä pelkäät niin paljon, että olet pelotellut Vargankin?"  

perjantai 31. elokuuta 2012

Elokuun luetut

Elokuu oli kyllä lukemisen suhteen köyhä, luin vain muutaman kirjan. YO-kokeisiin lukeminen
verotti romaanien lukemista odotetusti, kun en aina jaksanut paneutua enää muuhun lukemistoon.
Eipä tuo mitään, olihan heinäkuu sentään aivan omaa luokkaansa luettujen määrässä. Olen
tyytyväinen näihinkin, koska hyviä kirjoja tuli luettua.

Juhani Laakso - Mielen taito
Peter Høeg - Norsunhoitajien lapset
Anu Holopainen - Matkalaiset

Mielen taitoa en sitten kuitenkaan tuonut blogiini, vaikka ensin meinasin. Se ei vain tuntunut sitten tarpeelliselta. Siinä käsitellään tietoisuutta ja sen oppimista, hyväksymistä. Kelpo kirja, jolta tosin odotin enemmänkin (liikaa?).
     Norsunhoitajien lapset kurottelee parhaan kirjan sijaa. Se yksinkertaisesti oli hieno ja hauska kirja. Romaani juuri oikealla hetkellä! Suosittelen suorastaan epätoivon vimmalla, jotta te kaikki pääisisitte siitä osallisiksi.
     Matkalaiset oli myös miellyttävä lukukokemus ja hyvä päätös saagalle. Holopaisnälkä jäi kaivelemaan ja elättelen haavetta muiden sarjojen uudelleen lukemisesta. Olisi komeaa tuoda ne blogiin, jolloin joku toivottavasti innostuisi lukemaan niitä.

Nyt on luvussa kolme kirjaa, joista yhtä luen aktiivisesti. Huikea esikoiskirja ainakin tähän mennessä! No, kunhan saan ruotsin kirjalliset 21.9. ohi, on vähän enemmän aikaa fiktiollekin, kunnes aloitan pänttäämisen kevättä varten. Sitten on kyllä varmaan hipihiljaista tällä areenalla, kun on neljä ainetta kirjoitettavana, joista 2 reaaleja... Mutta ei murehdita etukäteen! Koetan parhaani mukaan aktivoitua teidän muidenkin blogeissa ja kommentoida enemmän. 


tiistai 28. elokuuta 2012

Ihana post-it-lappu!

Sain tämän ihanan tunnustuksen Kuuttarelta! Kiitos ja kumarrus, piristää kummasti mieltä. :)
Olen nyt tylsä ja laiska enkä jaa eteenpäin, koska varsin moni on jo tämän kyseisen lappusen saanut. Saa kyllä jakaa minun blogistani vapaasti.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Anu Holopainen - Matkalaiset

"Hän ei kuitenkaan piitannut kivusta, vaan tunsi synkkää tyytyväisyyttä opetellessaan tuntemaan merkin voimaa. Kenties hän oppisi ajan kanssa hallitsemaan sitä, suuntaamaan sen vain tiettyihin ihmisiin ja juuri tahtomallaan tavalla.
     Ja samalla Yvana tiesi, ettei sitä voinut hallita vaan se tulisi hallitsemaan häntä, mutta hän halusi uskoa kimeitä, viehättäviä kuiskauksia, jotka unen rajalla lupasivat hänelle koston kauneutta."

Mikä on se piste, kun ihmistä satutetaan niin paljon, että hän alkaa liukua hulluuden tuolle puolen?
Miten käy, kun sorrettu ja alistettu alkaa käyttää tuhoisia voimiaan, tarkoituksella?
Onko kostolle sijaa missään tilanteessa?

Nippu kysymyksiä, jotka heräsivät lukiessani Anu Holopaisen Matkalaisia (Karisto 2012), joka on Syysmaa-sarjan päätösosa. Merkinos, Adaira, Rakhenes, Sissa, Yvana ja Marrkah on karkotettu Punatertun kylästä ja he ovat eläneet vuosia metsässä, luolassa. Juuri aikuisuuden kynnyksellä oleva Yvana ei jaksa elämää eristyksissä, vaan lähtee Marrkahin kanssa isompiin kuvioihin. Matkalla on kuitenkin julmat seuraukset, kun Yvana siepataan orjaksi...
     Kuten Varjoissakin, on Matkalaisissa nähtävissä kaikenlaisia teemoja fantasiakuorrutteen alla. Yvanaa on vaivannut lapsesta saakka punainen jälki selässä, jonka kautta pahuus levittyy ympäröiviin ja Yvanaan itseensä. Paremman nimen puutteessa sitä kutsutaan Punaiseksi lepakoksi. Sen avulla piinattu nuori nainen alkaa tuhota ympärillään olevaa, kun sen kurissa pitävää hulluruohoa ei ole saatavilla. Minusta sen voi mieltää myös realistisemmaksi asiaksi, siksi pahaksi puoleksi, mikä meissä kaikissa on. Niiksi vaarallisiksi ajatuksiksi, jotka kuiskuttelevat meitä hirveisiin asioihin, koska se on oikeutettua.
     Kosto on minulle monimutkainen asia. Sinänsä ymmärrän sen järjettömyyden ja tuhon, joka johtaa loputtomaan kierteeseen. Kuitenkin lukiessani Yvanan kohtelusta sairaiden miesten käsissä, tunsin solujeni kirkuvan kostoa. Raiskaaja(t) olivat sen ansainneet ja tunsin nautintoa Yvanan sulkiessa ruuman luukun ja jättäessä kapteenin palamaan sinne. Mutta kosto ei suinkaan jää siihen; päädyttyään Rajasaarille orjaksi Yvana alkaa manipuloida silmäätekevien mieliä, kunnes koko Syysmaa on vaarassa.
     Raiskaus-teema oli aika hurja nuortenkirjan puitteissa, vaikka onhan se vilahdellut läpi sarjan. Toisaalta olen tyytyväinen, että kivulias ja vaikea asia otetaan esiin, mutta kauhistun ajatellessani 7-10-vuotiasta, joka sattuu ottamaan kirjan luettavakseen. Tietysti nuori mieli suojeleekin, mutta en soisi hirveän pienten tätä lukevan. Itse taisin lukea Welman tytöt juurikin kymmenvuotiaana ja vaikka pidin kauheasti, niin olihan se karmivakin. Sarjan julmat teemat ovat otollisempia 14-15+ lukijoille.
     Panin muuten merkille, että tässäkin tapauksessa raiskattu käyttää etäännyttämistaktiikkaa selvitäkseen joten kuten järjissään tapahtuneista. Sama etäännytysajattelu löytyy Drakulicin kirjasta Aivan kuin minua ei olisi, samoin Oksasen Puhdistuksesta. En tiedä, onko tämä mitenkään huomionarvoista, mietin vain. Liekö tuo yleisesti hirveyksiä kokeneiden selviytymiskeino?
     Haikeuttakin löytyy yllin kyllin, onhan kyse päätösosasta. Ennakkoon lukemani perusteella tiesin Anun hyvästelevän vanhoja henkilöitä ja se on minusta vain hienoa. Kaikkia tuttavuuksia en oikein edes tunnistanut, on tämän sarjan osien välillä kuitenkin kulunut sen verran aikaa. Oli mukavaa ikään kuin kerrata vanhaa, erityisesti Welman kautta. Voi, miten olenkin ikävöinyt häntä! Olin suruissani hänen lähdettyään jo alussa pois ja nyt olin iloinen hänen vieraillessaan vielä.
      Välillä huomasin kyllä tietynlaista kömpelyyttä tai oikeastaan yksinkertaistamista, mikä lienee nuortenkirjoille tyypillistä. Yvanan ja Marrkahin välinen kohtaus lopussa oli sekä hieno että horjuva. Pidin ideasta, mutta aavistuksen siellä joku särähti toteutuksessa. Kielikin on välillä hiukkasen yksinkertaista, mutta en niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vetävää oli, jopa niin, että kuvittelin huomaamattani olevani jumissa orjalaivalla! Tunsin vihaa ja hirveää ahdistusta. Maltettuani lopettaa lukemisen aloin hiljalleen tajuta, etten ole missään laivassa enkä yhteiskunnassa, jossa nainen on koiran arvoinen. Olen Suomessa ja siinä onnellisessa asemassa, että saan itse päättää elämästäni. Vaikuttavaa tarinankerrontaa, siis!
     Kiitos, Anu! Tämän sarjan parissa on ollut hienoa varttua ja sarja sai hyvän päätöksen. Vaikka yhtä jäin kyllä kaipaamaan: seksiä! Yölaakso oli kaikessa hämmentävyydessään onnistuneen seksuaalinen ja eroottinen. Tosin ylläkirjoittamaani nähden on tietysti hyväkin, etteivät lapsoset lue liian aikaisin siitäkään. :D

 Myös Kirsi, Booksy ja Jonna ovat lukeneet Matkalaiset.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Peter Høeg - Norsunhoitajien lapset

Peter Høegin seitsemäs romaani Norsunhoitajien lapset (Elefantpassernes børn, Karisto 2011, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen) on suorastaan hengästyttävä road book, josta ei käänteitä ja huumoria puutu. Peter, 14, ja Tilte, 16, sekä Basker-koira joutuvat seikkailuun, kun käy ilmi, että vanhemmat ovat taas saaneet tyhmyyksiä päähänsä. Alun perin vanhemmat tuntuvat kadonneen ja lapset pakenevat yli-innokkaita lastensuojeluviranomaisia. Pian käy selville, että vanhemmat eivät yritä vähäisempää kuin Tanskassa kokoontuvan suuren uskontilaisuuden kalleuksien kähvellystä.
    Kyllä oli hauska ja ihana kirja! En olisi ikinä tarttunutkaan tähän, ellei äiti olisi lainannut kirjaa ja kertoillut siitä. Monesti säikähdin äidin yhtäkkisiä naurunpuuskia ja kiinnostuin yhä enemmän. Minulla ja äidillä nyt kuitenkin on hyvin samanlainen huumorintaju ja arvelin viihtyväni.
Niin todella tein! Peterin jutut ovat niin sattuvia värikkäillä ja osuvilla kielikuvilla varustettuina, että naurua ei voi estää. Høegin huumorissa on jotain samaa Terry Pratchettin kanssa. Se ikään kuin piiloutuu näennäisen arkisen juttelun lomaan ja tirskahtelee vauhdikkaissa ja päättömissä action-tilanteissa. Molemmat tekevät pilaa ryppyotsaisista toimintaelokuvista.
    Olisin halunnut jäädä kirjan maailmaan loputtomiin, vähän kuin Pratchettin Yövartiostonkin kanssa kävi. Paitsi huumori, kaikki muukin on näissä kirjoissa kuten pitää. Minä imeydyn niihin, jollain selittämättömällä tavalla niiden maailma on minun omani. Semmoinen maailman pitäisi olla, sellainen maailmani on jossain aivojen sopukassa. Samaa koen varsinkin Tiffany Särkysestä kertovien kirjojen kanssa. Sellainen haluan pohjimmiltani olla.
    Kuten kunnon huumorikirjaan kuuluukin, löytyy täältäkin vakavuutta, suorastaan filosofiaa. Jo kirjan alussa Peter mainitsee oven, joka tietynlaisina hetkinä raottuu. Silloin olemme hetken vapaita. Jokainen meistä on huoneessaan, josta yrittää vapautua sellaiseksi kuin oikeasti on. Valtavan hieno ajatelma!
     En saa tästä enää mitään järkevää irti, koska en halua paljastella sisältöä enempää. Lukekaa, ihmiset!
Linkitän vielä pari arviota ja laitan nälkävuoden mittaisen otteen yhdestä lempikohtauksestani.
Ilse/Juuri tällaista, Katja, Elanor, Merenhuiske ja Anneli

(Lapset ja veljensä Hans ovat ottaneet kyytiinsä pakenevan laulajattaren ja heitä ajetaan takaa)
"Tilte on kavunnut kuskipukille seisomaan. Hän odottaa kunnes on saanut osakseen kaikkien puistossa olevien huomion. Sitten hän osoittaa sormellaan kahta pukumiestä.
   - Apua, kunniamurha! hän kiljaisee.
(...) Todellisuus alkaa taas muuttaa muotoaan. Äkkiä on ilmiselvää, että me viisi istumme häävaunuissa, että Hans ja vaaleanruskea kaunokainen on juuri vihitty ja että Tilte on morsiusneito ja minä olen sulhaspoika ja Basker on hääkoira. Yhtä ilmiselvää on, että kaksi pukumiestä, jotka lähestyvät pikavauhtia, ovat tulevia murhaajia, joiden vakaana tarkoituksena on estää nuorta rakkautta saavuttamasta täyttymystään.
   Sellainen asetelma saa Nørrebron menneisyyden työläiskorttelin kihahtamaan pintaan. Me olemme vasta hipaisseet kevyesti sitä aihepiiriä koulussa, eräänä päivänä jona vireyskäyräni ei ollut korkeimmillaan, joten en ole ehtinyt perehtyä siihen kovin tarkkaan, minkä lisäksi on hankala sanoa, kuinka monia puistossa auringonkylpyä ottavista edes voi tarkkaan ottaen kutsua tehdastyöläisiksi. Mutta olemme oppineet koulussa, että yksi syvälle Tanskan työväenluokkaan iskostuneista kuvista on, että missä aito rakkaus roihuaa, nuorten rakastavaisten on myös saatava toinen toisensa, ja tämä kuva pulpahtaa nyt pintaan. Lisäksi bemari ja puvut luovat noiden kahden miehen ympärille aavistuksen verran kapitalistisen hohteen, joka täällä Nørrebron tienoilla voi olla suorastaan epäterveellinen. (...)
    Joten kadun poikki rakentuu hetkessä barrikadi äideistä lastenrattaineen, hiphoppareista ja sekalaisesta joukosta naisia ja miehiä, joiden yli ei noin vain kävellä. Heidän meihin päin käännetyt selkänsä huokuvat lämpöä ja suojelevuutta ja heidän kahteen pukumieheen suunnattu kasvorintamansa uhoaa, että jos nuo kaksi tulevat hiukankin lähemmäs, heille tarjoutuu mahdollisuus kokea historiallinen tapaus, nimittäin kuoleman tuomion palauttaminen täällä Nørrebrossa." 

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Heinäkuun luetut

Heinäkuu oli suorastaan häikäisevän lukuisa kuukausi! Johtuu tietysti maratonistakin, mutta luin minä muutenkin tavallista enemmän. Se on se sadekesä... Suurin osa heinäkuusta oli täällä sadetta ja ukkosta, hyh!

Yhteensä kuusitoista kirjaa!! En muista yhdessäkään kuussa lukeneeni näin paljon... Kaikkea mukavaa löytyikin, parasta en osaa edes sanoa. Sanotaan, että Anna-kirjat ja Illan tullen olivat terävintä kärkeä. Mitään oikeasti huonoa en lukenut. Olen tyytyväinen kaikkiin lukemisiini, vaikka osa on jo haalistunut enkä muista niitä enää selkeästi.

Sivuhuomiona, teitä on yhtä vaille 90! Kiitos kaikille lukijoille! Ihan vienosti toivoisin vain hieman vilkkaampaa kommentointia, on teitä sentään melkein sata. :) Tosin eilistä Anna-postausta kommentoikin ihanan moni.
    Niin, ja varoitan jo etukäteen, että abivuosi alkaa ensi viikolla ja romaanien lukeminen varmasti vähenee, koska minun on nyt pakko oikeasti panostaa kirjoituksiin. Saa nähdä, tuleeko lokakuussa oikea lukupiikki, kun saa taas lukea fiktiota hyvällä omallatunnolla. :D

tiistai 31. heinäkuuta 2012

L. M. Montgomery - Anna-sarja (I-III)

L. M. Montgomeryn rakastettu ja tunnetuin sarja punatukkaisesta Annasta alkaa kirjalla Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, WSOY 1921, Hilja Vesalan tarkistettu suomennos), kun 11-vuotias orpo on Mathew'ta vastassa asemalla. Vanhat sisarukset halusivat pojan, mutta erehdys on lopulta kaikille siunaukseksi. Vilkas ja vähän tohelo tyttö sulattaa ihmisten sydämet, ei vähiten vuosien mittaan katkeroituneen Marillan, joka oppii Annan avulla taas nauramaan.      Olen jo pitkään halunnut lukea sarjan uudestaan, koska Annan jäähyväiset on ollut kauan lukulistallani ja sitä lukiessa sarjan on hyvä olla tuoreena mielessä. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja lainasin kolme ensimmäistä osaa, alun perin maratonia varten. Totesin kirjat kuitenkin liian paksuiksi siihen tarkoitukseen ja lukaisin ne tässä loppukuusta.
       Annan nuoruusvuodet on kaunis ja viihdyttävä, täysin sopiva aikuisellekin. Luontokuvaukset ovat vertaansa vailla, samoin kaikenlaiset kielikuvat. Anna opettaa paitsi Marillaa, myös minua; pessimismi ei tuo onnea, vaikka optimismi ajoittain satuttaakin. Tytön kyky haltioitua ja syleillä elämää on tietysti varsin ymmärrettävää lapselle, mutta minusta kaikkien olisi syytä oppia siitä.
       Montgomeryllä on silmää tunnetusti huumorille, mutta myös surulle. Mathew'n kuolema nostaa väkisinkin palan kurkkuun. Kuoleman ja surun kuvaus on Montgomerylle luontevaa, mistä lie johtuukin. Vielä vahvemmin se tulee esille Annan unelmavuosissa, josta myöhemmin lisää.
       Muistan jonkun maininneen sarjan alkupuolella Annan olevan silmiin pistävän täydellinen ja kirjailijan olleen aluksi ilmeisen ihastunut henkilöhahmoonsa. Huomasin sen itsekin; Anna on suorastaan hullunkurisen hyvä, epäitsekäs ja nöyrä. Onneksi tätä tasapainotetaan sentään tytön jatkuvalla hajamielisyydellä ja siitä johtuvilla toilailuilla, muuten häntä olisi alkanut varmasti vihata.
       Olen joskus ennenkin puuttunut Montgomeryn suhteeseen uskontoon ja teen sen taas. Ajan mukaan Annan tuttavapiiri ja kyläläiset ovat tietenkin kristittyä väkeä säännöllisine kirkossakäynteineen, sallimukseen luottamisineen ja iltarukouksineen. Kuitenkin rivien välissä on nähtävissä suoranaista naureskelua ja kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Lasten suulla esitetään näennäisesti hupsuja, mutta silti varteenotettavia kysymyksiä ja ajatuksia. Myös luontokuvaukset ovat jopa animistisia ja kaiketi Montgomeryllä onkin ollut hankala suhde kristinuskoon. Myös Annan ajatukset taivaasta ovat ajalleen rohkeita, osoittavathan ne omaa ajattelua.

"Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää polkua, ei ollut aivan sama kuin se, joka oli tullut hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat jääneet taakse, ikään kuin näkymätön käsi olisi kääntänyt kirjan sivua, ja hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä viehättävänä ja salaperäisenä, iloisena ja tuskaisena."
- Anna ystävämme

Anna ystävämme (Anne of Avonlea, WSOY 1921, Hilja Vesalan tarkistettu suomennos) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Anna on kuusitoistavuotias nuori naisenalku elämä edessään. Marillan terveyden vuoksi hän jättää menemättä korkeakouluun ja jää kotikylään töihin. Hänestä tulee nuori opettajar pää täynnä hienoja ihanteita, joista aivan kaikki eivät vastaa todellisuutta. Lisätoimintaa tulee Marillan ja Annan sijaiskotiin ottamista äidittömistä kaksosista, joista toinen on mallilapsi ja toinen varsinainen murheenkryyni.
     Toinen osa ei jää ensimmäistä huonommaksi. Annan ja ylipäänsä hänen kotikylänsä Avonlean elämä kiinnostaa edelleen. Mongomery on jo ottanut opikseen ihannekuvastaan ja antaa Annalle inhimillisempiä piirteitä. Tuntuu jopa, että Annan kautta kirjailija nauraa itselleen, sen verran nuoren tytön idealismi saa nenilleen kouluvuoden kuluessa. Myöskään nuorison perustaman uudistusseuran toiminta ei aina mene aivan putkeen, sen kauhealla sinisen sävyllä maalattu seuraintalo vahvasti todistaa...
     Kaikki on aika lailla kohdallaan Annan toisessa osassa. Kirja on hieman enemmän elämänmakuisempi ja realistisempi kuin Annan nuoruusvuodet, menettämättä silti herttaisuuttaan ja kauneuttaan, sitä kaikkea, mikä on Montgomeryn tuotannolle ominaista.
     Annassa on ihastumisen suhteen paljon samaa kuin Uuden Kuun Emiliassakin. Kumpikin pakottautuu ajattelemaan rakasta lapsuusystävää pelkkänä ystävänä ja ahdistuu tämän selvästi ihastumisesta. Anna on selvästi ihastunut Gilbertiin, muttei myönnä sitä kellekään, edes itselleen. Hän, kuten Emiliakin, lankeaa ihanteensa mukaiseen mieheen ja saa huomata erehtyneensä. Virheestä on kuitenkin seurauksensa molempien elämässä.

"- Minä tahdon elää, hän sanoi ääni väristen. - Minä tahdon elää niin kuin muutkin nuoret tytöt. Minä... minä tahdon mennä naimisiin sen kanssa, josta pidän, Anna. Ja minä tahdon pieniä lapsia. Sinä tiedät, että olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. [..] Ja Herbert-raukka - hän... hän pitää minusta, ja minä pidän hänestä. Muut... muut eivät ole olleet minulle mitään, mutta hän on. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin hänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi." 

Annan unelmavuosissa (Anne of the Island, WSOY 1989, Toni Kaliman tarkistettu suomennos) Anna pääseekin korkeakouluun ja saa uuden ystävän, vilkkaan Philippan. Hän saa myös kokea kommuuniasumisen vuokratessaan unelmiensa talon Karoliinan majan ystäviensä kanssa. Se touhu onkin jo melko epärealistista; neljä erilaista nuorta naista ja vanha täti asuvat kissoineen kaksi vuotta saman katon alla eikä heillä mainita olevan minkäänlaista eripuraa! Se on jo haihattelua, sillä yksin jo läheisillä perheenjäsenillä tulee riitaa ajoittain, kämppiksistä puhumattakaan.
     Toinen epäuskottavuus on Dianan ja Annan ystävyys, josta en aiemmin muistanutkaan mainita. Itse asiassa koko ystävyys on ylisiloiteltu ja -herttainen. Dianan häissä Anna mainitsee, etteivät he ole koskaan olleet epäsovussa. Siis ystävyys on kestänyt kahdeksisen vuotta eikä ainuttakaan riitaa tai poikkipuolista sanaa ole ollut! Diana on ylipäänsä suhteellisen valju ja tyhjä henkilö, ikään kuin mielikuvitusrikkaan ja elävän Annan peili, johon heijastuu ajoittain pieniä hitusia eloisasta punapäästä (esim. Kummitusmetsän keksiminen, kertomuskerho jne.)
      Lukiessani sarjaa uudelleen läpi huomaan minäkin nyt selvästi, että Montgomery on kierrättänyt ideoitaan eri kirjoissa. Annan ja Royn erossa on paljon samaa kuin Emilian ja Deaninkin, suhteessa itsessäänkin jopa. Annakin vakuuttelee itselleen rakastavansa ja soimaa itseään romanttisesta haaveilusta. Molemmat tytöt ikään kuin vaipuvat tietynlaiseen pessimismiin, jossa usko kuohuvaan, aitoon rakkauteen sammuu joksikin aikaa. Kirjailija tuntuu kuitenkin haluavan opettaa lukijoille, ettei siihen ajattelumalliin saa ikinä sortua, sillä se tuo loppujen lopuksi vain onnettomuutta ja itsepetosta, kuten suhde Royhin ja Deaniin osoittaa.
      Kaikki nämä edelle mainitut seikat ovat kuitenkin vain pikkujuttuja, vaikka vaikutankin ehkä kauhean moittivalta. Nautin paljon tästäkin kirjasta ja tunsin saavani lohdutusta Annan kauniista ja onnellisesta maailmasta ja erityisesti hänen optimistisesta ajattelutavastaan. Pessimisti ei pety pitäisi minusta muuttaa muotoon pessimisti ei elä!

Anna-kirjoja ovat lukeneet mm. Laura, Salla, Jokke, Raisa ja II (käsittelyssä koko sarja).

PS: Sallan arviosta huomasin, että Anne of Green Gablesin kansi on sama kuin suomalaisen version vuoden 2010 uusi kansi. En tiedä, onko kaikista sarjan kirjoista otettu uudet painokset uusilla kansilla, mutta toivotaan. Vanhat ovat kauhean rumat, toisin kuin viehättävät alkuperäiset.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Muriel Barbery - Kulinaristin kuolema

"Kuole kaveri, kuole kaiken sen rahan takia mitä et meikäläiselle antanut, kuole kaikkien kroisoksenmuoniesi takia, kuole isokenkäisenelämäsi takia, mutta en minä sen takia iloitse. Me ollaan samaa maata, sinä ja minä."

Muriel Barberyn esikoinen Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, Gummerus 2011) on kauniilla kielellä ja vaihtelevilla näkökulmilla ryyditetty tarina itsekkään ja tunteettoman, muut laiminlyöneen mestarikulinaristi Pierre Arthensin viimeisistä päivistä. Hänelle mikään muu ei enää merkitse mitään, paitsi kadonneen maun yhdistäminen oikeaan ruokaan. Mikä olikaan tuo herkullisista herkullisin maku?
     Minulla on sellainen mielikuva, että olisin lainannut kirjan jo joskus aiemminkin, mutta palauttanut sen lukemattomana. Joka tapauksessa olen ollut kiikun kaakun, viitsinkö lukea koko kirjaa ollenkaan, sen verran tylsältä (!) se minusta vaikutti. Onneksi kuitenkin luin! Ranskalaisen kepeä, mutta älykäs romaani oli mainiota luettavaa. Nyt jäljestä päin tosin pelkkä välipala; mitään elämää suurempaa se ei todellakaan ollut ja olen unohtanut jo kaikenlaista siitä, Siilin eleganssista nyt puhumattakaan. Kauhean mieleenpainuvasta Barbery ei siis osanne kirjoittaa.
     Kirjaa on kyllä vaikea moittiakaan. Kieli on tosiaan pitkälti kaunista. Arthens kuvaa ruokia ja makuja niin kaunopuheisesti, että nälkä tulee väkisinkin. Barbery taitaa mestarillisesti myös näkökulmien käytön. Kaikki Arthensin elämää koskettaneet aina kissaa myöten saavat sanoa sanansa. Enemmistö toki kiroaa miehen ja toivoo hänen kuolemaansa, mutta yllättäviltä tahoilta tulee myös tunnustuksia välittämisestä ja rakkaudesta. Kaikilla on oma äänensä, mikä on verratonta. Näkökulmatekniikkaa kyllä käytetään, mutta harvemmin se onnistuu näin monen henkilön kesken.
      Arthensin täytyy kyllä olla yksi romaanihenkilöiden suurimmista mulkuista! Aivan kauhea mies, tyranni, joka laiminlöi erityisesti lapsensa, tuhosi näiden itsetunnot ja sai heidät vihaamaan. Ällöttävä, mässäävä ukko. Onneksi kuoli (näin kai saa sanoa fiktiivisestä henkilöstä? :D.
       Kyllä tämä romaani kelpaa lukea. Jos piti Siilin eleganssista, pitää todennäköisesti tästäkin.

"Silmät ymmyrkäisinä tuijotin himoni kohdetta. Pitkien mustien viivojen halkoma, palorakkulainen nahka oli irronnut kalan kyljistä. Veitsellä viilsin auki kalan selän ja jaoin huolellisesti kahtia kypsän vaalean lihan, joka irtosi napakoina viillokkeina ilman minkäänlaista vastahankaa."

Kulinaristin kuoleman ovat lukeneet mm. Joana, Amma, Lumiomena, Zephyr ja kirsimaria.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Teemu Keskisarja - Kyynelten kallio ~ Kertomuksia seksistä ja väkivallasta

"'Sodomiittinen synti' (sodomitisk synd) ei Ruotsin valtakunnassa viitannut eläimeensekaantumiseen, jonka oikeustermi oli tidelag. Tältä pohjalta voi todeta, että pappilanrengit Heikki Mikonpoika ja Heikki Pekanpoika ovat Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homot."

Teemu Keskisarjan tietokirja Kyynelten kallio (Siltala 2011) kertoo siitä, mihin alaotsikko viittaa; seksistä ja väkivallasta. Ruotsin alaisen Suomen rahvaan historia on kaivettu esille eri tekstilähteistä, pitkälti oikeuden pöytäkirjoista.
Kertomus on sinänsä hyvä termi, että tapaukset on tuotu kansantajuisesti ja mielenkiintoisesti romaanimaisessa muodossa. Itse kuitenkin määrrittelen kirjan tietokirjaksi sen suurehkon viittaus/lähdemateriaalin vuoksi.
     Muistan, että kirjasta kohistiin viime vuonna,ainakin Ilta-Sanomissa. Homo-aihe oli tietysti raflaavasti esillä ja eläimiinsekaantuminen myös. Kuinkas muutenkaan, mikäänhän ei tunnetusti myy niin kuin seksi ja väkivalta. Parasta onkin, jos ne ovat samassa paketissa. Siksi tietysti minäkin tämän luin.
     Varsin mielenkiintoinen opus! Teksti piti tehokkaasti mukanaan ja sen tarjoamat tiedot olivat kiintoisia. Kukapa uskoisi, että 1600-1700-luvuilla eläimiinsekaantuminen oli yleinen ja kuolemalla rangaistava teko? Ruotsissa surmattiinkin n. 700 miestä tästä rikoksesta!
Kuolemanrangaistus ei muutenkaan ollut tabu. Kaksinkertaisesta huorista eli kahden aviossa olevan aviorikoksesta seurasi pitkälti automaattisesti kuolemantuomio. Nykysuomalaiselle varsin hurjaa meininkiä.
      Yllättävää oli, ettei homoudesta annettu käytännössä ollenkaan tuomioita, lukuunottamatta nyt tuota Heikkien kuolemaa. Tämä johtui pitkälti yksinkertaisesti siitä, ettei asiasta tuohon aikaan edes hiiskahdettu laissa. Hallitsijat olivat ottaneet opikseen eläimiinsekaantumisen tuomitsemisen jälkeen ja arvelivat vaikenemisen olevan viisainta. Ainoatakaan sielua ei haluttu saada kiinnostumaan asiasta, ihan jo siksikin, ettei valtaapitävillä ollut resursseja jahdata sekä eläimiinsekaantujia että homoseksuaaleja. Karmiva ja yllättävä sivuhuomio oli Hollannin laajahko homovaino noihin aikoihin. Pitkään liberaalina pidetyllä maalla ei ole niin puhtoinen historia.
      Tutustuminen Ruotsin oikeusjärjestelmään oli myös mukavaa. Nykyiseen verrattuna siinä on tietysti ollut puutteensa, mutta hyvin edistynyt se on silti ollut. Rikoksia ei ole tuomittu noin vain, vaan todistajia on pitänyt olla. Rikospaikka on syynätty ja tutkittu hyvinkin tarkkaan, onko rikos ollut mahdollinen. Lievempien rangaistusten kanssa ei tosin ole oltu turhan tarkkoja, mutta kuolemanrangaistu on ollut vakava paikka. Ilmeisesti ketään ei ole viety pyövelille hutkien, vaan kivet ja kannot on käännetty syyllisyyden varmistamiseksi. Tuomion on myös välttänyt ainakin näennäisen helposti; jättämällä tunnustamatta. Tunnustus, todistusten kuningatar, on ollut kovassa huudossa. Kidutusta ei kaiketi ole käytetty pahemmin, epäinhimillisiä pidätys/tutkintavankeussellejä tosin sitäkin enemmän.
      Kaikkein oudointa oli minusta kuitenkin lasten hyväksikäyttöjen vähyys, melkein olemattomuus. Aihe ei tule oikein missään aikalaisteksteissä esiin ja äärimmäisen harvoin tapauksia on tullut tietoon, oikeudenkäynneistä nyt puhumattakaan. Keskisarja pohtiikin ja tuntuu jopa kallistuvan sille kannalle, ettei hyväksikäyttöjä ole yksinkertaisesti kummemmin ollut. Hän haastaakin lukijat tai pikemminkin kaikki meidät pohtimaan, onko nykyaika synnyttänyt uuden hirviötyypin.
Minä en sitä usko, ainakaan täysin. Olen varma, että lapsia on käytetty hyväksi aina ja varmaan vähintäänkin samassa mittakaavassa, mitä nykyään. Koska ihmisyyden yksi puoli on peto, joka alistaa heikommat. Koska lapsia on alettu arvostaa kunnolla oikeastaan vasta 1900-luvulla ja heille on julistettu oikeudet. Nykyaika netteineen kaikkineen tarjoaa tietysti aivan uudet mahdollisuudet pedofilialle, mutta ennen Ruotsin alue on ollut täynnään lapsia, joista monet ovat olleet nykymittapuulla heitteillä. Orpoja on ollut valtavasti ja lasten tilanne ylipäänsä on ollut varsin samaa, mitä se nyt on kehitysmaissa. Se, jos mikä antaa mahdollisuudet fyysiseen hyväksikäyttöön. En kummemmin ihmettele aikalaisdokumenttien puutetta. Seksuaalirikokset tuottavat uhreilleen niin kovan häpeän, ettei niistä siksikään haluta puhua. Uuden ajan murroksen aika tuskin on ollut kaikkein turvallisin aikakausi puhua asiasta.
      Kyllä tätä kirjaa voi suositella. Kaikille aiheista kiinnostuneille!

Kyynelten kalliota on lukenut mm. Artsi, Kirjavinkkien Maarit, HS ja MTV3.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Oikeus väkivaltaan?

"Hän oli raatanut koko sunnuntain jotta oikeus toteutuisi, ja inhottava Jumala taivaassa oli palkinnut hänet raiskatulla lapsella. Hänen uskonsa armeliaaseen lähimmäisenrakkauteen oli poissa, se oli kadonnut viisivuotiaan lapsen lohduttomaan katseeseen, ja toinen, alkuperäisempi totuus vaati hänen huomiotaan. Jokamiehen oikeustaju, kansan syvien rivien mielipide, vanha kunnon kosto."

Lotte ja Søren Hammer sohaisevat suoraan mehiläispesään esikoisromaanillaan Saastat (Svinehunde, Bazar 2011, suomentanut Sanna Manninen). Lapset löytävät koulun liikuntasalista viisi hirtettyä ja silvottua miestä ja Konrad Simonsenin murharyhmä on kädet täynnä työtä tapauksen selvittämisessä. Pian julkisuuteen leviää tieto murhattujen sekaatumisista lapsiin ja kohu on valmis. Suuri yleisö alkaa tehdä kaikkensa, jottei poliisi saisi murhaajaa koskaan selville. Samalla se tarttuu oman käden oikeuteen ja yksi jos toinenkin mies joutuu sakinhivutukseen, oli pedofiili tai ei.
      Odotin tämän romaanin lukemista kuin kuuta nousevaa ja melkein jo ostin sen alennuspokkarina. Sitten kuitenkin se lopulta oli kirjastossa paikalla ja sain sen käsiini. Ennakko-odotukset olivat korkealla, mutten joutunut pettymään. Saastat on taitavasti kirjoitettu, vetävä tarina, joka pistää ajattelemaan.
       Käsittääkseni pohjoismaiset dekkarit ovat täynnä ihmiskauppaa ja prostituutiota, mutta pedofilia ei taida olla yhtä kaluttu aihe. On aina uskaliasta ottaa näin kovasti tunteita herättävä teema, koska sen käsittely on vaikeaa. Hammerit ovat kuitenkin onnistuneet hyvin. Kaikenlaisia näkökantoja esitellään; ääni annetaan niin poliiseille, pedofilian uhreille, suurelle yleisölle kuin itse pedofiileillekin. Neutraalia ääntä ei löydy, mutta se ei olisikaan realistista. En usko, että kukaan on neutraali tämän aiheen suhteen.
Rehellisesti sanottuna en pitänyt kirjan pedofiilien murhia vääryytenä. Lapsen hyväksikäyttö on alhaisin teko, mitä maan päältä löytyy ja osa hyväksikäyttäjistä oli levittänyt tai käyttänyt lapsipornoa. Kuitenkin ihmisten turvautuminen oman käden oikeuteen on todella vaarallista. Se johtaa anarkiaan ja harkitsemattomuuten, turvattomaan yhteiskuntaan. Sellaisessa valtiossa kukaan ei voi olla asemastaan varma; jokaisesta voi tulla yleisen mielipiteen inhon kohde. Tähdennän siis, etten hyväksy murhaa enkä kuolemanrangaistuksia, en edes pedofilien kohdalla. Mutta silti, lukiessani tätä kirjaa en osannut tuntea sääliä murhattuja kohtaan.
      Kirjan henkilöt olivat "ihan jees". Lihava ja tupakoiva Simonsen ei ole täysin kliseinen rikosylikomisario, sillä hänellä ei ole alkoholismia eikä kaiketi masennustakaan, vain tupakkariippuvuus. Kreivitär oli yksi lempihahmoistani, topakka ja pätevä nainen, joka pistää tarvittaessa kenet vain aisoihin. Pauline oli jotenkin ärsyttävä pyrkimyksissään ja erityisesti varatun Arnen kanssa heilastellessaan. Arne itse oli jotenkin tuuliajolla koko ajan. Hieman tässä oli dekkarien "ammattitautia" eli henkilöiden ohuutta ja kaavamaisuutta. Suurin osa ainakin murharyhmästä oli epäkiinnostavia ja tavallisia tyyppejä. Kiipeilijä oli jo toista maata. Minun kävi häntä hirveästi sääliksi. Myös teoriassa eläkkeellä olevasta Kasper Planckista tykkäsin hirveästi. Rakastan vanhoja viisaita miehiä!
 Kirja oli muuten siitä hämmentävä, että tuntui kuin tätä esikoista olisikin edeltänyt ainakin yksi kirja. Mitään alkavan sarjan tuntua ei ollut, vaan oli kuin olisin lukenut sarjaa vahingossa keskeltä. Hämmentävää.
      Onnistunut lukukokemus siis! Suosittelen dekkarinnälkäisille ja niillekin, jotka eivät yleensä dekkareista kauheasti perusta. Tässä saa nimittäin käydä itsensä kanssa jatkuvaa moraalista pohdintaa.

Saastat on lukenut mm. Jokke, Hanna, Susa, Keskisuomalainen, Jori ja Juulianna.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Torey Hayden - Häkkipoika

""Mitä hän pelkää? Luuletko, että hän pelkää nimenomaan puhumista? Oman äänensä kuulemista?" Jeff piti taas pienen tauon ja vilkaisi minua. "Vai sitä, mitä se ääni voisi sanoa, jos hän rupeaisi puhumaan?"

Torey Haydenin järjestyksessään kolmas kirja Häkkipoika (Murphy's Boy, Otava 2008, suomentanut Seppo Raudaskoski) kertoo 16-vuotiaasta Kevinistä, joka on sulkenut itsensä häkkiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Puhumisen lopettanut teinipoika piiloutuu pöydän alle ja tekee ympärilleen tuoleista vankilan. Vaikeammin murrettava on kuitenkin väkivallan ja laiminlyöntien sävyttämän lapsuuden tekemä psyykkinen vankila. Haydenin on otettava kaikki keinot käyttöön saadakseen pojan irti peloistaan ja pakkomielteistään.
     Olipas kiehtova ja mukaansatempaava kirja! Olen lukenut Haydenilta aiemmin vain Nukkelapsen, josta pidin myös, mutta Häkkipoika on huomattavasti kiinnostavampi. Siinä missä Nukkelapsi on ilmeisesti fiktiota (löytyy kirjastosta fiktion puolelta kuten Sähkökissakin) on Kevinin tarina kaiketi ainakin tositapahtumiin perustuva. Se tekee kirjasta selkäpiitä karmivamman. Kevinin menneisyydestä paljastuu vähitellen todella kauheita asioita, jotka ovat lukemattomille ihmisille todellisuutta. Aina sitä epäonnistuu ihmisen julmuuden aliarvioimaan.
      Haydenin työprosessiin imeytyy mukaan ja eläydyin hyvin vahvasti. Pidättelin henkeäni hiljaisuuden kaikuessa äänekkäästi terapiahuoneessa ja myöhemmin aavistaessani vaikeiden ja pahojen asioiden tulevan ilmoille. En voi kuin ihmetellä Haydenin taitoja. Jopa ammattilaisten silmissä Kevin on toivoton tapaus, josta ei saada kunnon eläjää millään. Välillä Haydenin omakin usko horjuu, mutta aina vain hän palaa ja jatkaa. Hän on erikoistunut puhumattomiin lapsiin ja toivon sydämestäni, että kollegat käyttävät hänen menetelmiään, jos hänen tapauksensa tosiaan selviävät läheskään yhtä hyvin kuin hänen kirjoissaan.
      Hayden on ainakin kirjoissaan minusta miellyttävä persoona, koska hän ei ole täydellinen, vaan tiedostaa kyllä puutteitaan. Pidin kovasti hänen työparistaan Jeffista, joka ammattitaidostaan huolimatta savustetaan työstään lasten parissa, koska hän on homoseksuaali! Kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi 1983 selittää tietysti montakin asiaa, mutta sokkina se silti tuli pohjoismaiseen, verrattain suvaitsevaiseen ilmapiiriin tottuneelle. Tuota samaa tapahtuu silti varmasti koko ajan, ei varmaan vähiten juuri Amerikassa.
      Hayden ei kirjoita mitenkään hirveän erikoisesti, mutta hänen ei tarvitsekaan; tapaukset itsessään riittävät. Kekseliäitä kielikuvia oli muutama ("sisään tullessamme kosteanrasvainen lämpö tervehti meitä kuin lihavan sukulaistädin suukko") ja ne rytmittivät muuten vakavaa tarinaa hyvin. Elämänmakuinen lienee sopiva laatusana kuvaamaan tätä kirjaa. Ihmiset ovat inhimillisiä ja kirjassa elämä näyttää kaikki puolensa, hyvät ja huonot. Kauheista asioista huolimatta toivoakin on, ja rakkautta.
       Suosittelen kaikille traumoista ja psykologiasta kiinnostuneille! Kirjastosta suurin osa Haydenin kirjoista löytyy siis psykologian, ei fiktion puolelta.

Häkkipojan on lukenut mm. Zephyr, MeRzU, Cathy, Hreathemus ja Sasa.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Katoamisesta

"Ajattelin saarta ja tunsin kuinka tuuli nousi, miten puut alkoivat äkisti taipua. Ehkä hän oli painautunut laverille, kääriytynyt peittoon ja koukistanut polvensa vasten rintaa. Oli elokuu ja silti kylmä. Näin hänet vuoteessa mökin nurkassa ja kuulin kuinka kaikki keinui hänen yllään, seinät narisivat, katolle kopsahteli käpyjä. Tulipesä oli sammunut jo tunteja sitten ja oven eteen oli kiilattu tuoli, miksi, kukaan ei tulisi siitä sisään."

Joel Haahtelan seitsemäs kirja Katoamispiste (Otava 2010) käsittelee kaikenlaisia katoamisia. Mieskertoja törmää ranskalaiseen naiseen, joka etsii ex-miestään Suomesta. Yhtäkkiä mies ei ole pitänyt kuukausiin yhteyttä ja nainen huolestuu. Yöpöydällä oleva Raija Siekkisen kirja johdattaa pohjoiseen maahan...
     Tämä romaani oli erikoinen, mutta hyvä. Pieneen sivumäärään on saatu sopimaan ranskalaisen ex-parin elämää, kertojan omaa ja vielä Raija Siekkisenkin. Kun kertoja ei onnistu löytämään naisen kanssa tämän ex-miestä Paulia, hän alkaa etsiä yksin. Kaikki kietoutuu jatkuvasti ja mystisesti Siekkiseen ja hänen tuotantoonsa, johon kertojakin on perehtynyt. Välillä tunnelma on jopa hyytävä; seuraako hän Paulia vai Paul häntä?
     Tämä romaani on teemaltaan sukua Iida Rauman Katoamisten kirjalle, vaikka muuten kirjat ovatkin eri maailmoista. Katoamispisteessä katoamista ja sen käsitettä ei sen kummemmin pohdita, mutta etsintä on jatkuvasti käynnissä. Miksi Paul lähti äkisti ja minne? Miksi Raija Siekkisen elämä oli sitä mitä oli ja miksi hänkin tuntui olevan jollain tavalla kadoksissa kuoressaan? Selvittäessään molemman mysteereitä kertoja käy läpi omaa menneisyyttään ja elämäänsä Lotan kanssa. Miksei yhteinen elämä voinut jatkua, miksi Lotta katosi häneltä? Kaikkia henkilöitä kävi jotenkin sääliksi. Kaikilta puuttui se, mitä he rakastivat ja kaipasivat. Menneisyyden vääjäämättömiä tapahtumia ei voi jälkikäteen muuttaa eikä kaikkea korjata.
      Kirjasta tuli jotenkin haikea olo. Itse surin eniten minäkertojan ja Lotan tarinaa. Pohdin myös, missä Lotta oli. Yksi häiritsevä kohtakin oli; miten kertoja pääsi Siekkisen saarelta pois? Hän oivalsi keinon, mutta mikä se sitten oli?
      Hieno pieni kirjanen. Saatanpa joskus lukea hitaammassa tahdissa uudelleen, kun on kerran oma. Haahtelaa luen aivan varmasti lisääkin! Raija Siekkinenkin alkoi kiinnostaa...

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Kun tyttö vihasi ja tuhosi

"- Rukoile Jumalaa että hän pesee pois sinun syntisi.
- Päästä minut, äiti.
- Rukoile, nainen.
- Äiti, minä teen taas kivet."

Stephen Kingin klassikko Carrie (Tammi 2010, suomentanut Tuula Saarikoski) on vaikuttava kirja sairaasta uskonnollisuudesta, koulusiusaamisesta ja sorretun vihasta. Carrie on 17-vuotias tynnyrissä kasvatettu, julmasti koulukiusattu tyttö. Jo kirjan alussa käy ilmi, että hän on tulee tekemään jotain hirveää. Pitkin kirjaa on Carrien tapausta käsittelevien kirjojen otteita ja raportteja. Tytön tunteneita myös haastatellaan.
Tarina alkaa kuitenkin tyttöjen pukukopista, jossa Carrien kuukautiset alkavat yllättäen. Muut tytöt tekevät jotain sellaista, mikä saa aikaan peruuttamattoman ja tuhoisan tapahtumaketjun. Kiusaajien hymy hyytyy, kun Carrien pelottavat voimat pääsevät irti.
     Muistan lukeneeni kirjaan liittyneen esseen joskus vuosia sitten, jolloin kiinnostukseni heräsi. Kirjoittaja kiinnitti huomiota naiseuteen ja sen voimaan. Niin minäkin. On jotenkin käsittämättömän tyylikästä, että tytön voimat heräävät unestaan silloin, kun hänestä on tullut sukukypsä. Siinä on hienoa symboliikkaa.
Carrien tuhovoimassa on jotain lumoavaa, niin kauheaa kuin se onkin. Kiusaajia on todellakaan sääli, niin julmia he olivat, mutta muut ihmiset ovatkin eri juttu. He eivät olleet tehneet Carrielle mitään.
     Lievästi sanottuna vaikeasta äitisuhteestakin joku etevä saisi irti vaikka mitä. Äiti on sekaisin päästään, täysin fundamentalistisen kristinuskonsa pauloissa. Lapsesta asti Carrien on pitänyt osallistua äidin mestaroimiin jumalanpalveluksiin ja rukoilla pelottavassa komerossa syntejään anteeksi. Äiti pitää seksiä jopa avioliitossa syntinä ja tuntee tehneensä hirveän synnin nautittuaan siitä yhdestä kerrasta, kun sitä harrasti ja sai tyttärensä. Carrieta hän pitää saatanan sikiönä tämän alkaessa vastustaa häntä ja käyttää voimiaan. Ei mikään ihme, että tytöstä tuli niin vaarallinen kuin tuli...
      Sue oli Carrien ohella ehkä mieleenpainuvin ja kiintoisin henkilö. Hän tuntuu olevan joukosta ainoa, jolla on omatunto ja moraali. Hän ei ole yleensä kiusannut Carrieta niin paljon ja pahasti kuin muut ystävänsä, mutta osallistuu kuitenkin pukuhuoneen tilanteeseen. Se saa hänet pohtimaan vakavasti arvojaan ja elämäänsä. Sue kasvaakin tarinan mittaan siinä missä hänen suhtautumisensa Carrieen.
     Olen lukenut siis aiemmin vain Hohdon ja pidin tästä kyllä enemmän, vaikken pelännytkään, niin kuin ensin mainitun parissa. Yksi syy on yksinkertaisesti tiiviys. Ystäväni, joka on King-fani, on useasti marissut kirjailijan tavasta jaaritella joutavia kirjoissaan. Sen kyllä huomasi Hohtoa lukiessa; välillä tapahtui kaikkea kiinnostavaa ja pelottavaa, välillä taas mielenkiinto oli herpaantua kertakaikkiseen tylsyyteen. Carrie on niin ohut, ettei sinne ole mahtunut ylimääräistä. Tilanne seuraa toistaan hyvässä tahdissa ja välissä on henkilöiden asiaankuuluvaa ja mielenkiintoista pohdintaa.
     "Pieni kirja pahuudesta", voisi sanoa. Kaikenlaisesta, eri tilanteissa ilmenevästä pahuudesta, joka johtaa entistä pahempiin asioihin. Suosittelen!

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Rakkaudesta runoon

Ihanainen Leena Lumi heitti minua runohaasteella ja minähän suurena runouden ystävänä tartun siihen! Ideana on siis laittaa tähän muutama tärkeä rakkausruno.Homma on itse asiassa yllättävän hankala siksi, etten omista runoutta paljon ollenkaan enkä ole "erikoistunut" erityisesti rakkausrunoihin. Kaivelen täältä pari palasta, mutta loppuun tulee kyllä ulkoa muistamani ja oikeasti yksi parhaimmista runoista ikinä. Plus pieni ekstra...

Oikeastaan tähän voisi pistää koko Heidi Liehun kokoelman Luumupuu kukkii, se muistelee sinua, mutta koska se olisi hölmöä ja laitontakin, laitan tähän pienen pätkän.

Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
  sammaleella


      Osana näkymätöntä liittoa
         mustarastas
        laulaa sateessa

                       Tänä kesänä
                          koivut, lehmukset
                     joiden alla lapsena leikin
                   ovat
                 löytäneet minut.
                      eivät
                         ne vedä rakkauttaan
                                                  pois


                             Miten
                                 korkeaksi
                                 se on kasvanut
 Sitten itsestään selvästi Edith Södergrania, onhan hän yksi lemppareistani ja yksi parhaista suomalaisista.

Rakkaus


Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja
                                          kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun
                                             katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja
                                            murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi -
                                           katoamistaan.
Oi, sulje minut syliisi niin lujasti, että ei minulta mitään
                                           puutu.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Mirkka Rekolaa.

Minä rakastan sinua.
Minä sanon sen kaikille.

Nuo koruttomat, yksinkertaiset lauseet ovat suorastaan mykistävät. Niihin kiteytyy kaikki!

Mutta. Ei siinä vielä kaikki! Intohimoisena metallimusiikin ja varsinkin Nightwishin kuuntelijana haluan näin ekstrana jakaa mielestäni parhaimpia lyriikan paloja iloksenne. Otettakoon tämä sitten sellaisena ovelana haasteen kiertämisenä tai fiilistelynä huomista Ilosaarirokkia varten. Varsinkin juuri tuon NW:n teksteistä löytyy kauneutta ja Tuomas Holopaista voisi minusta tituleerata kyllä runoilijaksi, sen verran lyyrisiä ilmaisuja hän käyttää.Yritän pitää merkinnän pituuden järjen rajoissa.


"Your eyes they were my paradise
Your smile made my sun rise"


"Without you
The poetry within me is dead"

- Gethsemane
 ~
 "In my world
Love is for poets
Never the famous balcony scene
Just a dying faith
On a heaven's gate"

-Swanheart
~
"Come cover me with you
For the thrill
till you will take me in
Come comfort me in you
Young love must
Live twice only for us

For me

For you
Time devours passion's beauty
With me
With you
In war for the love of you
(Tonight any dream will do)"



"November dressed in May on your face"
-Come Cover Me
~
"You were my first love
The earth moving under me
Bedroom scent, beauty ardent
Distant shiver, heaven sent

I'm the snow on your lips

The freezing taste, the silvery sip
I'm the breath on your hair
The endless nightmare, devil's lair"

-Feel For You