tiistai 28. helmikuuta 2012

Helmikuun luetut ja tärkeää ilmoistusasiaa!

Helmikuu oli oikein mukava lukemiskuukausi. Luin kaksi todella hyvää kirjaa eli Verikallion ja Merenneidon, joista jälkimmäinen on kuun paras. Cornwell oli vähän pettymys, mutta Jonesin Leijuva linna oli hauska lukukokemus.
   Sitten se ilmoistusasia. Blogin pitämiseni on takkuillut jo pitemmän aikaa ja nyt olen päättänyt lopettaa - tai ainakin jäädä pitkälle tauolle. Tein päätökseni eilen, kun huomasin ajattelevani, kuinka kyllästyttävää pakkopullaa Leijuvasta linnasta kirjoittaminen olisi. Tajusin silloin, ettei blogin pitämisessä ole mitään järkeä, jos se on stressiä aiheuttavaa ja taakka. Sen pitäisi olla hauskaa.
En poista blogiani, se saa jäädä tänne ihan jo siksikin, että seuraan jatkossakin blogeja tuon blogilistan avulla. Kuka tietää, ehkä vielä innostun jatkamaan. Näillä näkymin kuitenkin näkemiin ja suurkiitos kaikille lukijoille ja kommentoineille! Osallistunen ajoittain blogikeskusteluihin ja kommentoin varmasti silloin tällöin uusia postauksia.

Loppuosa musiikkihaasteesta

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osaavani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Kohdan 26 joudun skippaamaan, sillä en osaa soittaa sointuakaan (tämä ei ole liioittelua!). En ole yhtään musikaalinen, vaikka laulamisesta tykkäänkin. Tästä pääsemme sopivasti seuraavaan kohtaan eli kappaleeseen, jonka toivoisin osaavani soittaa. Soittaminen ei sinänsä kiinnosta, mutta olisihan se komiaa osata jotain soittaa. Olen aina pitänyt kovasti pianosta ja olen heikkona erityisesti pianointrolla varustettuihin biiseihin. Jos nyt yhden valitsen, niin Nightwishin While Your Lips Are Still Red olisi hienoa osata. Yksi maailman kauneimmista lauluista! ♥

     Jatketaan kappaleeseen lapsuudesta, koska tuo syyllisyys-kohta on aika kummallinen enkä mitenkään päin siihen keksi mitään. Rakkaita lapsuuden biisejä on valtavasti, joten laitan vain muutaman. Ehkäpä rakkain on Miriam Stockleyn Perfect Day. Suloisempaa melodiaa olen harvoin kuullut ja yhdistyminen lapsuuteen tuo voimakkaan lisävivahteen. Myös Enyan Only Time on tuttu noilta ajoilta ja erittäin kaunis myös. Enyasta pidän edelleen.
Pakko mainita Masa Maindsin takavuosien hitti Siivet. Isä soitti yhtyeessä keikkamuusikkona vuosia ja kuuntelin bändin levyjä lapsena todella paljon. Pidin bändiä sittemmin varsin nolona ja pidän osittain vieläkin, mutta pakko myöntää, ettei tämä biisi ole lainkaan hullumpi!
Hyväksi lopuksi näille muisteloille pari raitaa Muumeista! Kyseisessä sarjassa on todella onnistunut musiikki ja myös erittäin haikeankauniita pätkiä. Kuten voi huomata, rakastin jo lapsena surullisia ja kauniita kappaleita.





Aivan lopuksi vielä lempibiisi viime vuonna tähän aikaan. En täysin tarkalleen tietysti muista kaikkea kuuntelemaani, mutta eräs kovassa kuuntelussa silloin(kin) ollut biisi on Siebenbürgenin Loreia.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Patricia D. Cornwell - Ruumiin todistus

Patricia Cornwellin toinen Kay Scarpetta -romaani Ruumiin todistus (Body Of Evidence, Otava 1997, suomentanut Erkki Jukarainen) etsitään julmaa murhaajaa. Nuori Beryl on puukotettu silmittömästi kotonaan ja tapauksia alkaa olla useampia. Miksi vainottu nainen päästi ketään kotiinsa? Miksi hän palasi Richmondiin pakopaikastaan? Ja mitä Mark haluaa Scarpettasta niin monien vuosien jälkeen?
    Täytyy kyllä sanoa, että tämä kirja ei yltänyt ensimmäisen tasolle. Alku varsinkin oli jollain lailla tylsä eikä meinannut lähteä vetämään. Tämän lukemisessa olikin reilu tauko ja olenpa kerran jättänyt tämän keskenkin... Onneksi kuitenkin jatkoin sisulla, sillä kirjan edetessä tunnelmaan pääsee mukaan ja juoni alkaa vetää. Pidän Scarpettasta henkilönä ja erityisesti naseva minäkerronta on virkistävää. Scarpettassa on asennetta!
     Vähitellen myös juonikuviot selkiytyivät ja alkoivat kiinnostaa. Erityisesti Scarpettan ja Markin suhteesta lukeminen oli kiintoisaa. Enkä vieläkään tiedä inhoanko vai pidänkö Marinosta! Erittäin hyvin tehty hahmo joka tapauksessa.
      Tällainen tynkäarviointi, joka kertonee kirjastakin. Mitään suuria mietintöjä tästä teoksesta ei jäänyt mieleen, vaikka viihdyttävää lukemista se toki oli. Aion kyllä jatkaa kolmanteen osaan ja katsotaan sitten, miltä sarja näyttää.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Camilla Läckberg - Merenneito

"Hän kyykistyi, nojasi poskeaan kylpyammeen reunaa vasten ja katseli siskon epätoivoista kamppailua. Siskon ei olisi pitänyt yrittää viedä häneltä hänen kaunista äitiään. Sisko ansaitsi kuolla. Se ei ollut hänen syytään."

Camilla Läckbergin uusin dekkari Merenneito (Sjöjungrun, Gummerus 2011, suomentanut Outi Menna) on tiivistunnelmainen ja karmiva tarina sairastuneesta ja haavoittuneesta psyykestä ja vakavien traumojen julmista seurauksista. Fjällbackassa tapahtuu taas, kun kuukauden kadonneena ollut mies löytyy jäätyneenä ja suosittua kirjailijaa uhkaillaan. Käynnistyy aina vain kiihtyvämpi ja julmempi tapahtumasarja, jossa niin syylliset kuin viattomatkin saavat kärsiä.
       Viimeinkin sain tämän kirjan käsiini! Olen halunnut lukea tämän teoksen heti sen ilmestymisestä lähtien ja lopulta sain sen kirjastosta lainaan. Odotukset olivat korkealla, mutten joutunut pettymään. Tarina imaisi tehokkaasti mukaansa, kuten dekkarin kuuluukin ja jännitin käänteitä ja loppuratkaisua. Olen todella huono arvaamaan käänteitä ja murhaajaa, mikä on toisaalta hyvä. Eipähän tarvitse pettyä, kun tulee tavallaan aina yllätetyksi. Toki aktiivisesti pohdin mahdollista syyllistä, mutta en osu ikinä oikeaan...
       Kuten alussa mainitsin, on tarina todella karmea. Samalla kun lukijalle kerrotaan reaaliajassa päähenkilöiden edesottamuksia ja rikoksen selvitystä, kulkee rinnalla pätkiä kirjailijan menestysteoksesta Merenneidosta, joka on todella kuvottavaa luettavaa. Mutta mikä on täysin fiktiota ja mikä pohjaa todellisuuteen - liiankin kanssa?
       Lapsuudenaikaiset syvät traumat ovat kirjan keskiössä. Millainen tulee pojasta, jonka oma äiti on moniongelmainen ja jonka hän luulee nukkuvan, vaikka äiti on kuollut. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän tajuaa nukkuneensa kuolleen ja jo haisevan äitinsä vieressä? Kun sijaisäiti on kylmä ja kova ja välittää vain biologisesta lapsestaan? Kun koulussa on vakioporukka, jotka kiusaavat niin henkisesti kuin fyysisestikin? Ei mitään hyvää ja ehjää ainakaan.
       Romaanin lukeminen ei siinä mielessä ollut järkevää, koska olen lukenut sarjasta vain ensimmäinen osan, Jääprinsessan. Lukeminen toki sujui ongelmitta, mutta ainahan sarjoista saa enemmän irti, kun osat lukee järjestyksessä. Kuten dekkareissa aina, tässäkin seurataan kahta päähenkilöä, Erika Falckia ja hänen poliisimiestään Patrikia. Ja kuten usein, tämänkin sarjan lukemisessa on mukavaa palata tuttujen henkilöjen elämään ja lukea heidän kuulumisistaan. Pidän kovasti molemmista henkilöistä.
       Suosittelen kaikille dekkarien ystäville! Hurjaa menoa, muttei niin raakaa kuin vaikkapa Cornwellin tai Slaughterin kirjoissa.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Musiikkihaaste XXIV-XXVI

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman

08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta


18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani


20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen


21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni


24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani


25 - Kappale joka saa minut nauramaan

26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella

27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa

28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi

29 - Kappale lapsuudestani

30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Kas niin, jälleen musahaastetta, kolmelta viikolta...
      Kappale, jonka tahtoisin soivan häissäni? Tarkoitetaankohan tällä nyt sellaista "alttarille meno -biisiä" vai sellaista, jonka tahdissa jammaillaan itse toimituksen jälkeen? No, jos nyt koskaan naimisiin menen/pääsen, niin ne ovat maistraatissa, joten alttaribiisit voidaan unohtaa. Sellainen myöhemmän illan jorausbiisi voisi olla aivan loistava t.A.t.u.:n biisistä All The Things She Said tehty metalliremix! :D Tanssiminen lienee haasteellista, mutta meininki muuten aivan loistava.
       Jostain kumman syystä hautajaisbiisin miettiminen on helmpompaa... Ja mukavampaa! Tähän löytyisi montakin vaihtoehtoa, mutta jos yksi pitää valita, niin se on My Dying Briden kappale For My Fallen Angel. Se nyt yksinkertaisesti on niin kaunis ja surullinen!
       Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä on kappale, joka saa nauramaan. Tähän ei ole kuin yksi ja ainoa sopiva vastaus, ja se on ns. Tero-biisi. :D Tuo kun juolahtaa mieleen jossain "sopivassa" tilanteessa kaverien kesken, on räkätys taattu.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Johan Theorin - Verikallio

""Vappuaatto", hahmo sanoi. "Kokkoja sytytetään tänä iltana ympäri saarta."
Sitten mies otti jotain taskustaan, pienen esineen, josta kuului hiljaista rapinaa. Tulitikkuaskin.
  Per saisi palaa tuskissaan isänsä syntien tähden.
  Per kohotti päätään ja muisti yhtäkkiä, mitä hän voisi tehdä, vaikka se saattoi olla jo liian myöhäistä - hän voisi anoa armoa."

Dekkarien lukeminen on minulla usein hieman kausittaista. Joskus lukee pari ja sitten menee monta kuukautta, ennen kuin lukee taas. Tällä kertaa ei sentään niin kauan, sillä jonkinlainen dekkarikärpänen on tainnut puraista minua.
     Verikallio (Blodläge, Tammi 2011, suomentanut Outi Menna) on hengästyttävän tiheätunnelmainen romaani, jossa Öölannin karunkauniiden maisemien asukkaiden, niin väliaikaisten kuin pysyvienkin, tarinat kietoutuvat vähitellen yhteen. Kannammeko väärien tekojemme seuraukset itse vai kostetaanko ne toiseen ja aina kolmanteenkin polveen?
     Päähenkilö Per muuttaa keväällä Öölantiin poikansa Jesperin kanssa ja murehtii tyttärensä Nillan sairautta. Kuvioihin astuu myös isä Jerry, jonka hän on pyrkinyt pitämään niin kaukana itsestään ja elämästään kuin mahdollista. Häneltä ei kuitenkaan kysellä mielipiteitä, kun isän pornostudio palaa tuhopolton seurauksena poroksi sisällään kaksi ihmistä. Samaan aikaan naapuri Vendela, miehensä alistama ja vakavasti syömishäiriöinen nainen, lenkkeilee pakkomielteisesti ja haaveilee lapsuutensa maisemissa, keijukivellä. Kun jättää korun tai lantin, keijut toteuttavat toiveen. Mutta milloin tietää pyytäneensä liikaa?
     Tarina imaisi minut täysin valtaansa! Luvut olivat viekoittelevan lyhyitä ja parina aamuna sain huomata valvoneeni edellisenä iltana aivan liian myöhään. Mutta jokainen kirjaihminen tietänee hyvän kirjan imun, josta on lähes mahdotonta tempautua irti. Eilenkin siinä ennen kuutta aloin lukea tätä ja kokonaisuudessaan lopetin yhdeksän maissa. Söin välillä ja ruokin kissatkin, mutta muuten olin aivan sivujen hurmiossa. Ja ai niin, luinhan minä siinä syödessäkin. ;)
     Tunnelma on kirjassa jotenkin painostava ja henkilöt ovat kiinnostavia. Päähenkilöt Per ja Vendela olivat samastuttavia ja heille toivoi koko ajan parasta. Hyvin elämänmakuisia ja inhimillisiä henkilöitä. Menneisyyden synkät salaisuudet kutkuttelivat mieltä ja halusin epätoivoisesti saada tietää lisää.
      Suurimpana teemana kulkee vastuu omista vääristä, jopa pahoista teoista. Perin isän menneisyydessä on montakin moraalitonta tekoa, joista sysätään vastuuta myös viattomalle Perille. Vendela kamppailee tunnontuskiensa kanssa. Lapsena hän toivoi paljon keijuilta ja toiveet toteutuivat. Nekin, jotka aiheuttivat kärsimystä ja vakavia seurauksia.
       Kirjassa myös heristellään sormea pornoteollisuutta vastaan. Porno lienee yksi pohjoismaisten dekkarien vakioaiheista (prostituution lisäksi) ja jopa minulle, joka en dekkareita niin kamalasti ole lukenut, oli teema aavistuksen kyllästyttävä ja jotenkin kulunut. On hyvä, että pornon epäkohtiin puututaan ja fiktion keinoin tuodaan niitä esille, mutta hieman tuli sellainen olo, että kaikki porno on likaista ja väärin. Mutta asiat eivät ole mustavalkoisia.
       Tuli vähän tynkä arvio, kun pitää lähteä kouluun, mutta sentään jotain päivitystä. Suosittelen kyllä erittäin lämpimästi!

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Tammikuun luetut

Tämä kuukausi oli... outo. Ja raskas. En kauheasti lukenut enkä siitäkään vähästä saanut kirjoitettua tänne blogiin, olen pahoillani. Yritän kovasti parantaa tapani, mutta edelleenkään en uskalla luvata mitään.
Olen autuaasti unohtanut varmaan jotain tästä "listasta", olen varma siitä, mutta ainakin nämä kaksi jäivät vahvasti mieleen:
  • Vígdis Grímsdóttir - Metsän tyttö
  • Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa
Pidin paljon molemmista! Metsän tyttö oli tuttua, ihanansairasta Grímsdóttiria. Kirjassa oli monta symbolista juttua. Hitto, olisi pitänyt tehdä se arvio... Tästä olisi saanut paljon irti.
Huotarisen Junior Finlandian voittanut Valoa valoa valoa oli sykähdyttävä ja pysäyttävä. Todella vaikuttava kirja! Runollinen ilmaisu iski ja tuntui luissa ja ytimissä. Samastuin ja imeydyin mukaan. Suosittelen!