perjantai 31. elokuuta 2012

Elokuun luetut

Elokuu oli kyllä lukemisen suhteen köyhä, luin vain muutaman kirjan. YO-kokeisiin lukeminen
verotti romaanien lukemista odotetusti, kun en aina jaksanut paneutua enää muuhun lukemistoon.
Eipä tuo mitään, olihan heinäkuu sentään aivan omaa luokkaansa luettujen määrässä. Olen
tyytyväinen näihinkin, koska hyviä kirjoja tuli luettua.

Juhani Laakso - Mielen taito
Peter Høeg - Norsunhoitajien lapset
Anu Holopainen - Matkalaiset

Mielen taitoa en sitten kuitenkaan tuonut blogiini, vaikka ensin meinasin. Se ei vain tuntunut sitten tarpeelliselta. Siinä käsitellään tietoisuutta ja sen oppimista, hyväksymistä. Kelpo kirja, jolta tosin odotin enemmänkin (liikaa?).
     Norsunhoitajien lapset kurottelee parhaan kirjan sijaa. Se yksinkertaisesti oli hieno ja hauska kirja. Romaani juuri oikealla hetkellä! Suosittelen suorastaan epätoivon vimmalla, jotta te kaikki pääisisitte siitä osallisiksi.
     Matkalaiset oli myös miellyttävä lukukokemus ja hyvä päätös saagalle. Holopaisnälkä jäi kaivelemaan ja elättelen haavetta muiden sarjojen uudelleen lukemisesta. Olisi komeaa tuoda ne blogiin, jolloin joku toivottavasti innostuisi lukemaan niitä.

Nyt on luvussa kolme kirjaa, joista yhtä luen aktiivisesti. Huikea esikoiskirja ainakin tähän mennessä! No, kunhan saan ruotsin kirjalliset 21.9. ohi, on vähän enemmän aikaa fiktiollekin, kunnes aloitan pänttäämisen kevättä varten. Sitten on kyllä varmaan hipihiljaista tällä areenalla, kun on neljä ainetta kirjoitettavana, joista 2 reaaleja... Mutta ei murehdita etukäteen! Koetan parhaani mukaan aktivoitua teidän muidenkin blogeissa ja kommentoida enemmän. 


tiistai 28. elokuuta 2012

Ihana post-it-lappu!

Sain tämän ihanan tunnustuksen Kuuttarelta! Kiitos ja kumarrus, piristää kummasti mieltä. :)
Olen nyt tylsä ja laiska enkä jaa eteenpäin, koska varsin moni on jo tämän kyseisen lappusen saanut. Saa kyllä jakaa minun blogistani vapaasti.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Anu Holopainen - Matkalaiset

"Hän ei kuitenkaan piitannut kivusta, vaan tunsi synkkää tyytyväisyyttä opetellessaan tuntemaan merkin voimaa. Kenties hän oppisi ajan kanssa hallitsemaan sitä, suuntaamaan sen vain tiettyihin ihmisiin ja juuri tahtomallaan tavalla.
     Ja samalla Yvana tiesi, ettei sitä voinut hallita vaan se tulisi hallitsemaan häntä, mutta hän halusi uskoa kimeitä, viehättäviä kuiskauksia, jotka unen rajalla lupasivat hänelle koston kauneutta."

Mikä on se piste, kun ihmistä satutetaan niin paljon, että hän alkaa liukua hulluuden tuolle puolen?
Miten käy, kun sorrettu ja alistettu alkaa käyttää tuhoisia voimiaan, tarkoituksella?
Onko kostolle sijaa missään tilanteessa?

Nippu kysymyksiä, jotka heräsivät lukiessani Anu Holopaisen Matkalaisia (Karisto 2012), joka on Syysmaa-sarjan päätösosa. Merkinos, Adaira, Rakhenes, Sissa, Yvana ja Marrkah on karkotettu Punatertun kylästä ja he ovat eläneet vuosia metsässä, luolassa. Juuri aikuisuuden kynnyksellä oleva Yvana ei jaksa elämää eristyksissä, vaan lähtee Marrkahin kanssa isompiin kuvioihin. Matkalla on kuitenkin julmat seuraukset, kun Yvana siepataan orjaksi...
     Kuten Varjoissakin, on Matkalaisissa nähtävissä kaikenlaisia teemoja fantasiakuorrutteen alla. Yvanaa on vaivannut lapsesta saakka punainen jälki selässä, jonka kautta pahuus levittyy ympäröiviin ja Yvanaan itseensä. Paremman nimen puutteessa sitä kutsutaan Punaiseksi lepakoksi. Sen avulla piinattu nuori nainen alkaa tuhota ympärillään olevaa, kun sen kurissa pitävää hulluruohoa ei ole saatavilla. Minusta sen voi mieltää myös realistisemmaksi asiaksi, siksi pahaksi puoleksi, mikä meissä kaikissa on. Niiksi vaarallisiksi ajatuksiksi, jotka kuiskuttelevat meitä hirveisiin asioihin, koska se on oikeutettua.
     Kosto on minulle monimutkainen asia. Sinänsä ymmärrän sen järjettömyyden ja tuhon, joka johtaa loputtomaan kierteeseen. Kuitenkin lukiessani Yvanan kohtelusta sairaiden miesten käsissä, tunsin solujeni kirkuvan kostoa. Raiskaaja(t) olivat sen ansainneet ja tunsin nautintoa Yvanan sulkiessa ruuman luukun ja jättäessä kapteenin palamaan sinne. Mutta kosto ei suinkaan jää siihen; päädyttyään Rajasaarille orjaksi Yvana alkaa manipuloida silmäätekevien mieliä, kunnes koko Syysmaa on vaarassa.
     Raiskaus-teema oli aika hurja nuortenkirjan puitteissa, vaikka onhan se vilahdellut läpi sarjan. Toisaalta olen tyytyväinen, että kivulias ja vaikea asia otetaan esiin, mutta kauhistun ajatellessani 7-10-vuotiasta, joka sattuu ottamaan kirjan luettavakseen. Tietysti nuori mieli suojeleekin, mutta en soisi hirveän pienten tätä lukevan. Itse taisin lukea Welman tytöt juurikin kymmenvuotiaana ja vaikka pidin kauheasti, niin olihan se karmivakin. Sarjan julmat teemat ovat otollisempia 14-15+ lukijoille.
     Panin muuten merkille, että tässäkin tapauksessa raiskattu käyttää etäännyttämistaktiikkaa selvitäkseen joten kuten järjissään tapahtuneista. Sama etäännytysajattelu löytyy Drakulicin kirjasta Aivan kuin minua ei olisi, samoin Oksasen Puhdistuksesta. En tiedä, onko tämä mitenkään huomionarvoista, mietin vain. Liekö tuo yleisesti hirveyksiä kokeneiden selviytymiskeino?
     Haikeuttakin löytyy yllin kyllin, onhan kyse päätösosasta. Ennakkoon lukemani perusteella tiesin Anun hyvästelevän vanhoja henkilöitä ja se on minusta vain hienoa. Kaikkia tuttavuuksia en oikein edes tunnistanut, on tämän sarjan osien välillä kuitenkin kulunut sen verran aikaa. Oli mukavaa ikään kuin kerrata vanhaa, erityisesti Welman kautta. Voi, miten olenkin ikävöinyt häntä! Olin suruissani hänen lähdettyään jo alussa pois ja nyt olin iloinen hänen vieraillessaan vielä.
      Välillä huomasin kyllä tietynlaista kömpelyyttä tai oikeastaan yksinkertaistamista, mikä lienee nuortenkirjoille tyypillistä. Yvanan ja Marrkahin välinen kohtaus lopussa oli sekä hieno että horjuva. Pidin ideasta, mutta aavistuksen siellä joku särähti toteutuksessa. Kielikin on välillä hiukkasen yksinkertaista, mutta en niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vetävää oli, jopa niin, että kuvittelin huomaamattani olevani jumissa orjalaivalla! Tunsin vihaa ja hirveää ahdistusta. Maltettuani lopettaa lukemisen aloin hiljalleen tajuta, etten ole missään laivassa enkä yhteiskunnassa, jossa nainen on koiran arvoinen. Olen Suomessa ja siinä onnellisessa asemassa, että saan itse päättää elämästäni. Vaikuttavaa tarinankerrontaa, siis!
     Kiitos, Anu! Tämän sarjan parissa on ollut hienoa varttua ja sarja sai hyvän päätöksen. Vaikka yhtä jäin kyllä kaipaamaan: seksiä! Yölaakso oli kaikessa hämmentävyydessään onnistuneen seksuaalinen ja eroottinen. Tosin ylläkirjoittamaani nähden on tietysti hyväkin, etteivät lapsoset lue liian aikaisin siitäkään. :D

 Myös Kirsi, Booksy ja Jonna ovat lukeneet Matkalaiset.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Peter Høeg - Norsunhoitajien lapset

Peter Høegin seitsemäs romaani Norsunhoitajien lapset (Elefantpassernes børn, Karisto 2011, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen) on suorastaan hengästyttävä road book, josta ei käänteitä ja huumoria puutu. Peter, 14, ja Tilte, 16, sekä Basker-koira joutuvat seikkailuun, kun käy ilmi, että vanhemmat ovat taas saaneet tyhmyyksiä päähänsä. Alun perin vanhemmat tuntuvat kadonneen ja lapset pakenevat yli-innokkaita lastensuojeluviranomaisia. Pian käy selville, että vanhemmat eivät yritä vähäisempää kuin Tanskassa kokoontuvan suuren uskontilaisuuden kalleuksien kähvellystä.
    Kyllä oli hauska ja ihana kirja! En olisi ikinä tarttunutkaan tähän, ellei äiti olisi lainannut kirjaa ja kertoillut siitä. Monesti säikähdin äidin yhtäkkisiä naurunpuuskia ja kiinnostuin yhä enemmän. Minulla ja äidillä nyt kuitenkin on hyvin samanlainen huumorintaju ja arvelin viihtyväni.
Niin todella tein! Peterin jutut ovat niin sattuvia värikkäillä ja osuvilla kielikuvilla varustettuina, että naurua ei voi estää. Høegin huumorissa on jotain samaa Terry Pratchettin kanssa. Se ikään kuin piiloutuu näennäisen arkisen juttelun lomaan ja tirskahtelee vauhdikkaissa ja päättömissä action-tilanteissa. Molemmat tekevät pilaa ryppyotsaisista toimintaelokuvista.
    Olisin halunnut jäädä kirjan maailmaan loputtomiin, vähän kuin Pratchettin Yövartiostonkin kanssa kävi. Paitsi huumori, kaikki muukin on näissä kirjoissa kuten pitää. Minä imeydyn niihin, jollain selittämättömällä tavalla niiden maailma on minun omani. Semmoinen maailman pitäisi olla, sellainen maailmani on jossain aivojen sopukassa. Samaa koen varsinkin Tiffany Särkysestä kertovien kirjojen kanssa. Sellainen haluan pohjimmiltani olla.
    Kuten kunnon huumorikirjaan kuuluukin, löytyy täältäkin vakavuutta, suorastaan filosofiaa. Jo kirjan alussa Peter mainitsee oven, joka tietynlaisina hetkinä raottuu. Silloin olemme hetken vapaita. Jokainen meistä on huoneessaan, josta yrittää vapautua sellaiseksi kuin oikeasti on. Valtavan hieno ajatelma!
     En saa tästä enää mitään järkevää irti, koska en halua paljastella sisältöä enempää. Lukekaa, ihmiset!
Linkitän vielä pari arviota ja laitan nälkävuoden mittaisen otteen yhdestä lempikohtauksestani.
Ilse/Juuri tällaista, Katja, Elanor, Merenhuiske ja Anneli

(Lapset ja veljensä Hans ovat ottaneet kyytiinsä pakenevan laulajattaren ja heitä ajetaan takaa)
"Tilte on kavunnut kuskipukille seisomaan. Hän odottaa kunnes on saanut osakseen kaikkien puistossa olevien huomion. Sitten hän osoittaa sormellaan kahta pukumiestä.
   - Apua, kunniamurha! hän kiljaisee.
(...) Todellisuus alkaa taas muuttaa muotoaan. Äkkiä on ilmiselvää, että me viisi istumme häävaunuissa, että Hans ja vaaleanruskea kaunokainen on juuri vihitty ja että Tilte on morsiusneito ja minä olen sulhaspoika ja Basker on hääkoira. Yhtä ilmiselvää on, että kaksi pukumiestä, jotka lähestyvät pikavauhtia, ovat tulevia murhaajia, joiden vakaana tarkoituksena on estää nuorta rakkautta saavuttamasta täyttymystään.
   Sellainen asetelma saa Nørrebron menneisyyden työläiskorttelin kihahtamaan pintaan. Me olemme vasta hipaisseet kevyesti sitä aihepiiriä koulussa, eräänä päivänä jona vireyskäyräni ei ollut korkeimmillaan, joten en ole ehtinyt perehtyä siihen kovin tarkkaan, minkä lisäksi on hankala sanoa, kuinka monia puistossa auringonkylpyä ottavista edes voi tarkkaan ottaen kutsua tehdastyöläisiksi. Mutta olemme oppineet koulussa, että yksi syvälle Tanskan työväenluokkaan iskostuneista kuvista on, että missä aito rakkaus roihuaa, nuorten rakastavaisten on myös saatava toinen toisensa, ja tämä kuva pulpahtaa nyt pintaan. Lisäksi bemari ja puvut luovat noiden kahden miehen ympärille aavistuksen verran kapitalistisen hohteen, joka täällä Nørrebron tienoilla voi olla suorastaan epäterveellinen. (...)
    Joten kadun poikki rakentuu hetkessä barrikadi äideistä lastenrattaineen, hiphoppareista ja sekalaisesta joukosta naisia ja miehiä, joiden yli ei noin vain kävellä. Heidän meihin päin käännetyt selkänsä huokuvat lämpöä ja suojelevuutta ja heidän kahteen pukumieheen suunnattu kasvorintamansa uhoaa, että jos nuo kaksi tulevat hiukankin lähemmäs, heille tarjoutuu mahdollisuus kokea historiallinen tapaus, nimittäin kuoleman tuomion palauttaminen täällä Nørrebrossa." 

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Heinäkuun luetut

Heinäkuu oli suorastaan häikäisevän lukuisa kuukausi! Johtuu tietysti maratonistakin, mutta luin minä muutenkin tavallista enemmän. Se on se sadekesä... Suurin osa heinäkuusta oli täällä sadetta ja ukkosta, hyh!

Yhteensä kuusitoista kirjaa!! En muista yhdessäkään kuussa lukeneeni näin paljon... Kaikkea mukavaa löytyikin, parasta en osaa edes sanoa. Sanotaan, että Anna-kirjat ja Illan tullen olivat terävintä kärkeä. Mitään oikeasti huonoa en lukenut. Olen tyytyväinen kaikkiin lukemisiini, vaikka osa on jo haalistunut enkä muista niitä enää selkeästi.

Sivuhuomiona, teitä on yhtä vaille 90! Kiitos kaikille lukijoille! Ihan vienosti toivoisin vain hieman vilkkaampaa kommentointia, on teitä sentään melkein sata. :) Tosin eilistä Anna-postausta kommentoikin ihanan moni.
    Niin, ja varoitan jo etukäteen, että abivuosi alkaa ensi viikolla ja romaanien lukeminen varmasti vähenee, koska minun on nyt pakko oikeasti panostaa kirjoituksiin. Saa nähdä, tuleeko lokakuussa oikea lukupiikki, kun saa taas lukea fiktiota hyvällä omallatunnolla. :D