Kira Poutanen - Ihana meri

"Illalla mä punnitsen itseni. Katon valkoista löysäntahdotonta vartaloa peilistä ja inho vääristää olkapäät värinään, niin että mun on pakko tehdä vielä vatsat, reidet ja peffat. Revin sängyn pitsi-ihon auki ja työnnän voimistelunkin jälkeen viileän vartalon sen valkoiseen syliin. Nukahdan vatsa litteänä kylmiin lakanoihin.
    Ja jostain taas musta veri valuu musta tähän mustaan yöhön, tähän taloon ja tähän elämään."

Anoreksia on sairaus, joka imee kantajastaan paitsi kilot, myös elämänilon ja -halun. Se vetää ja houkuttelee aina vain vaarallisemmille poluille, joiden äärimmäinen määränpää on kuolema. Se kiskoo sairastuneen pimeyteen, jossa todellisuus muuttuu yhä kaukaisemmaksi.
      Tämä kaikki käy selväksi myös Kira Poutasen esikoiskirjassa Ihana meri (Otava 2001), jossa 15-vuotiaan Julian laihduttaminen johtaa nopeasti vaikeaan anoreksiaan. Julia on romaanin alussa varsin tavallinen ja tervehenkinen tyttö, tosin korostuneen tunnollinen koulussa. Kaveripiiri ei ole erityisen onnellinen; Tiina on raivostuttava kilpailija, Mari herkästi hätäilevä kömpelys, Heidi taas silmiinpistävän järkevä ja normaali. Kun Tiina ja Mari aloittavat laihdutuskuurin, Julia aluksi tuhahtelee. Pian kuitenkin ikätoverien, isän asennoitumisen ja median naiskuvan vaikutukset tekevät tehtävänsä.
     Julian ajatuksenjuoksu on kipeää luettavaa, sillä on selvää, ettei 165-senttinen ja 48 kiloa painava tyttö ole laihduttamisen tarpeessa. Pystyin kuitenkin samastumaan hyvin ja näen tytön ajattelutavan hyvin realistisena. Sellaista helvettiähän se on, tosin äärimmäisen koukuttavaa sellaista. Kun vähäsyömäisyydestä ja syömisen väliin jättämisestä tulee vahva olo. Kun liikunnasta tulee sekä velvollisuus että vapahtaja. Kun peilikuvan kutistuva kuvajainen ja vaa'an pienenevät lukemat tuovat ilon. Ja ennen kaikkea: kun ei edes tahdo parantua tai jos tahtoo, ei uskalla. Realistisessa kuvauksessa on valitettavasti kääntöpuolensa, jota moni ei luultavasti huomaa: Romaani on täydellistä pro ana -materiaalia. Teksti vilisee kaikenlaisia laihdutusvinkkejä ja kuvaa sairautta välillä hyvässäkin valossa, mikä johtunee minäkertojasta. Välillä Julia saa sairaudestaan nautintoa juostessaan hulluja lenkkejä ja syödessään vain pikkuannoksia. 
     Poutanen on tavoittanut teini-ikäisen maailman melko hyvin tai näin ainakin omien yläastemuistikuvieni perusteella sanoisin. Julia-minäkertojan ja muiden nuorten kieli on ärsyttävän lapsellista, mutta sellaistahan se tahtoo tuossa iässä olla. Julia toisaalta kypsyy ajan mittaan, toisaalta ei. Hänen kerrontansa saa todella ahdistuneita ja vakavia sävyjä, jotka tuovat tietynlaista aikuismaisuutta. Silti tietty lapsellisuus näkyy. Ristiriita on juuri osuva, koska yläasteen lopulla aikuistuminen lähtee kehittymään ja lapsellisuus ja aikuismaisuus sekoittuvat.
     Kirjassa tarkasti kuvattu yhteiskunnan ja henkilöiden asennemaailma on karmiva. Televisio ja muu media työntää ilmoille kuvaa laihasta naisesta, joka on kaunis ja ihana ja täydellinen. Julian sovinistinen isä ilahtuu tyttärensä juoksuinnostuksesta ja painottaa liikunnan tärkeyttä. Koulukaverit ihannoivat laihuutta ja kadehtivat toisiaan. Kammottavin on kuitenkin terveystiedon ja liikunnan opettaja Ahola, joka muistuttaa painonhallinnan tärkeydestä ja varoittaa tyttöjä jatkuvasti lihomisesta. Ei ole mikään kumma, että tällaisessa ilmapiirissä yksi jos toinen sairastuu. Juuri monelta taholta tulevalla piilotetulla tai avoimella laihuusihannoinnilla ja toisen kehoa arvostelevilla kommenteilla on suuri merkitys sairauden puhkeamiselle. Kirjassa keski-ikäisten ihmisten asenteet naiseutta kohtaan ovat ikävät; Julian miespuoliset sukulaiset vähättelevät naisia ja ottavat kaiken tilan itselleen. Naiset alistuvat ja uskovat miesten määrittelyihin itsekin. 
     Kirjailija tuokin sukupuoliroolit raadollisesti esille. Juuri Juliassa nuo vaatimukset aineellistuvat, kun hän ensin vähän laihduttaa, sitten sairastuu ja lopulta vihaa naiseuden rooleja niin, että on mustaa raivoa täynnä. Hän sanookin unelmansa olevan androgyyni. Olin yllättynyt ja vaikuttunut nuortenkirjan kantaaottavuuden väkevyydestä. Loppua kohden viha nurjaa naiskuvaa vastaan kiihtyy ja Julia ilmeisesti näkee painajaista, jossa miehet silpovat ja raiskaavat naisia. Romaani tavoittaa monta tärkeää teemaa.
    Pidin kirjasta, vaikka se ei ollutkaan mieltäylentävää luettavaa. Nopealukuisuudessaan se oli miellyttävä. Suosittelen sairastuneiden lähimmäisille ja aiheesta kiinnostuneille, en kuitenkaan sairastuneille.

Romaani on osa 50 naiskirjailijaa -haastetta.

Kommentit

Jokke sanoi…
Musta nää on tärkeitä kirjoja. Olen lukenut Äidin kertomuksen, ja joitain muita. Luulisin näiden perusteella, että laihduttamisen seurauksena alkaa ajatuksetkin muuttua, ja anoreksia on vakava asia ja sairaus.

Hyvä, että bloggaist aiheesta.
Anki sanoi…
Jokke: Kyllä, tärkeitä kirjoja. Tosin tuo sairauden yltymismahdollisuus on näissä valitettavasti aina läsnä. Syömishäiriöt ovat erikoisia ja kieroutuneita sairauksia, sillä niissä ihminen ei ainakaan aluksi edes tahdo parantua ja hän usein lietsoo sairautta yhä pahemmaksi.

Ja kyllähän laihduttaminen ajatuksiin vaikuttaa. Kai jonkinlaista tutkimustakin on tehty?
Katri sanoi…
Luin tämän nuorena ja pidin, minustakin tämä tuntui aidolta ja todelta.

Tärkeä kirja ja aihe.
Leena Lumi sanoi…
Hirveän tärkeä aihe ja etenkin tänä sairaana aikana, kun etenkin naiskuva on kiitos median niin vääristynyt. Myydään epätervettä ihannetta ja kuka siitä eniten vaikuttuu, ovat nuoret naiset.

Minä olen 1,66 pitkä ja painoin vielä 25-vuotiaana 45 kiloa. En ikinä laihduttanut, söin kuin hevonen, mutta kerran sitten perhelääkäri laittoi minut kaiken maailman kokeisiin. Ei mitään vikaa. Varmaan vaikuttaa sekin, millainen luusto on etc. Olin aina se koulunäytelmien keiju...

Ei ole elo helppoa syntymälaihallakaan sillä yläasteiässä sain paljon kuittailua laihuudestani. Samoin oli tyttärelläni.

Painon kanssa vain on todella vaarallista leikkiä. Laihduttamisesta tulee kuin huumetta ja sitten kun haluaisi palata takaisin, ei enää pystykään.

Anonyymi sanoi…
Itse inhosin tätä kirjaa. Ei se ollut huono mitenkään, sh-teema vain on sellanen etten pysty sitä erinäisten asioiden takia lukemaan yhtään. Mä oon kyllä lukenut tän mutta näin tässä nimenomaan pro-anaa, joten kirja oli mulle tosi ahdistava lukukokemus.

Mutta tärkeitä kirjojahan nämä on; lukutulkintaan ja kokemukseen vaikuttaa vaan niin moni asia, että aiheet kuten tämä aiheuttavat varmasti erilaisia reaktioita lukijan eri kokemusten ja elämäntilanteen johdosta.
Anki sanoi…
Kiitos monista kommenteista! (:

Pii: Niin, tässä on tosiaan olemassa tietty pro ana-mahdollisuus. Voihan kirjaa tietysti ajatella varoituksena anoreksian seurauksista, mutta lukevatkohan "oikeat" ihmiset tätä...
Pihi nainen sanoi…
En ole kirjaa lukenut mutta tärkeä aihe kiinnostaa. Olen valitettavasti törmännyt ihmisiin, jotka puhuvat ylipainosta ikävään sävyyn ja vieläpä lasten kuullen. Etenkin sellaisten ihmisten toivoisin lukevan tämän kirjan. Hävettää etten ole uskaltautunut sanomaan suoraan, miten huolestunut olen näistä puheista. Vanhemman ihanteet kun siirtyvät helposti lasten harteille, vaikkei niitä lapselle suoraan sanoisikaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18: KOONTI