lauantai 30. maaliskuuta 2013

Belitz-Henriksson, Oja ja Ranta - Naisen iholla ~ 32 tarinaa tatuoinneista

"Pidän sormitatuointejani henkilökohtaisina kapinakuvina kaikkia niitä vastaan, joiden mielestä naisen ei ole soveliasta tatuoida sormiaan." - Destemóne Koivunen

Destemóne Koivunen
Naisen iholla (Tammi 2013) on upea taidekirja täynnä eri-ikäisten ja -kokoisten naisten tatuointeja ja tarinoita. Kuvat ovat todella laadukkaita ja onnistuneita, ja niitä jää katselemaan pitemmäksikin aikaa melkein huomaamatta.
    Voitin kirjan Jenny Belitz-Henrikssonin viehättävästä blogista arvonnassa ja olen siitä iloinen. Tällaista kirjaa ei tule usein vastaan enkä koskaan olisi varmasti raskinut hankkia sitä omaksi. Lukukokemus oli kiinnostava siinäkin mielessä, että olen Belitz-Henrikssonin blogin kautta seurannut haaveen muuttumista konkretiaksi. Täytyy sanoa, että haave on toteutettu onnistuneesti!
    Pidin siitä naiseuden kirjon moninaisuudesta, joka tulvii kirjasta. Vanha myytti tatuointien sopimattomuudesta naisille kumoutuu täysin, niin hienoja ja kantajiensa näköisiä kuvat ovat. Kirjan naisia ei voi olla ihailematta; jokaisen on pitänyt ainakin ajatuksen tasolla miettiä tuota vanhaa myyttiä, osa on saanut arvosteluakin osakseen. Päätös tatuoinnin ottamista on aina rohkea, sillä tatuonti on kuitenkin varsin pysyvä asia, vaikka sen voikin nykyään (vaivalloisesti) poistaa. Oli virkistävää, miten eri tavalla naiset suhtautuivat kuviinsa. Osalle ne olivat lähinnä koristuksia, osalle identiteetin ilmentymä, joillekin elämänkulun merkkipaaluja.
Inka Halme
    Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään pinnallinen kuvien pällistely, vaan kannanotto naisena olemiseen ja naisten asemaan. Erityisesti vanhemmat naiset ovat tahtomattaankin olleet tienraivaajina aikana, jolloin tatuoinnit eivät olleet ollenkaan yleisiä Suomessa, varsinkaan naisilla. Tatuoituihin naisiin kiinnitetään vielä nykyäänkin enemmän huomiota kuin tatuoituihin miehiin. Pidin siitä asenteensta, joka huokui tarinoista; nainen on itsenäinen subjekti, joka päättää kehostaan itse. Sukupuoliroolit ovat muutettavissa.
     Ihailin myös rohkeutta paljastaa elämänsä ja kehonsa. Varmasti kaikki mahdolliset kehotyypit ovat edustettuina ja oli hienoa lukea naisten hyväksynnästä itseä kohtaan. Vaikutuin erityisesti kahdesta yli 60-vuotiaasta, Riitta Heinosta ja Marja Rautavaarasta.
Riitta Heino
He osoittavat, etteivät tatuoinnit muutu hirveän näköisiksi kehon vanhentuessa, vaan tuovat sille ainutlaatuisen lisän. Myös voimakkaasti valtavirrasta poikkeavasta Maria Sintosesta oli innostavaa lukea; niin itsenäinen, kaunis nainen! En ole koskaan nähnyt ihmistä, jolle kalju sopisi paremmin kuin hänelle. Myös koko selän peittävä suuri väritatuointi salpasi hengen, se on niin hieno. 
     Suosittelen ehdottomasti lukemaan! En itse ole koskaan ollut tatuontivastainen (päinvastoin, otan tatuoinnin joku päivä varmaan itsekin), mutta silti kirja oli avartava. Toivottavasti se osaltaan murtaa ennakkoluuloja, kuten Belitz-Henriksson toivoo esipuheessaan.

"Minulla ei ole omaa pihaa, niinpä oma pihlajani on minussa." - Mia Kuivamäki

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

L. M. Montgomery - Jane ja Saaren kutsu

"Lantern Hill oli kolmikulmaisen maapalan kärjessä, jonka toisella sivulla oli merenlahti ja toisella satama. Heidän ja meren välissä oli hopean- ja lilanhohtoisia hiekkadyynejä. Ne ulottuivat vallina satamaan, jossa suuret ja kimmeltävät, siniset ja valkoiset aallot ryöppysivät aurinkoiselle rannalle. Salmen takana kohosi taivasta vasten valkoinen majakka ja sataman toisella puolella purppuraisten kukkuloiden varjoisat harjanteet, jotka uneksivat toisiinsa kietoutuneina. Ja kaiken yllä väikkyi Prinssi Edwardin saaren sanoinkuvaamaton lumo."

L. M. Montgomeryn Jane ja Saaren kutsu (Jane of Lantern Hill 1937, suomentanut Sisko Ylimartimo, Minerva 2013) on tulvillaan Prinssi Edwardin saaren lumoa. Kuten Ylimartimokin loppusanoissaan mainitsee, kirja on ennen kaikkea ylistyslaulu tuolle viehättävälle pienelle saarelle.
     Jane on onneton ja kömpelö nuori tyttö, joka asuu suloisen äitinsä, kylmän isoäitinsä ja tympeän Gertrude-tätinsä kanssa ylenpalttisen hienossa talossa Gay Street 60:ssä. Tyttärestään sairaalloisen mustasukkainen isoäiti tekee kaikkensa saadakseen Janen olon kurjaksi ja myös onnistuu siinä. Asiat saavat kuitenkin yllättävän käänteen, kun vihattu isä lähettää Saarelta kirjeen ja vaatii tyttöä luokseen kesäksi. Siitä alkaa muutos, joka sysää kaiken entisen raiteiltaan.
      Miten ihanaa voida sanoa, ettei Montgomery kuitenkaan pettänyt tälläkään kertaa! Runotyttö-postauksessa marisin modernista suomennoksesta ja täytyy myöntää, että kirjan alkupuoli oli minusta melko laimea. Se oli liian siloinen ja onnellinen ollakseen tarpeeksi uskottava. Tämä ongelma tosin on olemassa koko kirjan ajan, mutta jotenkin en enää välittänyt siitä. Kirjassa on niin paljon lumovoimaa, että epäuskottavuus ei voi pilata sitä. Romaani on tulvillaan elämäniloa ja onnea pienistä asioista sekä tervehenkistä järkeä ja reippautta, mikä oli lohdullista luettavaa nyt. Oikeastaan suurin osa kirjailijan teoksista on eräänlaista lohtukirjallisuutta; niissä on vanhanaikaisuutta, huumoria ja kauneutta.
      Kirja on paitsi ylistystä Saarelle, myös ihana kehityskertomus. Kömpelön ja nujerretun tytön kasvu itsevarmaksi ja onnelliseksi on virkistävää luettavaa. Lukiessani tunsin kaikuja Sinisestä linnasta, jossa Janea huomattavasti vanhempi, jo aikuinen nainen, ottaa elämästä kiinni ja tulee onnelliseksi kaiken mitätöimisen jälkeen. Montgomeryn sanoma, jos niin voi sanoa, on voimaannuttava: kaiken ikävän jälkeen ihminen voi tulla onnelliseksi, jos uskaltaa pyrkiä siihen. Parasta tässä on se, että kirjojen fiktiivisyys ei tee tuosta ajatuksesta epärealistista. Ihminen todella voi yltää ihmeisiin enkä usko sen olevan mahdotonta kellekään. Tarvitaan vain rohkeutta.
      Mikä sitten oli minusta epäuskottavaa? Kaiken tapahtuminen loppujen lopuksi varsin helposti ja asioiden täydellisyys.Kun isä ja Jane etsivät taloa, heillä on täsmälleen sama maku ja samat mielipiteet. Täydellinen talo myös löytyy ja elämä Saarella on hyvin harmonista. Toisaalta tämä kaikki on, kuten sanottua, ihanan lohdullista. Silti se meni hieman liian pitkälle. Tähän nähden olen lopun suhteen täysin ristiriitainen; se jos mikä oli epäuskottavan täydellinen, mutta en välittänytkään vaan olin iloinen! Tässä suhtautumisessa on selvästi samaa kuin Runotytön päälleliimatussa onnellisessa lopussa, sillä myös Jane ja Saaren kutsun loppu on äkillinen ja päälleliimatun oloinen. Olen kuitenkin aivan heikkona onnellisiin loppuihin ja melkein itkin, kun kaikki meni niin hyvin!
      Kielestä on pakko mainita tarkemmin. Ainakin aluksi kieli tuntui liian nodernilta. Osansa on tietysti miljööllä ja ajankohdalla, jotka eivät kuulu suomentajaan tietenkään mitenkään. Eletään 30-lukua ja kirja vilisee modernin maailman asioita, kuten autoja, bensa-asemia, aamiaishiutaleita ja puhelimia. Tämä kaikki tuntui vaikealta hyväksyä erityisesti haaveellisen ja vanhanaikaisen Runotytön jälkeen. Useampaan kertaan vilahtaa ilmaus "kuinka hurisee", mikä nosti karvat pystyyn. Lisäksi 'välkky' tuntui vieraalta. Olen myös melko varma, että 'makrillipilvet' on käännöskukkanen; muistelen joskus lukeneeni, että mackerel sky tarkoittaa pilvenhattaraista taivasta. Joka tapauksessa makrillipilvi on mahdoton ilmaisu! Tosin päätäni pantiksi en voi lyödä. Kuitenkin otan osan kielimoitteistani takaisin, sillä en ainakaan jonkin ajan jälkeen kiinnittänyt tällaisiin seikkoihin huomiota. Suomennos tuntui ihan hyvältä alun jälkeen. En sitten tiedä, totuinko vai muuttuiko kieli jotenkin.
     Suloinen matka Saarelle! Suosittelen kyllä, vaikkei kirja ylläkään kirjailijan parhaimmistoon.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

L. M. Montgomery - Runotyttö etsii tähteään

"Pieni, typerä, unelmoiva, onnellinen, tietämätön nelitoistavuotias! Aina kuvittelemassa, että edessä olevat vuodet kätkivät jotakin suurta, ihmeellistä ja kaunista. Aivan varma, että 'vuorten hohto' olisi tavoiteltavissa. Aivan varmana, että unelmat aina toteutuisivat. Huspu nelitoistavuotias, joka kuitenkin oli tiennyt, miten olla onnellinen.
     - Kadehdin sinua, Emilia sanoi. - Kunpa en olisikaan avannut kirjettäsi, pikku hupakko. Palaa takaisin varjoiseen menneisyyteen äläkä koskaan tule uudelleen - pilkkaamaan minua. Valvon varmaan sinun tähtesi. Makaan hereillä koko yön ja säälin itseäni."

L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian viimeinen osa Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest 1927, suomentanut Laine Järventaus-Aav 1949, WSOY 2005) on päällisin puolin nuoren naisen rakkauskärsimyksiä ja kirjallista kunnianhimoa. Syvemmällä on kuitenkin vielä yksi teema; itsepetos ja sen tuoma kärsimys.
     Aivan alkuun on todettava, etten voisi olla kovin monen kirjan kohdalla niin puolueellinen ja subjektiivinen kuin tämän. Sain 11-vuotiaana trilogian yhteisniteen joululahjaksi ja näiden kahdeksan vuoden aikana olen lukenut erityisesti kaksi viimeistä osaa lukemattomia kertoja. Viime kerrasta tosin on jo pari vuotta aikaa, mikä toi kiinnostavan perspektiivin lukemiseen. Trilogia on mielestäni kirjallisuuden suurimpia helmiä ja Montgomeryn parasta antia. Kaiken lisäksi koin tällä lukukerralla voimakasta samastumista Emiliaan, mikä tekee arviostani entistäkin subjektiivisemman - ja henkilökohtaisen.
     Kolmososa kattaa Emialian ikävuodet 17-24, joiden aikana hänessä tapahtuu varsin suuria muutoksia. Koska tarina oli minulle läpikotaisin tuttu, luin suurimman osan romaanista raskain sydämin. Aivan alussa hän on kevytsydäminen ja unelmoiva tyttö, johon lukijat ovat kahdessa ensimmäisessä osassa tottuneet. Koko elämä on lukion jälkeen edessäpäin ja ihastuminen (ellei jo rakkaus) Teddyyn itsestään selvää. Hyvin pian varjot kuitenkin hiipivät tytön elämään Teddyn muutettua saarelta opiskelemaan. Rakkaus muuttuukin epävarmemmaksi ja Emilia itse kokee hupsun ihastumisen toiseen mieheen, mikä määrittää tulevaisuuden arvaamattoman pitkälle. Monet väärinkäsitykset, pahat puheet ja Emilian ylpeys lisäävät nuoren naisen kipua.
     Emilian tuskasta oli hyvin kivuliasta lukea nyt, kun luin tätä ensi kerran täysi-ikäisen silmin ja ymmärsin kaiken aivan eri tavalla kuin peruskouluaikoina. Yksinäisyys, eristyneisyys ja hylkäämisen tunteet ovat universaaleja ja varmasti jokainen on joskus kokenut ne. Pidin siitä, miten lempeästi Montgomery kuvaa nuoruuden kipuilua ja rakkautta, joita useimmiten vähätellään ja jopa pilkataan. Kertojan äänestä kuultaa vanhemman ihmisen elämänkokemus, mutta silti hän ei vähättele Emilian tuskaa. Nykyaikaisesta näkökulmasta Emilia on selvästi masentunut; elämä näyttäytyy hänelle uuvuttavana ja vaikeana kestää. Hän on pimeydessään lohduttoman yksin sekä aikansa ymmärtämättömyyden että oman ylpeytensä vuoksi.
    Kuten mainittua, itsepetos on kirjassa yllättävän vahva teema, jota en ole kunnolla tajunnut aiemmilla lukukerroilla. Toki Emilian itsepetos hänen lupautuessaan Deanille on täysin selvä, sehän on kirjoitettu auki. Kuitenkaan Emilia ei ole tässä asiassa ainoa; Deankin myöntää, että hänen "olisi pitänyt tietää, että nuoruus kuuluu nuoruudelle". Deanhan vieläpä manipuloi Emilian valintaa haukkumalla hänen esikoisromaaniaan valheellisesti. Itsepetos kuultaa myös Teddystä ja Ilsestä. Ilse heittäytyy riehakkuuteen teeskentelevästi ja uskottelee sekä itselleen että muille entisten aikojen välittömyyden olevan saavutettavissa suurkaupunkivuosien jälkeen. Samaan levottomuuteen hän piiloutuu hänen ja Teddyn häiden lähestyessä. Häät ovatkin varsinainen itsepetoksen ilmentymä; Ilse rakastaa oikeasti Perryä ja Teddy Emiliaa. Kumpikin vain haluaa kiistää sen uskoessaan tunteen olevan yksipuolinen. Yhteistä tälle kaikelle on valheiden tuottama suunnaton kärsimys ennen kaikkea ihmisille itselleen, mutta myös läheisille. Kirjailija tuntuu tarinan kautta varoittavan lukijoita epärehellisyyden vahingollisuudesta. Itselle kerrotut valheet ovat usein niitä pahimpia.
    Onneksi kaiken synkkyyden keskellä on myös sitä ihanaa ja tuttua montgomerylaista huumoria. Olen aina pitänyt siitä, mutta nyt nautin siitä enemmän kuin koskaan. Se ei ole pilkkaavaa eikä alistavaa, vaan lähinnä ilkikurista. Tässä romaanissa se pulpahtelee lakonisista toteamuksista, henkilöiden puheenparresta yleensä ja hullunkurisista kosimisista. Jälkimmäisistä kirjailija on ottanut kaiken ilon irti; löytyy hullua kirjailijaa, japanilaista prinssiä ja viulunsoittajaa. Nämä kohtaukset ovat tervetullutta kevennystä muuten varsin raskaaseen ja tummasävyiseen tarinaan. Montgomeryn huumori ilmenee usein epämiellyttävissä ja itsetyytyväisissä henkilöissä, tässä tapauksessa erinäisissä sukulaisissa. Minun on pakko laittaa tähän pätkä, joka koskee Ilsen isää, tohtori Burnleytä:

"Kaikki oli valmiina. Hääpäivällinen miellytti vieläpä tohtori Burnleytäkin, joka oli määrännyt että sen piti olla oikea entisaikainen hääpäivällinen.
     - Ei mitään nykyaikaisia ripsauksia sitä ja tätä. Morsian ja sulhanen eivät ehkä välitä paljosta, mutta meillä muilla on vielä vatsa tallella. Ja nämä ovat ensimmäiset häät vuosiin. Me olemme päässeet melko lähelle taivasta ainakin yhdessä suhteessa - emme ole naineet emmekä naittaneet. Haluan tuhlata. Ja sano Lauralle, ettei hän taivaan tähden ulvo häissä."
 
    Muistelen, että ammoin Sallan päiväkirjassa oli jonkinlaista keskustelua ns. pakollisesta, romanttisen onnellisesta lopusta. Ilmeisesti Montgomery ei olisi halunnut kirjoittaa niin paljon nuoren naisen rakkaudesta, mutta hänen aikanaan rakkauskuvioita ei voinut oikein jättää poiskaan. Tunnustan, että loppu on melko kömpelö, päälleliimattu. Silti iloitsen hengessä joka kerta lukiessani, kun väärinkäsitykset ja ylpeys voitetaan ja Emialia saa Teddynsä. En kerta kaikkiaan kestäisi kirjan synkkyyden jälkeen onnetonta loppua! Nautiskelen kliseisyydestä häpeämättömästi, vaikka loppu onkin kieltämättä töksähtävä.
     Lopuksi on vielä ylistettävä kieltä. Miten sopiva käännöksen kieli onkaan tähän romaaniin! Se on vanha - vuodelta 1949 - ja juuri sopivasti ajan patinoima. Mitään hirveän vanhahtavia ilmaisuja ei löydy, mutta kieli on kautta linjan entisaikaisen rikasta sisältäessään sanoja, joita enää harvoin ainakaan puhekielessä kuulee. Kunpa tällaista tyyliä käytettäisiin vieläkin! Vertailun vuoksi, Jane ja Saaren kutsu on minulle vaikea kielen vuoksi (itse kirjasta lisää myöhemmin). Käännös on minusta kiusallisen, epäsopivan moderni. Minä haluan vanhan ajan maailmaan Montgomeryn parissa enkä halua löytää moderneja ilmaisuja. Lukiessani näitä kirjoja peräkkäin koin Runotytön entistä suurempana helmenä.
     Turha erikseen mainitakaan, että suosittelen! Arvio paisui yli äyräiden, kuten ounastelinkin, mutta ei se mitään. Pitkä arvio on usein merkki kirjan ansioista.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Elina Reenkola - Nainen ja viha ~ Aggressio voimavaraksi

"Naiselle on ominaista aggressioiden kanavoiminen epäsuoriin väyliin, kuten kuten psykosomaattisiin ja anorektisiin oireisiin ruumiin näyttämöllä, tai aggressioiden kääntäminen itseen, masennukseen, itseä tuhoavaan käyttäytymiseen tai kärsimykseen koko elämässä, kuten pitkissä psykoterapioissa olen voinut todeta. Myös pakkoajatuksiin ja -toimintoihin voi kanavoida tukahdutettua kiukkua. Epäsuora aggressio on usein näkymätöntä, piilotettua."

Psykoanalyytikko ja terapeutti Elina Reenkolan kolmas kirja Nainen ja viha (Minerva Kustannus 2012) käsittelee hyvin mielenkiintoisia teemoja. Yhdistelmä nainen ja viha herättää vieläkin voimakkaita tunteita ja kysymyksiä sukupuolieroista. Onko naisen viha erilaista kuin miehen?
    Reenkolan mukaan vihan ilmaisu on hyvin erilaista miehiin verrattuna. Naisen viha ei useinkaan ilmene suorana aggressiivisena käytöksenä vihan kohdetta kohtaan, vaan epäsuoremmin. Monet naiset kärsivät liiasta kiltteydestä, joka estää vihan purkautumista rakentavasti. Kuten ylläolevasta lainauksesta käy ilmi, naisille sisäänpäinkääntynyt viha on tyypillistä. Yksi äärimmäisistä itsetuhokeinoista, syömishäiriö, onkin moninkertaisesti yleisempää naisten kuin miesten keskuudessa.
    Vihan tuotteen, koston, ilmenemiseen pätevät yleensä samat seikat kuin itse vihan ilmaisussa. Miesten kosto on tyypillisesti suoraa ja väkivaltaista; väärintekijälle käydään kostamassa avoimesti, varsinkin jos tämä on mies. Naiset toimivat näin harvoin. He puhuvat selän takana pahaa ja pelaavat monimutkaisia ihmissuhdepelejä vahingoittaakseen kostonsa kohdetta.
      Reenkolan kirja oli kiintoisaa luettavaa, vaikkakin psykoanalyysi on minulle aina kova pala. Myönnettäköön avoimesti, että oma psykologian tietämykseni perustuu lähinnä lukion pakolliselle kurssille. En siis esiinny minkäänlaisena asiantuntijana. Silti Freudin teoriat kuulostavat minusta kaikessa mielikuvituksellisuudessaan älyttömiltä. En ole koskaan osannut ottaa vakavasti puhetta pikkutyttöjen peniskateudesta ja pikkupoikien synnyttämiskyvyttömyyden surusta. Reenkola nojaa Freudiin varsin vahvasti, mikä teki lukemisesta välillä vaikeaa. Varsinkin puheet naisen sisätilasta ja siihen liittyvistä asioista olivat niin kummallisia, että suhtauduin moneen seikkaan kirjassa melko skeptisesti.
    Ei kirja silti huono ole. Naisten tyypillisistä toimintatavoista oli kiinnostavaa lukea, samoin länsimaisen kulttuurin kostotarmyyteistä ja -tarinoista. Lisäksi tein varsin merkittävän oivalluksen itseeni liittyen lukiessani syyllisyysteemasta, ja tämä seikka merkitsee varsin paljon. Oivallukset ovat kuitenkin melko harvinaisia kirjoja lukiessa, ainakin minulle.
    Helppolukuinen, ammattilaisen kirjoittama ja mielenkiintoinen tietokirja. Suosittelen kritiikistäni huolimatta.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajoihin kategoriassa psykologia.   

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Ray Monk ja Frederic Raphael (toim.) - Suuret filosofit

"Olen aina vakaasti noudattanut tekemääni päätöstä... etten katso todeksi mitään, mikä ei näytä minusta selvemmältä ja varmemmalta kuin minusta aikaisemmin näyttivät geometrikkojen todistukset... olen sitä paitsi havainnut eräitä lakeja, jotka Jumala on niin selvästi säätänyt luonnolle ja joista hän on istuttanut sieluihimme niin hyvät käsitykset, että meidän täytyy tarpeeksi harkittuamme olla vakuuttuneita siitä, että niitä noudatetaan täsmällisesti kaikessa, mitä on ja tapahtuu maailmassa." (René Descartes, Metodin todistus)

Suuret filosofit (Otava 2008) on kokoelma kymmenestä merkittävästä länsimaisesta filosofista. Eri kirjoittajat ovat tehneet kustakin henkilöstä esseen, johon he ovat valinneet jonkun näkökulman filosofin elämäntyöstä. Esimerkiksi Kenneth McLeish käsittelee Aristoteleen runousoppia ja Raymond Plant Hegelin suhdetta uskontoon. Kunkin esseen lopussa on vaikuttava viitelista.
    Olen lukenut tätä järkälettä pitkin kulunutta vuotta valmistautuessani huomiseen filosofian YO:hon. Olen käynyt kaikki lukion kurssit ja filosofia lukeutuu lempiaineisiini.Tosin en opiskele ainetta koulun vuoksi, vaan elämän. Filosofia tarjoaa koko ajan kehittymisen mahdollisuuksia loogisessa päättelyssä ja ajattelussa yleensäkin. Joidenkin filosofien jutut ovat niin vaikeaselkoisia, etten voi väittää ymmärtäväni paljoakaan, mutta se innostaa lukemaan entistä enemmän. Koin tämän kokoelman hyvin hyödyllisenä ja kiinnostavana.
     Esseet tuovat mukavan syventymismahdollisuuden. Ne esittelevät filosofien omia tekstejä (lukuun ottamatta Sokratesta, joka ei itse kirjoittanut mitään) ja kommentoivat sekä analysoivat niitä. Sain melkoista aivojumppaa oikeastaan jokaisessa esseessä, sillä aiheet olivat yleensä sen verran monimutkaisia ja vaikeaselkoisesti esitettyjä. Esimerkkeinä tästä ovat Hegelin valtava maailmanselitys, johon kuuluu uusi versio kristinuskosta ja Kantin velvollisuusoppi. En luettuanikaan voi sanoa näistä aiheistä kovin kattavasti mitään, mutta jokaisen filosofin ajatuksista sain irti edes jotain.
    Antoisin esseistä oli loppujen lopuksi Kant. Luin Velvollisuus-jaksoa moneen kertaan, ennen kuin sain ajatuksesta kiinni ja ymmärsin lukemani. Kantin deontologinen filosofia on minusta kiinnostava kaikessa ehdottomuudessaan. Hän painotti, että teko voi olla moraalinen vain silloin, kun se tehdään velvollisuudesta eli kunnioituksesta lakia kohtaan! Seurausten miettiminen tai muu vastaava ei tee teosta moraalista, vaikka muista kuin velvollisuudesta tehdyt teot voivat sinänsä olla arvokkaita ja kiitettäviä. Näin jyrkässä ajattelutavassa on melkoisesti sulateltavaa, mutta se on minusta vain virkistävää.
    Suosittelen, mutta esseet vaativat filosofian peruspohjan. En ainakaan itse olisi saanut mainittavasti irti ilman lukiokursseja.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajoon kategoriassa filosofia.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Alexandre Dumas - Monte Criston kreivi

"- He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat korttitalot, kun Jumalan henkäys osuu heihin - vaikka heitä olisi satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha Noirtier tai nuori Valentine."

Monte Criston kreivi (Le comte de Monte-Cristo, 1844-45, suomentanut Jalmari Finne, Otava 2005) on Alexandre Dumas'n todennäköisesti tunnetuin ja pidetyin romaani. Puhdassydäminen ja hyväntahtoinen Edmond Dantés on onnensa kukkuloilla; hän saa todennäköisesti ylennyksen kapteeniksi ja häät ihanan morsiamen Mercedeksen kanssa vietetään pian. Unelmat särkyvät, kun juonittelun tuloksena hänet pidätetään bonapartelaisena ja heitetään vankilaan. Vuosien kuluttua näyttämölle ilmestyy salaperäinen Monte Criston kreivi, joka jakaa oikeutta hyville ja pahoille...
     Monte Criston kreivi on juuri niitä viehättäviä 1800-lukulaisia lukuromaaneja, jotka imevät mukaansa ja henkivät elävää ajankuvaa. Olen kerta kaikkiaan rakastunut tuon vuosisadan kirjallisuuteen! Olen vuosien varrella oppinut pitämään niiden hitaasta temposta ja perusteellisuudesta. Ylhäisön nykypäivän mittapuulla hupaisa sanailu on aina yhtä hauskaa seurattavaa. Tähänkin kirjaan oli ujuettu monia (tahattomankin?) koomisia juttuja ja sattumuksia, joille vanhempanikin nauroivat lukiessani niitä ääneen. Edes järkälemäisyys ei haitannut; oikeastaan paksuus on nykyään minusta vain hyvä ominaisuus! Kammoni on aika hyvin kadonnut.
    Romaani on pitkä, mutta juoni kestää sen. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että tarina polkisi paikallaan. Moraali on suuri teema; onko kostolle koskaan oikeutusta? Saako yksittäinen ihminen aiheuttaa tuskaa vihamiehilleen, varsinkin kun sivullisetkin joutuvat kärsimään? Hyvittääkö hyvän tekeminen hyville ihmisille kaiken sen? Ajankohdan mukaisesti kristinuskolla on melko iso rooli tällaisissa pohdinnoissa, ja kreivi uskookin olevansa jonkinlainen Jumalan tahdon toteuttaja.
    Henkilöitä on aika paljon, mutta opin muistamaan ja tuntemaan heidät melko hyvin. Kreivi on tietysti päähenkilö, mutta paljon esillä olevia on muitakin; pankkiiri Danglars, vicomte Albert de Morcerf, Maximilien Morrel, herra de Villefot ja hänen tyttärensä Valentine, herra Noirtier ja Mercedes. Heidän lisäkseen on useissa kohtauksissa esiintyviä lukuisia miehiä ja naisia, joilla ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä... Kuitenkin kirjailijan taitavuudesta kertoo sekin, että muistin kaikki nuo merkitykselliset nimet lunttaamatta! Nimimuisti ei todellakaan ole vahvuuteni ja ison henkilögallerian sisältävistä kirjoista muistan vain muutaman henkilön lukemisen jälkeen.
    Kreivi on kiinnostavin. Romaania voi tarkastella muun muassa hänen kehityskertomuksenaan. Muutos hänen luonteessaan, toiminnassaan ja ulkonäössäänkin on hurja. Hän myös pysyy lukijallekin suuren osan kirjaa melkoisen salaperäisenä miehenä, jonka sisimpään on vaikea nähdä. Sama ongelma on hänen ympärillään olevilla ihmisillä. Oikeastaan kukaan ei pääse kreivin lähelle, vaikka hän onkin pidetty henkilö ja tuntee paljon ihmisiä. Kreivin moraali on luku sinänsä; välillä hänen tekonsa karmivat, vaikka niiden motiivin ymmärtääkin. Toisaalta hän myös tekee valtavan hyviä tekoja ja tuntee valtavaa rakkautta hyviä ihmisiä kohtaan.
    Jako hyvä-paha-akselille on pieni kompastuskivi. Useimpien ihmisten kohdalla kirjailija on onnistunut luomaan heistä inhimillisiä, tavallisia, erehtyväisiä persoonia, mutta parin ihmisen kohdalla ilmenee turhan suurta mustavalkoisuutta. Pankkiiri Danglarsissa ei ilmennyt oikeastaan mitään hyvää ja aitoa. Hän on julma, ahne ja omaa etua jatkuvasti tavoitteleva. Kreivi de Morcerf kuvataan myös aikamoisena pahantekijänä, tosin hänessä ilmenee myös inhimillisyyttä, kuten isänrakkautta ja surua. Toisessa ääripäässä ovat Morrelit ja Valentine, jotka ovat suorastaan uuvuttavan hyviä. He eivät tee kerta kaikkiaan mitään pahaa tai väärää, mikä ei ole ollenkaan uskottavaa. Valentine erityisesti on niin aikansa siveellisen naisihanteen ruumiillistuma, että se suorastaan huimaa.
    Näistä puutteista huolimatta romaani on mielestäni erinomainen. Siinä on intohimoa ja tunteita ihanan paljon, se on sopivasti sentimentaalinen ja toisaalta vakavan pohdiskeleva. Suosittelen!

Helmikuun havinaa

Helmikuukin oli melko lukuisa kuukausi, tosin loppupuoli oli postauksissa hiljaista Monte Criston kreivin viedessä niin paljon lukuaikaa. Nytpä on sekin järkäle luettu!
  • John Irving - Garpin maailma
  • Tove Jansson - Geschichten aus dem Mumintal
  • Antoine de Saint-Exupéry - Pikku prinssi
  • Kira Poutanen - Ihana meri
  • Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
  • Minna Canth - Anna Liisa
  • Patricia Cornwell - Punainen usva
Yhteensä seitsemän kirjaa siis! Joukossa on kuitenkin kaksi järkälettä, Rikos ja rangaistus sekä Garpin maailma. Monte Criston kreiviä en ehtinyt viime kuun puolella lukea loppuun, mutta ei se mitään. Ei tämä kilpalaji ole.
    Viime kuun kirjat olivat hyviä, monet jopa erinomaisia. Ne toimivat helpottavana lohtuna koko muun elämän mentyä sekaisin. Lukeminen on kuitenkin viime kädessä juuri eskapismia. Jos joskus tulevaisuudessa sattuisin lukemaan jonkun näistä kirjoista uudelleen, tulisivat kaikki tuskalliset muistot taas pintaan... On jännittävää, miten mieleen jääneiden kirjojen kautta muistaa myös sen ajan, jolloin sitä luki! Esimerkiksi Fletcherin Noidan ripistä muistan aina sen lämpimän, ikimuistoisen ja haikean ihanan kesän 2011, jolloin elämä oli parhaimmillaan.
    Parhaimman kirjan tittelistä kilpailevat Garpin maailma ja Rikos ja rangaistus enkä todellakaan osaa päättää, kumpi oli parempi. Huonoa kirjaa ei ollut, mutta epämiellyttävin lukukokemus oli Ihana meri. Olisi ehkä voinut jäädä lukemattakin, sen verran ahdistava se oli.