maanantai 22. elokuuta 2016

Riikka Pulkkinen - Vieras

"Jeesuksen ruumis ja veri. Hänen kuolemansa, tässä, hoc est. Tämä oli taikuutta: tämä oli ihme, ja minä olin siitä todisteena.
   Armahdin mielessäni kaikki ohikulkijat, näin ihmiselämän näennäisen mitäänsanomattomissa pyrinnöissä suunnatonta tarkoituksenmukaisuutta. Mummo käveli kauppaan. Poika sylkäisi purkan maahan. Koira heilutti häntäänsä ja varpunen nokki bussipysäkille pudonnutta dominokeksiä.
   Ja kaikki olivat pelastetut sillä minä kärsin."


Anoreksiaa on käsitelty 2000-luvun kirjallisuudessa jo jonkin verran, mutta Pulkkinen on löytänyt teemaan erilaisen näkökulman; itsensä näännyttämisen uskonnollisista syistä. 14-vuotias Maria on juuri menettänyt merten takaa tulleen äitinsä eikä surun mykistämä pappi-isä osaa auttaa lapsiaan. Maria kokee vinksahtaneen herätyksen ja alkaa pitää raamattupiiriä parin muun eksyneen kanssa. Luterilainen lepsuus saa Seuraavan Saapumisen Seurakunnassa kyytiä. Maria saa jumalkompleksin ja uskoo voivansa vapahtaa maailman näännyttämällä itsensä paastolla.
    Pulkkinen kuvaa syömishäiriöisen maailmaa niin hyvin, että se suorastaan pelottaa. Mielen hiljainen nyrjähtäminen, käsittämättömät rajoitteet, säännöt ja rituaalit ja uskomukset kielletyn ruuan seuraamuksista, kaikki ne ovat sairastuneen mielenmaisemaa, jota ulkopuolisen on varmasti todella vaikea käsittää. Tämä romaani voi auttaa ymmärtämisessä, niin osuvasti monet vinksahtaneet ajatukset on kirjoitettu.
    Uskonnollisista motiiveista huolimatta Marian syy laihduttaa näyttäisi olevan rajojen etsiminen ja löytäminen. Maria silittelee ääriviivojaan peilin edessä vielä parantuneena aikuisenakin ja miettii, missä hänen rajansa kulkevatkaan. Tämä lienee aika yleistä sairastuneiden keskuudessa. Tytöt ja naiset etsivät paitsi kehonsa rajoja, myös sukupuolensa rajoja: miten iso tai pieni koko hyväksytään? Valitettavasti laihduttaminen on helppo keino saada hyväksyntää. Mitä pienempi, sen turvallisempaa, koska hyväksynnästä voi olla aina vain varmempi. Mielestäni näistä asioista ei puhuta oikealla tavalla, vaan jäädään varsin pinnalliselle tasolle syyttelemään mediaa ja valokuvien muokkausta. Molemmat ovat altistavia tekijöitä, mutta eivät juurisyitä. On kysyttävä, miksi media sitten viestii sitä mitä viestii ja käyttää muokattuja kuvia. Miksi se myy, miksi me haluamme ostaa näitä mielikuvia ja ihanteita? Niin alipainoisten kuin nykyään välillä vastalauseena ilmenevän ylipainoisten ihannointi on epätervettä.
    On mielenkiintoista lukea Marian aikuisuuden vaiheista, kun hän uskaltautuu Amerikassa maistelemaan kaikenlaisia ruokia. Ruoka voi olla vankila ja vapahdus sekä korvike jollekin muulle tärkeälle, joka on piilossa. Romaanissa on myös tanssin vastakkainasettelua: kurinalainen baletti kuuluu Marian anorektiseen aikaan, villi ja salaperäinen heimotanssi taas vapauden etsintään. Siinä missä baletissa ihmisen on pidettävä itsensä tiukasti kurissa, pitää heimotanssissa heittäytyä vapaasti ja unohtaa tanssin säännöt. Kumpikaan ääripää ei ole Marialle lopulta hyväksi, ja siinä ilmenee romaanin keskeinen sanoma: äärimmäisyys on pahasta kutakuinkin kaikissa asioissa. Äärimmäisyys syntyy ihmisen pään sisällä ja vaatii kasvaakseen armottomuutta ja julmuutta itseä kohtaan. Ilmiö on nyt valitettavasti ajankohtaisempi kuin koskaan.
    Vieras on mielestäni kympin arvoinen romaani. Kirjailijan aiemmat kirjat ovat mielestäni kompastelleet hienoiseen teennäisyyteen ja kliinisyyteen, mutta Vieraassa on kaikki kohdallaan. Vierauden tematiikkaa käsitellään muutenkin kuin syömishäiriön kautta, mutta halusin nyt käsitellä vain tätä teemaa. Olen alkanut pohtia, että siirtyisin tavallisesta kirja-arvion mallista pois ja käsittelisin lukemiani kirjoja persoonallisemmalla otteella. Katsotaan, miten käy!
   
PS: Osaako joku sanoa, miten tuon hirveän tekstin taustavärin saisi pois? Se pilaa blogini ulkoasun enkä löydä ratkaisua yksin!

lauantai 20. elokuuta 2016

Sain Liebster Awardin!

Sain Liebster Awardin Cillalta, kiitoksia kovasti! Vähän nolottaa saada palkinto nyt, kun olen päivittänyt blogiani todella epäsäännöllisesti...



Säännöt

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (viereinen kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

1. Muistatko mikä on ensimmäinen kirja, jonka olet lukenut opittuasi lukemaan?

En ole ihan varma, mutta uskoisin sen olevan Timo Parvelan Ella yökoulussa. Muistan lukeneeni aapisestani pätkän tuota kirjaa ja halunneeni heti lukea koko kirjan.

2. Mikä on inhokkikirjasi?

Tähän on tosi vaikea vastata mitään. Onhan niitä huonoja kirjoja tullut elämän varrella vastaan, mutta että ihan inhokki? Tässä blogihistoriaa selatessa ei tule äkkiseltään vastaan kuin Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä. Muistikuvieni mukaan pidin sitä tylsänä ja rasittavana kirjana.

3. Oletko osallistunut lukupiiriin tai muuhun vastaavaan toimintaan?

Ei ole tullut osallistuttua. Voisi ehkä olla joskus hauskaa kokeilla.

4. Jätätkö kirjan lukemisen helposti kesken vai sinnitteletkö viimeiselle sivulle asti, vaikkei kirja kiinnostaisi yhtään?

Se vähän riippuu omasta mielentilasta. Inhoan sinänsä kaikenlaisia keskeneräisiä asioita, koska ne vaivaavat minua, mutta on tullut kyllä elämän varrella jätettyä kesken aika monta kirjaa. Silti välillä haaveilen lukevani ne kaikki joskus vielä loppuun. Eihän sitä tiedä, mitä yllätyksiä kirjan loppupuolella voi tulla vastaan!

5. Luetko kirjoja missä tahansa?

No en nyt ihan missa tahansa, esim. baarissa se olisi aika omituista ja melun takia mahdotonta. Eikä autonratissakaan passaa ruveta lukemaan mitään.

6. Jos tarjoaisit illallisen neljälle kirjallisuudesta tutulle hahmolle, ketkä saisivat kutsun?

Onpas jännittävä kysymys! Luen juuri Riikka Pulkkisen Vierasta ja päähenkilö Maria kiehtoo minua. Meillä olisi paljon yhteistä puhuttavaa, joten hänet kutsuisin ainakin. Tahtoisin myös tavata Terry Pratchettin kirjoista tutun Muori Säävirkun. Häneltä saisi varmasti hyviä elämänohjeita. Kolmas vieraani olisi Virginia Woolfin hahmo Mrs. Dalloway. En oikeastaan tiedä miksi, sillä kirjan lukemisesta on niin pitkä aika, etten muista sen tapahtumia kunnolla. Jotain kiehtovaa Mrs. Dallowayssa kuitenkin on. Kirjan aloitusvirke "Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat" säväyttää oudosti joka kerta kun sen muistaa, ja se on myös eräässä Satu Mannisen runossa. Manninen on tehnyt Virginia Woolfista kokonaisen runokokoelman nimeltä Sateeseen unodettu saari, suosittelen kovasti! Mutta nyt eksyin sivupoluille. Neljäs vieras olisi Varga Jenny Kangasvuon kirjasta Sudenverta. Puhuisin Vargan kanssa peloista ja niiden voittamisesta.

7. Edelliseen liittyen, mikä olisi illallisten kuumin puheenaihe?

Varmaan ihmisen sisäinen maailma ja pelkojen voittaminen. Jokaisella näistä vieraista olisi sanottavaa aiheeseen.

8. Minkä kirjan nimi kuvaa parhaiten kulunutta viikkoasi?

Surunhauras, lasinterävä.

9. Luetko usein tietokirjoja?

En oikeastaan, paitsi opintoihin liittyen (kasvatus- ja kielitieteellistä kirjallisuutta). 

10. Kirja vai elokuva?

Kirja! Minun on paljon vaikeampi keskittyä elokuvaan kuin kirjaan. Sitä paitsi kirja antaa aivan erilaisen mahdollisuuden luoda sen maailma mielessään.

11. Millä mielellä suhtaudut tulevaan syksyyn?

Aika kauhistuneesti, koska opintoja on taas todella paljon. Opetuksen perusteiden harjoittelu jännittää. Toisaalta liitan alkusyksyyn aina tiettyä toiveikkuutta, koska se on kaunista aikaa ja antaa mahdollisuuden rauhoittumiseen.

Jaan palkinnon Hannelelle, Belsissalle, Merille, Jennille ja Marialle.


Kysymykset:


1. Millä kirjan tai elokuvan nimellä kuvaisit elämääsi?

2. Mikä on lempitaidemuotosi?
3. Mikä on elämäsi suurin saavutus tähän mennessä?
4. Minkä neuvon antaisit 15-vuotiaalle itsellesi?
5. Minkä pelon olet voittanut?
6. Minkä fiktiivisen hahmon haluaisit tavata?
7. Oletko kissa- vai koiraihminen?
8. Minkä kirjan tahtoisit tällä hetkellä lukea?
9. Oletko enemmän tunne- vai järki-ihminen?
10. Kuinka montaa kieltä osaat?
11. Jos saisit mahdollisuuden olla yhden päivän vastakkaisen sukupuolesi edustaja, tarttuisitko tilaisuuteen?

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Unpopular bookish opinions -haaste

Sain Jenniltä tämän kivan haasteen.

Säännöt:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi ja lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät,
    mikä on homman nimi.

Haastan Leena Lumin, Suketuksen ja Susan.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Aikoinaan Susan Fletcherin Meriharakat oli iso kirjablogíhitti. Melkein kaikki pitivät siitä, mutta itse muistan jopa rylsistyneeni kirjan äärellä. Toisaalta kirjailijan seuraava teos Noidan rippi oli napakymppi.
 
2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Tähän on oikeastaan mahdotonta vastata, koska aina on joku muukin, joka pitää samasta kirjasta tai -sarjasta. Lähinnä mieleeni tulee Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jota moni tuntuu pitävän vähintäänkin raskaslukuisena ja vaikeana. Minusta se ei ollut yhtään raskas ja viihdyin erinomaisesti kirjan parissa.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut? 
En saa mieleeni oikein mitään, ainakaan mihin liittyisi erityisemmin kolmiodraamaa. Ainoa jokseenkin tähän kohtaan sopiva on sama kuin Jennilläkin, eli Harry Potterin ja Ginnyn suhde. Muistan miten omituiselta ja irralliselta se loppuosaa lukiessa tuntui.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
Ehkä scifi. Scifin lukeminen on kyllä jäänyt tosi vähälle, että sen pohjalta on hankala sanoa varmasti. Ahdistun kaikista dystopioista kohtuullisen helposti, joten en lue niitä.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Muumeissa Niiskuneiti on kyllä inhokkini. Todella typerä ja ärsyttävä hahmo. Piirrossarjassa vielä pahempi kuin kirjoissa.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Ekhart Tollen tuotanto näyttäisi olevan monen mieleen, mutta minulla Läsnäolon voima tyssäsi ihan alkutekijöihinsä. Ahdisti, kun kirjailija oli selvästi aivan irti arjesta ja jossain omassa todellisuudessaan. Valaistumiskokemus oli minusta pelottava ja mielestäni kirjailija olisi ammattiavun tarpeessa.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Luolakarhun klaani vaikuttaa sen verran työläältä sarjalta, että jää todennäköisesti lukematta.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Tällainen tilanne on hyvin harvinainen eikä tule äkkiseltään mieleen ainuttakaan. Yleensä elokuva on reilusti kirjaa huonompi.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Johan Theorin - Aarnivalkeat

"Huomenna alkaisi uusi työviikko. Terassi oli melkein valmis, tarkkaan hiottu ja petsattu tummanruskeaksi kiinalaisella puuöljyllä. Heti urakan valmistuttua hänelle maksettaisiin palkka. Ja viikon päästä hän aloittaisi uuden urakan Veronica-tädin luona ja pääsisi vähän kauemmaksi sekä aarnihaudasta että Kent-sedästä.
   Ajatus tuntui hyvältä, sillä ilmassa oli tänä kesänä pahaenteistä väreilyä. Jotain vielä pahempaa kuin vatsatauti."

Johan Theorinin romaani Aarnivalkeat on päätösosa hänen Öölanti-sarjalleen. Vanha merikarhu Gerlof ei tälläkään kertaa voi pitää näppejään erossa salapoliisihommista, kun saarella alkaa tapahtua jälleen kummia. Kesäsesongin ollessa kuumimmillaan veneestä löytyy tapettu mies ja nuori mies juoksee metsästä suoraan auton alle kuolemaansa. Vielä kun 12-vuotias Jonas kokee kauhuja öiselle merellä, on Gerlofin tarkka vainu löytänyt uuden jutun tutkittavaksi.
    Olen lukenut aiemmat osat ja pidän sarjasta kovasti. Theorin kirjoittaa todella tarkkanäköisesti erilaisista ihmisistä. Lisäksi hänen dekkareissaan on aina jotakin oikeasti hieman pelottavaa. Hän osaa luoda tunnelmia. Ainoastaan sarjaan kuulumaton väliteos Sankta Psykon kasvatit oli minulle pettymys. Siinä kirjailija ei yltänyt parhainpaansa.
     Kirjan päähenkilö Gerlof on suosikkini. Tästä lempeästä ja viisaasta vanhuksesta ei voi olla pitämättä. Romaanin nykyhetken tapahtumat linkittyvät kiinnostavasti Gerlofin nuoruudenmuistoon, joka karmii häntä vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
      Juoni on rakennettu taiten, vaikka jotakin pientä taisinkin arvata aika pian. Kotiinpalaajan näkökulmasta kerrotut osat olivat todella karmivia Neuvostoliitto-muistoineen. Varsin synkkä kuvaus siitä, miten ihminen voi säilyä hengissä ääriolosuhteissa.
     Theorin osaa myös kuvata maailmaa lapsen silmin, mikä on hyvin kiitettävää. Se ei nimittäin onnistu aivan keneltä tahansa. Niin Jonas kuin Aronkin paljastavat näkökulmissaan riipaisevasti sen, kuinka outo ja uhkaava mitään näkemättömien aikuisten maailma lapselle on. Aronia ja Jonasta oli mielenkiintoista verrata toisiinsa lukiessa.

Erinomainen kirja, suosittelen! Sarjaa ei ole pakko lukea järjestyksessä, sillä jokainen osa on varsin itsenäinen.
   

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Mary Marck - Eevan luokka

" - Minä juon Mopen kunniaksi, sanoi Marja. - Kaikki puhuvat nykyään rehtorista, eikä kukaan muista Moppea.
- Marja kulta, rehtori on vastakeksitty, sanoi Hertta, - sen tähden hän on itresantimpi. Mutta ikiarvon Moppe saakoon, vielä mies ja sotilas, niinhän jo Runebergkin sanoo. - Niin mutta tytöt, aika kuluu, eikä täällä vielä ole puhuttu päivän suuresta kysymyksestä.
- Mistä kysymyksestä? huudettiin.
- Harri Nevan huviretkiajatuksesta."

Mary Marckin romaani Eevan luokka on vanha, suomalainen tyttökirja. Eeva ja hänen ystävänsä ovat 14-vuotiaita, mutta nykynäkökulmasta he vaikuttavat huomattavasti nuoremmilta leikkeineen kaikkineen. Kirjassa kerrotaan nuorten elämän pienistä tapahtumista ja koulunkäynnistä.
    Marck ei ollut minulle entuudestaan tuttu. En itse asiassa pari vuotta sitten tiennytkään, että Suomessa on kirjoitettu tyttökirjoja! Kirja on varsin suloinen, mutta jotenkin levoton. Levottomuuden tunne johtunee siitä, että nuoret vähän päästäkin huutavat repliikkejään ja ovat hyvin vilkkaita. On suorastaan koomista verrata tätä 99 vuoden takaista elämää nykypäivään. Eeva ystävineen on enimmäkseen kilttiä ja kohteliasta väkeä, ja he tosiaan leikkivät edelleen täyttä häkää ja ovat kovin viattomia. Se tosin pisti silmään, kuinka epäkunnioittavia he tuon ajan mittapuulla olivat useimpia opettajiaan kohtaan. Meni kauan tajutessa, ketkä kaikki edes ovat opettajia, kun he olivat niin reppanoita.
    Henkilökuvaus jää hyvin ohueksi, mutta se ei tässä lajissa niin haittaa. Kirja on selkeästi suunnattu varsin nuorille lukijoille, jolloin teksti toki on aika yksinkertaista. Sievä, pieni kirja. Ihan hauska lukukokemus.

Kirja on osa Naiskirjailijat-haastettani, tilanne on nyt 28/50.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

L. M. Montgomery - Perinnönjakajat

"'Te kaikki haluatte kuollaksenne tietää, kuka saa kannun", hän sanoi, "mutta ette saa tietää sitä vielä vähään aikaan. Todellakin minulla oli aikomus kertoa teille tänään, kenelle olin sen tarkoittanut, mutta olen keksinyt paremman suunnitelman. Olen päättänyt jättää kannun uskotulle miehelle vuodeksi ensi lokakuun lopusta lukien. Sitten vasta teille selviää, kuka saa sen."

L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on selkeästi aikuisille lukijoille suunnattu riemastuttava farssi. Penhallowien ja Darkien sukuja yhdistävät lukemattomat avioliittojen siteet. Nämä ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat valtavan perinnetietoisia, ja siksi Becky-tädin ilmoitus vanhan perintökannun saajasta saa heidät äärimmäisiin tunnetiloihin - tai ainakin melkein kaikki. Kaikki löyhästikin sukuun kuuluvat rientävät kuolevan Becky-tädin vastaanotolle, mutta saavat kauhukseen tietää paljastuksen siirtyvän vuodella eteenpäin. Kun Becky-täti vielä luettelee tiettyjä ehtoja kannun saamiselle (aviosääty muun muassa), on edessä väistämättä mielenkiintoinen vuosi.
     Voi että minä rakastan Montgomeryn kirjoja! Montgomerylainen maailma on ihana haavemaailma, jonne on silloin tällöin päästävä maailmalta pakoon. Jälleen kirjailija on luonut riemastuttavan henkilökavalkadin ja miljöön. Näyttämönä toimii ensimmäisen maailmansodan jälkeinen, idyllinen Prinssi Edvardin saari. Ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat kirjailijalle peruskauraa, mutta aina se peruskaura jaksaa kuitenkin viihdyttää. Montgomery on tässä romaanissa elementissään kuvatessaan mitä naurettavimpia ja todellisimpia ihmisluonteita. Pikkumaisuus, turhantärkeys, tekopyhyys, naiivius - mikään ei jää kuvaamatta. Vastapainoksi lukija saa kuitenkin lukea myös itkettävän hyvistä ja lempeistä ihmisistä.
    Perinnönjakajissa on muutamia niin mieleenpainuvia henkilöitä, että haluan nostaa heidät lyhyesti esiin. Eriskummallisella pariskunnalla Hugh'lla ja Joscelynilla on kirjassa dramaattinen tarina. He ovat nuorina olleet rakastavaisia ja menneet onnellisesti naimisiin. Kuitenkin Joscelyn palaa hääyönään kotiinsa eikä suostu kertomaan kenellekään, miksei hän voikaan asua aviomiehensä kanssa. Tätä tarinaa oli ihanaa ja jännittävää seurata, olenhan dramaattisuuden ystävä. Tällaisissa pienissä sivutarinoissa Montgomery onnistuu loistavasti. Niitä löytyy varsinkin Pieni runotyttö-sarjasta useita. Hughin ja varsinkin Joscelynin kautta tulee kyllä selvästi ilmi joidenkin ihmisten rajaton ehdottomuus, ja sen aiheuttama tuska.
    Hughin ja Joscelynin lisäksi mieleeni jäivät hyvin myös pilkattu vanhapiika Margaret pienine, suloisine unelmineen ja säälittävä orporukka Brian. Kummankaan elämässä on ilon pilkettä vain harvoin, ja elämä on enimmäkseen kurjaa harmautta. Minun oli todella vaikea ymmärtää, miksei juuri kukaan pitänyt Margaretista. Hänhän oli hyvin lempeä ja ystävällinen ihminen! Nykyajan lukijalle ei oikein avaudu menneen maailman ylenkatse iäkkäämpiä yksineläviä naisia kohtaan. Tänä päivänähän se on ihan normaalia. Brianin hätä ja yksinäisyys melkein särki sydämeni. Oli pakko itkeä, kun Margaret ja Brian kohtasivat. Jonkun mielestä se on epäilemättä imelä ja epärealistinen, mutta minut se suorastaan pelasti. En olisi kestänyt toisenlaista käännettä.
    En voi kuin suositella! Ainoa särö oli sinkku-sanan käyttö. Ei se mitenkään sovi näin vanhaa aikaa kuvaavaan kirjaan! Hämmästyttävä tyylirikko. Sinkuista ei ole taidettu puhua kuin vasta 80-90-luvuista lähtien?

perjantai 19. helmikuuta 2016

Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

"Mätkähdän istumaan lattialle ja katson häneen, ylöspäin.
  Tässä me olemme; hän suojaamassa sukuelimiään kaksin käsin ja minä repimässä niitä kaksin käsin pois tieltä. Tämä on meidän avioliittomme kuva.
- Miksi ei? minä kysyn.
- En mä ollu varautunu tällaseen.
- Eilen oli niin ihanaa, mun tekee mieli lisää.
Ääneni kuulostaa koiranpennun vikinältä.
- Sä olet niin yhdyntäkeskeinen.
Se on napakka kuin lyönti, hänen lauseensa. Lempeä ja napakka yhtä aikaa.
En tiedä, mitä vastata. Se on liian hieno lause. Ja totta.
- Niin olenkin, sanon. - Mä en voi sille mitään. Mä haluan sut sisääni nyt heti."

Anna-Leena Härkösen romaani Ei kiitos on kuvaus nelikymppisen pariskunnan kriisiytyneestä avioliitosta. Suvi haluaisi seksiä ja paljon, mutta Matti on etäinen ja haluton. Yritykset saada seksiä päättyvät useimmiten Suvin kyynelten nieleksimiseen ja Matin vaivautumiseen. Lopulta Suvi alkaa olla murtumispisteessä.
    Anna-Leena Härkönen on minulle uusi tuttavuus ja oikein mieluinen sellainen. Ei kiitos on erinomainen romaani. Suviin oli helppo samastua, vaikka hän onkin minua 20 vuotta vanhempi ja aivan erilaisessa elämänvaiheessa. Tällaista lukeminen parhaimmillaan on, samastumista aivan erilaisiin henkilöihin kuin itse. Suvi on hauskan sarkastinen, ja hän tekee mielessään sattuvia huomautuksia toisista ihmisistä, ennen kaikkea Matista. Matti taas kuvataan lähinnä Suvin kautta, ja hän jää etäiseksi. Matti on kyllä aika stereotyyppinen suomalaisen puhumattoman miehen kuva. Minun oli helppo ymmärtää, miksi Suvi oli niin turhautunut.
    Romaanissa minua viehätti ennen kaikkea sen elämänmakuisuus. Suvi on kypsä aikuinen, joka jo tietää, miten maailma makaa. Siksi loppupuolella oleva vaihe, jossa hän ikään kuin sekoaa ja menee kasvohoitoon on minusta notkahdus. Suvin persoona muuttuu hetkeksi epäuskottavan paljon. Pelkäsin, että kirja lähtee aivan oudoille raiteille, mitä se ei kuitenkaan onneksi tehnyt. Loppu oli hyvin kehitelty.
    Teema on todella vaikea ja kipeä. Onneksi Härkönen tarttui aiheeseen. Hän käsittelee aihetta juuri sopivalla sekoituksella vakavuutta ja keventävää huumoria. Näin kipeästä asiasta olisi vaikea lukea ilman pehmennystä. Seksittömyyden tuomat tunteet ja ahdistus on kuvattu hyvin todentuntuisesti ja tarkkanäköisesti.
    Suosittelen ehdottomasti! Jos ei ole Härköstä ennen lukenut, niin tällä voi hyvin aloittaa. Luen ehdottomasti lisääkin häneltä.

Naiskirjalijahaaste 27/50

maanantai 15. helmikuuta 2016

Helen Fielding - Bridget Jones - Elämäni sinkkuna

En tapojeni vastaisesti laita lainausta kirjasta. Nyt ei ole kyseessä oikeastaan arvio, vaan lyhyt tiedonanto.

Bridget Jones on hirveä kirja. Minua ei miellyttänyt kirjassa mikään. Bridget on typerä tyhjäpää ja hänen ystävänsä olivat vähintään yhtä typeriä. Äiti oli sietämätön. En saanut mitään irti lontoolaisen kolmekymppisen alkoholisoituneen syöpöttelevän sinkun elämästä. Masentavaa luettavaa. En olisi lukenut loppuun, jos ei olisi ollut kirjahaastetta.

En ole tainnut ikinä lukea mitään typerämpää. Älkää lukeko, en voi suositella!

Naiskirjailijahaaste 26/50

torstai 11. helmikuuta 2016

Anne Holt - Sokea jumalatar

"Hän alkoi nauraa uudestaa, yhtä kovaa ja kimakasti kuin hetki sitten. Nauru kajahti sellin seinistä, kimmahteli edestakaisin, kiepahti alkuunpanijansa ympäri ja katosi sitten ovikaltereiden välistä vieden mukanaan viimeisenkin järjenhivenen alankomaalaisen päästä."

Anne Holtin romaani Sokea jumalatar käsittelee Oslon huumerikoksia. Asianajaja Karen Borg löytää silvotun ruumiin ja oksentaa. Pari tuntia myöhemmin poliisi saa ilmoituksen keskellä tietä istuvasta alankomaalaisesta, joka on veren peitossa. Nopeasti paljastuu, ettei kyseessä ole satunnainen tappo.
    Victoria Holt oli minulle uusi tuttavuus ja luin hänen kirjansa HLBTI-haastetta varten. Enpä taida lukea toista kirjaa häneltä, vaikka tämä kirja sellainen kevyt välipala olikin. Holt ei kirjoita kovinkaan omaperäisesti tai taitavasti. Henkilöt pysyvät varsin paperisina, vaikka heidän elämästään kerrotaankin. Minulla oli sama ongelma kuin Yövartion kanssa; henkilöt eivät herättäneet minussa kummoistakaan kiinnostusta. En kirjan loppuun mennessäkään meinannut erottaa Karenia ja poliisi Hanne Wilhemseniä toisistaan. He olivat liian samanlaisia. Romaanin juonikaan ei ollut erityisen nerokas.
    Tulipahan luettua, vaikka huomattavasti parempia dekkareita on tehty.

HLBTI-haaste 37/91
PS: Pahoitteluni, sotkin Victoria ja Anne Holtin nimet keskenään!

tiistai 9. helmikuuta 2016

Sarah Waters - Yövartio

"Helen avasi silmänsä ja katsoi hohtavansinistä taivasta. Hän mietti, oliko hullua olla kiitollinen tällaisesta hetkestä maailmassa, jossa oli atomipommeja ja keskitysleirejä ja kaasukammioita? Ihmiset raatelivat yhä toisiaan riekaleiksi. Tappaminen, nälänhätä, levottomuudet jatkuivat yhä Puolassa, Palestiinassa, Intiassa - Luoja tiesi missä kaikkialla. Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää tai itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent's Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?"

Sarah Watersin romaani Yövartio kertoo naisista ja yhdestä nuorukaisesta, joiden elämät risteävät toisiaan. Tarina alkaa vuodesta 1947, kun sota on juuri ja juuri takanapäin, ja ihmiset ovat alkaneet toipua vähitellen. Viv ja Helen pitävät seuranhakutoimistoa, Vivin veli huolehtii vanhasta herra Mundysta, Julia on menestyvä kirjailija ja Helenin rakastettu ja Kay on molempien edellä mainittujen entinen puoliso. Miljöönä on Lontoo, joka avautuu sitä tuntemattomallekin lukijalle elävänä.
    Voi miten olisin tahtonut pitää tästä kirjasta, mutta en pitänyt. Tarinan puitteet (sota-aikainen ja sodanjälkeinen Lontoo, lesboparisuhteet) olivat sinänsä mielenkiintoiset ja Waters osaa kyllä kirjoittaa taitavasti. Silti kirja ei saanut minua erityisemmin kiinnostumaan tai eläytymään. Luin tarinaa kyllä sujuvasti, mutta se oli minulle aika yhdentekevää toimintaa. Minun on vaikea eritellä, mikä kirjassa varsinaisesti tökki. Jotenkin kirjailija ei ollut saanut puhallettua henkilöitään kunnolla eloon.
     Paljon muuta sanottavaa minulla ei olekaan. Kirjassa on varsin hyvää sodankuvausta ja tietysti lesbonäkökulmaa sen aikaiseen yhteiskuntaan. Muuta tästä ei nyt jäänyt käteen.

Sain yhden kohdan HLBTI-haasteesta suoritettua, 36/91.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

"Heti Hailshamista lähdön jälkeen, kun valvojaksi ryhtymisestä, ajo-opetuksesta ja muusta sellaisesta ei vielä puhuttu, pystyimme ehkä noin puolen vuoden ajan unohtamaan pitkiksi ajoiksi, keitä me todellisuudessa olimme: unohtamaan, mitä kasvattajat olivat kertoneet meille, unohtamaan Lucy-neidin purkauksen sinä sateisena iltapäivänä pukuhuoneessa, unohtamaan jopa kaikki ne teoriat, joita olimme keskenämme kehittäneet vuosien varrella."

Kazuo Ishiguro on romaanillaan Ole luonani aina minulle uusi tuttavuus. Päätin tarttua eräänä päivänä johonkin oman hyllyni kirjaan, ja käteen tarttui tämä kirja. Hyvä niin, sillä se oli mainio lukukokemus.
     Ole luonani aina on sipulimainen romaani. Se alkaa aivan tavallisesti päähenkilön lapsuusmuisteluilla, ja kaikki vaikuttaa aivan normaalilta. Lapsuusmuistot näyttävät sijoittuvan jonkinlaiseen sisäoppilaitokseen, mutta sehän ei ole Iso-Britanniassa tavatonta, mietin. Sitten alkaa tulla sanoja kuten luovuttaja ja valvoja. Herää epäilys, että jotain outoa tässä on. Siinä vaiheessa kirja onkin jo imaissut mukaansa ja seuraavat sipulin kerrokset on saatava vauhdikkaasti selville.
     Romaanin aihe on koskettava ja pelottava. Millaiselta maailma näyttää, kun on luotu tiettyä päämäärää varten? Miten voi elää ihmisentunteineen, kun kaikille tunteille ja varsinkaan haaveille ei ole sijaa? Nämä kysymykset pyörivät mielessäni, kun luin. Sen lajin hyytävyyttä, joka saa haluamaan piiloon peiton alle ja valtavan taakan putoamaan harteilta, kun muistaa ettei ole yksi kirjan henkilöistä. Taitavaa työtä kirjailijalta!
    Päähenkilö Kath on aika neutraali. Hän kyllä kuvaa tuntemuksiaan, mutta vain menneisyyden tuntemuksia. Tätä hetkeä leimaa jonkinlainen neutraalius ja asiallinen tosiasioiden hyväksyntä. Kathin elämän ihmiset ovat eläväisempiä. Paras ystävä Ruth on hyvinkin kipakka tyttö, silti en kyennyt oikeastaan pitämään hänestä. Tommy oli suosikkini, vaikka hänen naiiviutensa olikin hätkähdyttävää. Mietin usein, oliko hän ehkä kuitenkin hieman jälkeenjäänyt. Hailshamin opettajakunnassakin on persoonansa, ja lapsen silmien kautta paljastuu surullisiakin kohtaloita.
   Hyvä romaani. Taitavaa tarinankerrontaa ja ihmissuhteiden kuvausta. Voin suositella!

Uusi kohta TBR-haasteeseen! 13/17

Sanottakoon vielä lopuksi, että jostain syystä sekoitan jatkuvasti Kazuo Ishiguron ja Haruki Murakamin. En nytkään ole aivan varma, mitkä kirjat kummallekin kuuluvat. Pitäisi varmaan tässä piakkoin lukea jotain Murakamiltakin, niin ehkä heidät sen jälkeen erottaisi paremmin.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Jenniltä kirjahaasteen!

1. Kirja, jota luen parhaillaan
Luen nyt Sarah Watersin Yövartiota. Ensimmäinen Watersini, toivottavasti hyvä.

2. Kirja, josta pidin lapsena
Luin lapsena Runotyttö-trilogiaa loputtomasti, tosin en useinkaan kerralla kokonaisuudessaan. Upeita kirjoja, joista aukeaa iän myötä aina uusia tasoja.

3. Kirja, joka jäi kesken
Näitä on paljon, ja aina harmittaa. Nyt mieleen muistuva on Luolakarhun klaani joskus yläkoulussa. Joku Waltarikin jäi niihin aikoihin aivan kesken.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Näitäkin on paljon. Siiri Enorannan Gisellen kuolema ja Susan Fletcherin Noidan rippi ovat hyviä esimerkkejä. 

5. Kirja, johon palaan uudelleen
Jo aikoinaan lupasin blogissani lukevani Imre Kertészin Lopetuksen joskus vanhempana uudelleen, koska lukiessani tajusin sen aukeavan kunnolla vasta myöhemmin. Pian voisi olla hyvä aika sille.

Haastan Suketuksen, Merin ja Susan.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Marguerite Yourcenar - Alexis - Turhan taistelun kuvaus

"Ehkä minun ei olisi pitänyt lähteä sanaakaan sanomatta, ikään kuin häveten tai olettaen teidän ymmärtävän. Minun olisi pitänyt selittää hyvin hiljaisella äänellä ja hyvin hitaasti, huoneen intiimissä rauhassa, täydellisen pimeyden hetkenä, jolloin ihminen muuttuu niin näkymättömäksi, että uskaltaa tunnustaa lähes kaiken."

Marguerite Yourcenarin esikoiskirja Alexis - Turhan taistelun kuvaus on ohut kirjeromaani. Viimeiselle sivulle asti nimetön mieshenkilö kirjoittaa vaimolleen pitkää kirjettä, jossa hän selittää ja tunnustaa lähtemisensä syyt.
   Yourcenar ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä luin joitain vuosia sitten hänen romaaninsa Anna, sisaresi. Koska kirjailijan tuotanto on jo varsin vanhaa, kieltä leimaa vanhan ajan hienostuneisuus. Näin oli muistaakseni Anna, sisaresi -kirjassa ja ainakin nyt tässä Alexisissa. Nykylukijaa, varsinkin sinutteluun tottunutta suomalaista, hätkähdyttää kirjeen kirjoittajan tapa teititellä omaa vaimoaan. En ole ranskalaisuuden asiantuntija, joten en osaa arvioida, onko näin tosiaan ammoin tehty vai onko se vain tähän kirjaan valittu tyylikeino osoittaa aviomiehen rikkomatonta kunnioitusta vaimoaan kohtaan.
   Silmiin pistävää tosiaan on, että vaimonsa jättänyt mies kunnioittaa tätä suuresti. Kirjoittaja on luonut vaimostaan itselleen kuvan varsinaisena lempeänä pyhimyksenä. Silti hän ei pyytele anteeksi tekoaan, joka ei tosin ole aikakauteen nähden hurjinta, mitä hän on elämässään tehnyt: kirjoittaja on homo. Hän tunnustaa hetkensä muiden miesten kanssa ja kuvaa laveasti suuntautumistaan ja mennyttä elämäänsä. En tiedä, onko tämä HLBTI-piireissä jopa jonkinlaisen klassikon asemassa.
   Romaanista ei ole sinänsä paljon muuta sanottavaa. Kieli on miellyttävää ja romaania lukee sujuvasti. Olen aina pitänyt tavasta, jolla ihmisen mieltä vanhoissa kirjoissa usein kuvataan. Silti romaani ei ollut minulle mikään merkittävä lukuelämys, vaan ennemminkin miellyttävä välipala.

Sain tällä romaanilla HLBTI-haasteeseen yhden kirjan luettua, pitkästä aikaa!

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Siri Pettersen - Odininlapsi

">>Me olemme jo kuolleita. Kaikki. Mikään ei voi vahingoittaa meitä. Ymmärrätkö, Hirka?>> Hirka tunsi ruumiinsa päästävän irti. Rimen sanojen paino laskeutui hönen rintaansa. Hän ymmärsi. Hän jäi riippumaan Rimen käsivarsille kuin kuollut. Rime nosti kätensä hänen suultaan. Lämpö levisi ruumiiseen. Lämpö ja voima saivat hänen kohottamaan päänsä. Rime syleili.
    >>Ymmärrätkö, Hirka?>>
   Hirka nyökkäsi. >>Jo kuolleita.>>
   Hirka tuli yhdeksi Mahdin kanssa. Hän muuttui tomuksi. Hän hajosi ja levisi kaikkialle. Tuuli tarttui häneen ja kuljetti hänet halki metsien, maiden, Vainajalan ja tähtien. Hän oli hiekkaa ja tomua tuulessa, ja hän lensi Rimen lävitse. Rime kokosi hänet jälleen ehjäksi, kunnes hän roikkui jälleen tämän käsivarsilla, hyvin todellisessa maailmassa, ympärillään korkeat ruo'ot, jotka kurkottivat kohti juuri noussutta aurinkoa."

Siri Pettersenin Odininlapsi on ensimmäinen osa kolmiosaista Korpinkehät-sarjaa. Päähenkilö Hirka on matkustellut isänsä kanssa myymässä rohtoja oikeastaan koko ikänsä, mutta nykyisessä asuinpaikassaan Elveroassa he ovat viipyneet useamman vuoden. Edessä on Riitti, johon jokainen Yminmaan 15-vuotias osallistuu. Hirkaa vähän huolestuttaa, koska hän ei osaa syleillä eli käyttää Mahtia kuten muut. Huoli muuttuu kuitenkin kauhuksi kun isä paljastaa, ettei Hirka olekaan yminväkeä vaan odininlapsi, ihminen, mädänkantaja. Hirka pakenee mielessään vanha lapsuuden leikkitoveri, valtakunnan ylhäisöön kuuluva Rime an-Elderin, joka on palannut Elveroaan.
     Voi miten mahtava kirja tämä on! Joskus törmää lukiessaan sellaiseen maailmana, josta ei kirjan loputtua tahtoisi luopua, ja Korpinkehien maailma on juuri sellainen, Näin monen päivän päästäkin haluaisin takaisin. Onneksi on kyse sarjasta, joten lukemista riittää vielä kahden kirjan verran.
     Korpinkehien maailma on selkeästi fantasiakirjallisuuden maailma, Yminväki on oma lajinsa, joilla on erotuksena ihmisistä hännät - seikka, joka silmiinpistävästi erottaa Hirkan toisista. Väki käyttää Mahtia, jolla saa itselleen isommat voimat ja näkee kaiken kirkkaammin, jos on tarpeeksi voimakas syleilijä. Valtakuntaa hallitsee Neuvosto, 12 ihmistä 12 mahtisuvusta. Heidän suurin murheenaiheensa on Korppihovi, jota he eivät ole mitenkään saaneet valtansa alle. Väen jumala on Näkijä, korppi, jota yksi Neuvoton jäsen kantaa mukanaan. Silti yminväki ei eroa häntää ja Mahtia lukuun ottamatta ihmisistä ollenkaan. Yminväessä on kuvattu ihmisluonto pahimmillaan ja parhaimmillaan. Kirjassa on paljon sortoa, poliittista juonittelua ja väkivaltaa, mutta myös armoa ja välittämistä.
    Hirka on mainio henkilö. Hän muistuttaa minua tanskalaisen Lene Kaaberbølin vahvoista ja kipakoista tyttöhahmoista. Hirka on laiha punapää, joka kiipeilee missä sattuu ja satuttaa itsensä jatkuvasti. Hän on kuitenkin moniulotteinen henkilö, sillä hänkin pelkää monessa kohtaa ja epäilee jatkuvasti itseään. Oli surullista lukea, miten kamalana hän itseään piti. Tämä onkin yksi kirjan teemoista. Yhteisön ja kulttuurin käsitykset voivat leimata ihmisen todella pahasti ja saada hänet inhoamaan itseään, vaikkei hänessä olisi mitään vikaa.
    Rime on myös miellyttävä henkilö. mutta hieman liian pyhimys. Toki hänkin tekee virheitä, mikä onneksi tasapainottaa häntä, mutta hieman liian onnistuva sankari hän sittenkin on. Tietyssä mielessä myös hieman tahattoman koominen.
     Erinomaisesti kirjoitettu romaani! Tällaiseen maailmaan on todella helppo uppoutua. Toivottavasti seuraavat osat ilmestyvät pian suomeksi.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Anton Tšehov - Nainen ja sylikoira

"- Onnellinen mies! hän huokasi. - Kaikki paha elämässä johtuu mielestäni joutilaisuudesta, ikävästä, sielullisesta tyhjyydestä, mutta kaikki se on väistämätöntä, kun tottuu elämään toisten kustannuksella. Älkää luulko, että minä kuvittelen, sanon teille vilpittömästi, että on ikävää ja epämiellyttävää olla rikas. Hankkikaa ystäviä epäoikeutetulla rikkaudella - niinhän sanotaan, sillä yleensä ei ole eikä voi olla oikeutettua rikkautta."

Anton Tšehov ei luettujen kirjojen luetteloni perusteella ole minulle uusi tuttavuus, sillä olen näköjään aikoinaan lukenut Kolme sisarta. Mitään muistikuvia minulla ei asiasta kyllä ole, joten kirjailija tuli kuin tulikin minulle käytännössä uutena tuttavuutena. Nainen ja sylikoira käsittää kolme novellia, Elämäni, Nainen ja sylikoira sekä Rotkossa. Kaikki niistä olivat novelleiksi aika pitkiä, ja ne käsittelivät Venäjän ihmisiä ja oloja 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.
    Elämäni kertoo nuoresta aatelisesta miehestä, joka isänsä murheeksi ja kiukuksi ei tahdo tehdä säädylleen ominaista siistiä sisätyötä, vaan ryhtyä työläiseksi. Pieni kylä ei varsinkaan alkuun tahdo hyväksyä tällaista ruodusta poikkeamista, ja päähenkilö Misail saakin kärsiä monenlaisia vastoinkäymisiä. Hän tutustuu erääseen fiksuun tohtorismieheen, jonka kanssa hän käy omalta puoleltaan selvästi kommunismin leimaamaa keskustelua työstä ja ihmisen kehityksestä. Hän myös solmii lyhytaikaisen avioliiton rikkaan Maria Viktorovnan kanssa. Täytyy sanoa, että tässä novellissa ei liikoja tapahtunut. Tšehov keskittyy pitkälti Misailin ajatusten ja kyläyhteisön kuvailuun. Tekstiä kyllä lukee kohtuullisen sujuvasti, mutta aika mitäänsanomaton se lopulta oli. Tosin harmautta piristivät muutamat hauskat palopuheet, joita jotkut henkilöt pitivät, kuten tässä:
"Suvaitsette sanoa - köyhiä. Mutta elääkö muka rikas talonpoika sen paremmin? Hän elää, suokaa anteeksi, kuin sika. Hän on karkea ja suurisuinen tomppeli, on yhtä paksu kuin pitkäkin, kuono on turpea ja punainen, ikään kuin joku olisi huitaissut sitä roistoa. Onhan Dubetšnjan Larionkin rikas, ja niinpä tämä kiskoo teidän metsästänne samoin kuin köyhätkin; ja itse kiroilee, ja lapsensa kiroilevat, ja kun on ottanut ryyppyjä, täräyttää turpansa lätäkköön ja nukkuu siihen."
    Niminovelli Nainen ja sylikoira on hieman kiintoisampi. Siinä ukkomies on kyllästynyt jäykkään vaimoonsa ja kohtaa vieraassa kaupungissa sievän nuoren naisen, jolla on aina sylikoira mukanaan. He tutustuvat ja rakastuvat, mutta eivät saa toisiaan koskaan. Tässä novellissa oli jo ytyä, mutta se tuntui loppuvan merkillisesti kesken. Olisin odottanut hieman toisenlaista lopetusta.
    Viimeinen novelli Rotkossa oli sekin aika erikoinen. Se oli rajumpaa kurjuuden kuvausta kuin Elämäni ja kauheita siinä tapahtuikin. Jäin kuitenkin lukemisen jälkeen ällistyksissäni miettimään, mikä merkitys tällä novellilla ja sen kauheuksilla oli. Kirjailija lähinnä kuvaili asioita, mutta ei tarjonnut lukijalle sen syvällisempää antia.
    Novellikokoelma ei siis ollut onnistunein mahdollinen. Varsin sujuvasti sen luki, teksti sinällään ei ollut vaikeaa tai puuduttavaa, mutta mitään järin kiintoisaa sisältöä näissä novelleissa ei kyllä minulle ollut. Onpahan yleissivistykseksi luettu.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

"- Sinä iltana kerroin sinulle vain pienen osan koko tarinasta, Daniel.
- Luulin että sinä luotit minuun.
- Luottaisin henkeni sinun käsiisi vaikka silmät sidottuina. Siitä ei ole kyse. Jos en kertonutkaan koko tarinaa, tein sen suojellakseni sinua.
-Suojellaksesi? Minuako? Miltä?
Fermín painoi luhistuneena katseensa alas.
- Totuudelta, Daniel... Totuudelta."

Taivasten vanki jatkaa Zafónin edellisten romaanien tarinaa, joskin sen voi lukea myös itsenäisenä. Eletään 50-luvun Espanjassa, jossa Sempere ja poika- kirjakauppa jatkaa toimintaansa. Romaani keskittyy kaupan työntekijöihin ja heidän perheeseensä. Kun salaperäinen ontuva mies jättää Fermínille oudon viestin, päättää Daniel päästä selville tämän kätkemistä salaisuuksista. Kuullessaan piilotellut totuudet hän joutuu vakavasti miettimään, onko totuus sittenkään aina vapauttava.
    Onnittelen itseäni siitä, että tartuin tähän kolmanteen osaan näin pian, sillä toinen osa on vielä hyvin muistissani. Vaikka koko sarjan voi lukea itsenäisinä teoksina, en suosittele sitä. Kirjoja ei ole pakko lukea juuri ilmestymisjärjestyksessä, mutta nopeasti peräjälkeen kuitenkin. Tätäkin osaa lukiessani kiukutti, etten muista Tuulen varjosta juuri mitään. Kolmannelle osalle Tuulen varjolla on vielä enemmän väliä kuin toiselle.
    Minusta Taivasten vanki on parempi kuin edeltävä Enkelipeli. Taivasten vanki on huomattavasti lyhyempi ja tiiviimpi paketti kuin turhasta rönsyilystä kärsinyt toinen osa. Zafón on omimmillaan kuvatessaan ihmisten välistä keskustelua. Miehellä on taito ujuttaa henkilöiden dialogiin mainiota huumoria, joka tuo muutoin varsin synkkään ja ahdistavaankin kirjaan tarpeellista kepeyttä. Fermínin suulla kuvataan Espanjan verisen sisällissodan kauhuja ja vääryyksiä, jotka saivat minut suorastaan kauhun valtaan. Eihän tämä minulle ensimmäinen sodan valta-asemia ja kieroutumia kuvaava teos ole, mutta jotenkin se onnistui saamaan minut ymmärtämään sodan kauheuden paremmin kuin muut - niin hyvin kuin niitä asioita voi kokematta tietysti ymmärtää. Romaani sai minut myös kunnolla arvostamaan sitä, mitä nyt on. On aivan valtava lahja, ettei tiedä ääriolosuhteista mitään, vaan on saanut elää varsin turvattua elämää. Miten mitättömiä oman elämän ongelmat ovat siihen verrattuna, että saa elää pelkäämättä! Useimmat meistä elävät melkoisessa lintukodossa vieläkin - toisen maailmansodan varjo on väistynyt sitä mukaa kuin sen kokeneet ihmiset ovat alkaneet kuolla. Toivoisin, että sitä osattaisiin arvostaa vähän enemmän kuin nyt.
    Zafón on hyvä myös tarinankerronnassa. Hän on luonut kiehtovan maailman ja myös malttanut jättää arvoituksia lukijan mietittäväksi. Kaiken paljastaminen on aika tympeää, ja sen kirjailija on osannut onneksi välttää. Olisinpa vain tajunnut lukea Tuulen varjon uudelleen ennen näitä myöhempiä osia. Olisin saanut irti huomattavasti enemmän.
     Suosittelen lukijoille, joita kiinnostavat mysteeritarinat ja Espanjan lähihistoria.