Ulla-Lena Lundberg - Jää

 "Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä."

Ulla-Lena Lundbergin Finlandian voittanut romaani Jää on tarina pappi Peteristä ja hänen vaimostaan Monasta sekä heidän lapsistaan. Siinä sivussa annetaan puheenvuoro myös Posti-Antonille ja tohtori Gyllenille, joka on jättänyt lapsensa Neuvostoliittoon. Miljöönä toimii karu Luoto, jonka asukkaat kuitenkin ottavat pastorin vaimoineen avosylin vastaan. Kaikki näyttää olevan liki täydellistä, terveystalokin rakenteilla, kun tapahtuu peruuttamaton onnettomuus ja kaikki muuttuu.

Lundbergin romaanista huokuu kaunis vanhanaikaisuus, vaikka kirja onkin tuore. Lundberg luottaa perinteiseen tarinan voimaan ilman mitään kirjallisia kikkailuja, ellei sitten näkökulman vaihtoa halua pitää sellaisena. Aluksi hieman turhauduin, kun kirja tuntui niin hitaalta. Sitten kielen koruton kauneus avautui minulle ja nautin lukemastani. Kun aikaikkunana ovat sodan jälkeiset vuodet, tietty hitaus on silläkin perusteltua. 40-luvulla ei eletty nykyisessä hyperaktiivisessa ajassa, varsinkaan eristyneessä saaristossa. Kirjan uskonnollisuus ja hitaus toi mieleeni 1800-luvun kirjallisuuden, jota olen jonkin verran lukenut.

Kirjailija kuvaa henkilöitä taitavin kynänvedoin. Peter on hellä ja iloinen isä, mutta avioliitossaan hieman tossun alla. Kasvatusvastuu kaatuu ennen kaikkea Monan niskoille, joka on typerryttävän tehokas ja nopea nainen. Käden käänteessä hoituvat niin vieraiden kestitys kuin lehmien lypsäminenkin. Monan puuhastelusta lukiessani tunsin itseni välillä aivan avuttomaksi ja patalaiskaksi ihmiseksi. 

Kun suru iskee taloon, Mona seisoo pää pystyssä kuin soturi. Välitön luotolaisyhteisö ei ymmärrä hänen viileyttään, vaan koettaa tarjota lohdutusta vaikka väkisin. Kaiken työn keskellä esikoistytär Sanna saa kantaakseen aivan liian ison taakan pikkusiskostaan Lilluksesta. Minun kävi Sannaa kovin sääliksi. Ajat toki olivat tuohon aikaan erilaiset eikä tällainen tilanne varmaan ollut silloin edes harvinainen. Mona on myös ankara äiti ja vaatii ajan tapaan tiukkaa kiltteyttä lapsiltaan. Monessa kohtaa hän aiheuttaa konfliktit itse omaa kärsimättömyyttään. 

Hieman kyseenalaistan tohtori Gyllenin näkökulmaa kirjassa. Hänen tarinansa tuntui jotenkin ylimääräiseltä, mielestäni pappisperheen tarina olisi itsessään jo riittänyt kantamaan romaanin maaliin. Posti-Antonin näkökulmissa tuli mielenkiintoista mystiikkaa, mikä tuntui sopivalta tähän miljööseen.

Romaanin loppu tuli hieman veitsellä leikaten. Liekö kirjalle tullut jatko-osa, joka selittäisi asioiden keskeneräisyyden? Muutoin kirja on eheä kokonaisuus, ihmiskohtalot uskottavia ja samastuttavia. Jää on miellyttävä ja mielenkiintoinen poikkeus modernissa kirjallisuudessa.