Eeva Tikka - Enkeli astuu virtaan

"Olin lapsi

kun metsä muuttui toiseksi

eikä ollut enää keijujen

ja lasten kanssa kulkevien enkelien metsä.

Kuin kutsumattomat vieraat seisoivat puut

latvat syvässä virrassa.

Sen äänen muistan, jään helähdykset tuulta

vasten,

veden irrottaman kuun.

Näin kahden ihmisen kietoutuvan toisiinsa

kutsuen huudoillaan tuntematonta

ja ymmärsin että tuntematon

                               voi olla rakkaampi

kuin kaikki jotka tuntee.

Vain itseään ei voi jättää

eikä paikkaa jossa on syntynyt,

se on mukana vielä

                    kun metsä ja maailma on toinen."

Eeva Tikka on aina niin lohdullinen! Luin juuri hänen kokoelmansa Enkeli astuu virtaan ja vaikutuin. Kirja on jaettu useampaan osaan ja jokainen osa kertoo omaa tarinaansa. Puhutaan lapsuudesta, sen päättymisestä, rannoista, veneistä, kuusta... Ja enkeleistä. Kokoelma käy vuoropuhelu itsensä kanssa, ja se miellyttää minua. Runoista löytyy monia tasoja.

Kokoelma käsittelee isoimpana teema vierautta ja tuttuutta. Monta kertaa runon puhuja kokee vierautta ja kaipaa lapsuuden tuttuja asioita. Kuitenkin viimein hän löytää vieraasta, tuntemattomasta jotakin kaunista ja lohdullista. 

Kuten olen ennenkin sanonut, en juuri piittaa runojen analysoinnista. Minusta runot pitää tuntea sielulla eikä mielellä. Panen tähän loppuun vielä yhden minua koskettaneen runon:

"Jään läpi hän näki kaukaa lapsensa silmät.

Ne kysyivät mutta eivät kutsuneet pois,

hän tarvitsi unen.

Kadun syvässä kuilussa

tuuli tarttui pois heitettyyn paperiin

juhallisesti kuin testamenttiin

ja repi sen.

Hän tunsi paperin.

Se oli hänen kirjeensä rakastetulle

joka jätti osoitteeksi vain ilmansuunnan.

Mutta ilmansuunnat ovat tuulten armoilla

niin kuin ihmisetkin.

Vain unessa usko on jäljellä:

rakkaudentestamentti toteutuu,

hän tavoittaa tuulesta

              tutun vartalon.

Hän tarvitsee sen unen."