Ankin kirjablogi

Susanna Clarken Piranesi (WSOY 2021, suomentanut Helene Bützow) on merkillinen kirja. Sen sivuilla lainehtivat Vuorovedet, tönöttävät Patsaat ja koko tuo kaikkeus, Talo, hengittää. Tapaamme Piranesin, hyväntahtoisen miehen, joka kunnioittaa Taloa joka solullaan. "Ensimmäisen Kuun keskivaiheilla Etelästä nousi Tuuli. Se puhalsi lakkaamatta päiväkausia, ja vaikka yritin kovasti olla valittamatta, se oli eräänlainen koettelemus." Piranesin lisäksi Talossa on Toinen, iäkkäämpi mies. Hän on kiinnostunut muinaisesta tiedosta ja tekee kaikenlaisia rituaaleja saavuttaakseen sen. Piranesi avustaa häntä. Kerran, istuessaan erään hienon  Patsaan päällä Piranesi tajuaa, ettei koko hommassa ole mitään järkeä. Hän sanoo sen Toiselle, mutta tämä sanoo ärtyneenä, että keskustelu on käyty jo monta kertaa. Piranesi järkyttyy: unohtaako hän siis asioita? "Olen tiennyt jo vuosia, että Toinen ei kunnioita Taloa samalla tavalla kuin minä, mutta tuollaiset puheet järkyttävät silti. Miten häne

 "Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin." Ihmissuhteet osaavat olla monimutkaisia, mutta liekö mikään niin monimutkaista kuin äidin ja tyttären välinen suhde?  Bechi on ulkomaalaistaustainen suomalaisnainen. Äiti on elänyt Palestiinassa, isä on Suomesta. Bechi ei oikein osaa elämää, kaikki on jotenkin levällään. Varsinkin äitisuhde. Äiti, Shoshana Ayin., on Suomea kohahduttanut kirjailija. Hänen Suuri Suunnitelmansa oli matkustaa Pariisiin ja elää siellä, mutta sitten tuli Hannu. Pikakihlat, pikahäät ja matka kylmään Suomeen. Shoshana ei pidä Suomesta eikä varsinkaan suomalaisista, mutta silti hän jää. Tyttären takia? Ehkä? Sitten on vielä Rivka, Shoshanan äiti. Nainen, joka ei enää kahden lapsen menetyksen jälkeen osaa kunnolla rakastaa. Nainen, joka on tehnyt matkan Jemenistä Palestiinaan ja sen jälkeen kerran Suomeen ja takaisin Palestiinaan. Ei muita liikkeitä. Näistä kolmesta ihmisestä koostuu Koko

 "Tämänhetkinen rodullinen arvoasteikkomme on epäreilu myös siinä, että sen muuttaminen on aina sälytetty alimpina olevien harteille. Rasismi on kuitenkin valkoinen ongelma. Se paljastaa valkoisuuden pelot, tekopyhyyden ja kaksoisstandardit. Se on valkoisen psyyken ongelma, jonka ratkaisun avainten on löydyttävä valkoisilta. Ulkopuoliset voivat vaikuttaa vain rajallisesti." Reni Eddo-Lodgen kirja Miksi en enää puhu valkoisille rasismista (Gummerus 2021, suomentanut Saana Rusi) on todella silmiä avaava teos. Eddo-Lodge purkaa yleisiä myyttejä, ottaa kantaa rasismin ulottuvuuksiin, erilaisiin hierarkioihin kuten ihmisten luokka-asemaan ja valkoisten pelkoon mustia kohtaan. Voi aluksi kuulostaa erikoiselta, että valkoiset todella pelkäisivät mustia, mutta kirjailija perustelee asian hyvin. Mistä muusta kumpuaisivat rasistiset puoluenäkemykset, joissa varoitellaan maahanmuuttajataustaisten (joista iso osa on tummia ja joita ylipäätään tarkoitetaan termillä 'maahanmuuttaja'

"Aggressio on energiaa. Se on yksi ihmisen perustunteista. Hyvin usein se nousee esiin reaktiona johonkin tapahtumaan tai kokemukseen." Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen ovat kirjoittaneet oivallisen tietokirjan Vihainen nainen - Hyvä, paha aggressio (Kirjapaja 2018). Kirja käsittelee syvällisesti aggressiota ensin yleismaailmallisena ilmiönä syventyen sitten nimenomaan tyttöjen ja naisten aggressioon. Minun mielestäni naisen viha on edelleen maassamme tabu. Siihen tilanteeseen tämä kirja on hyvä täsmälääke. Se on kiihkoton, napakka ja empaattinen teos. Mikään inhimillinen ei ole kirjoittajille vierasta, kun he käyvät läpi parisuhteita, äitiyttä, sisarkateutta, tyttäryyttä ja niin edelleen. Kirjassa sanoitetaan hyvin vaikeita tunteita, joista vaikeimmat liittynevät juuri äitiyteen. Kirjoittajien näkemys on, että masennuksen ja uupumuksen takana on tyypillisesti tukahdutettu suru ja viha. Heidän mukaansa ensin pitäisi saada surtua suru pois, jotta omiin vihan tunteisiin vo

Sara Kokkonen on koonnut ulkomaisten tyttökirjojen lukijoilta kirjoituksia näihin kirjoihin liittyen teokseensa Kapina ja Kaipuu (Avain 2015). Mukaan ovat päässeet Louisa M. Alcott, Susan Coolidge, F. H. Burnett, Jean Webster, L. M. Montgomery, Laura Ingalls Wilder, Helen D. Boylston, Carolyn Keene, Martha Sandwall-Bergström ja Ester Ringnér-Lundgren (Merri Vik). Näistä kirjailijoista tuttuja olivat Montgomery, Burnett, Alcott, Boylston ja Keene (jonka takana on itse asiassa ollut monta haamukirjoittajaa!). Näiltä kirjailijoilta tuli luettua kosolti teoksia, paitsi Burnettilta vain Salainen puutarha. Neiti Etsivät taisin lukea liki kaikki. Joskus nuorena otin urakakseni lukea kaikki, mitä kirjastosta löytyi ja niitähän oli valtavasti. Montgomerylta olen lukenut kaiken suomennetun, samoin Boylstonin Helena-sarjan ja Alcottiltakin lähes kaikki. Ihania muistoja! Olen itse asiassa parhaillaan lukemassa Salaista puutarhaa ja, noloa myöntääkään, se tuntuu ainakin tässä alussa jokseenkin pitk

  Voi miten ihana kirja! Mia Kankimäki tekee rohkean ratkaisun: ottaa vuorotteluvapaan töistä, vuokraa asuntonsa, myy omaisuutensa ja lähtee Kiotoon tutkimaan Sei Shonagon elämää. Miten mahtavat puitteet unohtumattomalle kirjalle! Kirja on selvitys Kankimäen vuoden mittaisesta matkasta ulkomailla. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on myös syvä vuoropuhelu 900-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shonagon ja 1970-luvulla syntyneen Kankimäen välillä.  Parasta kirjassa on Kankimäen vilpittömyys. Kaikki ei suinkaan aina mene putkeen. Lisäksi suuri epävarmuus vaivaa välillä: mitä hän on oikein ajatellut myllätessään elämänsä näin? Onko tässä mitään järkeä? Onko tällainen edes luvallista neljääkymppiä lähestyvälle sinkkunaiselle? Varmasti moni on kokenut epävarmuutta pienempienkin tapahtumien edessä, joten kirjailija on hyvin samastuttava. Käy myös ilmi, että Shonago on varsin tuntematon, jopa Japanissa, vaikka hänet lasketaankin Heian-kauden klassikkoihin. Iso osa tiedo

Ah ihana Eeva Kilpi! Hänellä on aina viisaita sanoja meille. Tässä kokoelmassa Kiitos eilisestä (WSOY 1996) hän kertoo kuolleesta äidistään, vanhuudesta, rakkaudesta ja pasifismista.  Välillä hämmästyin sitä, miten rohkeasti Kilpi kirjoitti intohimostaan, jopa ihmisen elimistä. Jotenkin hänellä on sellainen ihanan viisaan mummon maine ja julkikuva, etten osannut odottaa sitä. Ei se kuitenkaan mitään, hienosti hän näistäkin aiheista kirjoittaa! Tässä ajassa erityisen ajankohtaisia ovat runoilijan huomiot Venäjästä. Kirjan kirjoittamishetkellä Neuvostoliitto on jo muuttunut Venäjäksi, ja Kilpi manailee suomalaisten rähmällään oloa. Myös menetetty Karjala vilahtelee kirjan sivuilla. Huomioni kiinnitti myös se, miten kauniisti Kilpi kirjoittaa myös entisistä rakkauksistaan. Siitä tuli hyvä olo. Niin paljon maailmassa on kyräilyä ja vihamielisyyttä, joten oli ihanaa lukea arvostuksesta. Siitä aiheesta haluan myös jakaa teille runon: "Junassa, jossakin missä se hidastaa kohdatakseen toi