Ankin kirjablogi

Helmikuun luetut ja tärkeää ilmoistusasiaa!

2012-02-28T17:18:00.000+02:00

Helmikuu oli oikein mukava lukemiskuukausi. Luin kaksi todella hyvää kirjaa eli Verikallion ja Merenneidon, joista jälkimmäinen on kuun paras. Cornwell oli vähän pettymys, mutta Jonesin Leijuva linna oli hauska lukukokemus.
Sitten se ilmoistusasia. Blogin pitämiseni on takkuillut jo pitemmän aikaa ja nyt olen päättänyt lopettaa - tai ainakin jäädä pitkälle tauolle. Tein päätökseni eilen, kun huomasin ajattelevani, kuinka kyllästyttävää pakkopullaa Leijuvasta linnasta kirjoittaminen olisi. Tajusin silloin, ettei blogin pitämisessä ole mitään järkeä, jos se on stressiä aiheuttavaa ja taakka. Sen pitäisi olla hauskaa.
En poista blogiani, se saa jäädä tänne ihan jo siksikin, että seuraan jatkossakin blogeja tuon blogilistan avulla. Kuka tietää, ehkä vielä innostun jatkamaan. Näillä näkymin kuitenkin näkemiin ja suurkiitos kaikille lukijoille ja kommentoineille! Osallistunen ajoittain blogikeskusteluihin ja kommentoin varmasti silloin tällöin uusia postauksia.

Loppuosa musiikkihaasteesta

2012-02-28T17:07:00.000+02:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~
~~04 - Kappale joka saa minut surulliseksi~~
~~05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)~~
~~06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan~~
~~07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman~~
~~08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa~~
~~09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia~~
~~10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan~~
~~11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani~~
~~12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan~~
~~13 - Salainen pahe~~
~~14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän~~
~~15 - Kappale joka luonnehtii minua~~
~~16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan~~
~~17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta~~
~~18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta~~
~~19 - Kappale lempialbumiltani~~
~~20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen~~
~~21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen~~
~~22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen~~
~~23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni~~
~~24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani~~
~~25 - Kappale joka saa minut nauramaan~~
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osaavani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Kohdan 26 joudun skippaamaan, sillä en osaa soittaa sointuakaan (tämä ei ole liioittelua!). En ole yhtään musikaalinen, vaikka laulamisesta tykkäänkin. Tästä pääsemme sopivasti seuraavaan kohtaan eli kappaleeseen, jonka toivoisin osaavani soittaa. Soittaminen ei sinänsä kiinnosta, mutta olisihan se komiaa osata jotain soittaa. Olen aina pitänyt kovasti pianosta ja olen heikkona erityisesti pianointrolla varustettuihin biiseihin. Jos nyt yhden valitsen, niin Nightwishin While Your Lips Are Still Red olisi hienoa osata. Yksi maailman kauneimmista lauluista! ♥

Jatketaan kappaleeseen lapsuudesta, koska tuo syyllisyys-kohta on aika kummallinen enkä mitenkään päin siihen keksi mitään. Rakkaita lapsuuden biisejä on valtavasti, joten laitan vain muutaman. Ehkäpä rakkain on Miriam Stockleyn Perfect Day. Suloisempaa melodiaa olen harvoin kuullut ja yhdistyminen lapsuuteen tuo voimakkaan lisävivahteen. Myös Enyan Only Time on tuttu noilta ajoilta ja erittäin kaunis myös. Enyasta pidän edelleen.
Pakko mainita Masa Maindsin takavuosien hitti Siivet. Isä soitti yhtyeessä keikkamuusikkona vuosia ja kuuntelin bändin levyjä lapsena todella paljon. Pidin bändiä sittemmin varsin nolona ja pidän osittain vieläkin, mutta pakko myöntää, ettei tämä biisi ole lainkaan hullumpi!
Hyväksi lopuksi näille muisteloille pari raitaa Muumeista! Kyseisessä sarjassa on todella onnistunut musiikki ja myös erittäin haikeankauniita pätkiä. Kuten voi huomata, rakastin jo lapsena surullisia ja kauniita kappaleita.

Aivan lopuksi vielä lempibiisi viime vuonna tähän aikaan. En täysin tarkalleen tietysti muista kaikkea kuuntelemaani, mutta eräs kovassa kuuntelussa silloin(kin) ollut biisi on Siebenbürgenin Loreia.

Patricia D. Cornwell - Ruumiin todistus

2012-02-21T08:00:00.000+02:00

Patricia Cornwellin toinen Kay Scarpetta -romaani Ruumiin todistus (Body Of Evidence, Otava 1997, suomentanut Erkki Jukarainen) etsitään julmaa murhaajaa. Nuori Beryl on puukotettu silmittömästi kotonaan ja tapauksia alkaa olla useampia. Miksi vainottu nainen päästi ketään kotiinsa? Miksi hän palasi Richmondiin pakopaikastaan? Ja mitä Mark haluaa Scarpettasta niin monien vuosien jälkeen?
    Täytyy kyllä sanoa, että tämä kirja ei yltänyt ensimmäisen tasolle. Alku varsinkin oli jollain lailla tylsä eikä meinannut lähteä vetämään. Tämän lukemisessa olikin reilu tauko ja olenpa kerran jättänyt tämän keskenkin... Onneksi kuitenkin jatkoin sisulla, sillä kirjan edetessä tunnelmaan pääsee mukaan ja juoni alkaa vetää. Pidän Scarpettasta henkilönä ja erityisesti naseva minäkerronta on virkistävää. Scarpettassa on asennetta!
     Vähitellen myös juonikuviot selkiytyivät ja alkoivat kiinnostaa. Erityisesti Scarpettan ja Markin suhteesta lukeminen oli kiintoisaa. Enkä vieläkään tiedä inhoanko vai pidänkö Marinosta! Erittäin hyvin tehty hahmo joka tapauksessa.
      Tällainen tynkäarviointi, joka kertonee kirjastakin. Mitään suuria mietintöjä tästä teoksesta ei jäänyt mieleen, vaikka viihdyttävää lukemista se toki oli. Aion kyllä jatkaa kolmanteen osaan ja katsotaan sitten, miltä sarja näyttää.

Camilla Läckberg - Merenneito

2012-02-10T20:30:00.000+02:00

"Hän kyykistyi, nojasi poskeaan kylpyammeen reunaa vasten ja katseli siskon epätoivoista kamppailua. Siskon ei olisi pitänyt yrittää viedä häneltä hänen kaunista äitiään. Sisko ansaitsi kuolla. Se ei ollut hänen syytään."

Camilla Läckbergin uusin dekkari Merenneito (Sjöjungrun, Gummerus 2011, suomentanut Outi Menna) on tiivistunnelmainen ja karmiva tarina sairastuneesta ja haavoittuneesta psyykestä ja vakavien traumojen julmista seurauksista. Fjällbackassa tapahtuu taas, kun kuukauden kadonneena ollut mies löytyy jäätyneenä ja suosittua kirjailijaa uhkaillaan. Käynnistyy aina vain kiihtyvämpi ja julmempi tapahtumasarja, jossa niin syylliset kuin viattomatkin saavat kärsiä.
       Viimeinkin sain tämän kirjan käsiini! Olen halunnut lukea tämän teoksen heti sen ilmestymisestä lähtien ja lopulta sain sen kirjastosta lainaan. Odotukset olivat korkealla, mutten joutunut pettymään. Tarina imaisi tehokkaasti mukaansa, kuten dekkarin kuuluukin ja jännitin käänteitä ja loppuratkaisua. Olen todella huono arvaamaan käänteitä ja murhaajaa, mikä on toisaalta hyvä. Eipähän tarvitse pettyä, kun tulee tavallaan aina yllätetyksi. Toki aktiivisesti pohdin mahdollista syyllistä, mutta en osu ikinä oikeaan...
       Kuten alussa mainitsin, on tarina todella karmea. Samalla kun lukijalle kerrotaan reaaliajassa päähenkilöiden edesottamuksia ja rikoksen selvitystä, kulkee rinnalla pätkiä kirjailijan menestysteoksesta Merenneidosta, joka on todella kuvottavaa luettavaa. Mutta mikä on täysin fiktiota ja mikä pohjaa todellisuuteen - liiankin kanssa?
       Lapsuudenaikaiset syvät traumat ovat kirjan keskiössä. Millainen tulee pojasta, jonka oma äiti on moniongelmainen ja jonka hän luulee nukkuvan, vaikka äiti on kuollut. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän tajuaa nukkuneensa kuolleen ja jo haisevan äitinsä vieressä? Kun sijaisäiti on kylmä ja kova ja välittää vain biologisesta lapsestaan? Kun koulussa on vakioporukka, jotka kiusaavat niin henkisesti kuin fyysisestikin? Ei mitään hyvää ja ehjää ainakaan.
       Romaanin lukeminen ei siinä mielessä ollut järkevää, koska olen lukenut sarjasta vain ensimmäinen osan, Jääprinsessan. Lukeminen toki sujui ongelmitta, mutta ainahan sarjoista saa enemmän irti, kun osat lukee järjestyksessä. Kuten dekkareissa aina, tässäkin seurataan kahta päähenkilöä, Erika Falckia ja hänen poliisimiestään Patrikia. Ja kuten usein, tämänkin sarjan lukemisessa on mukavaa palata tuttujen henkilöjen elämään ja lukea heidän kuulumisistaan. Pidän kovasti molemmista henkilöistä.
       Suosittelen kaikille dekkarien ystäville! Hurjaa menoa, muttei niin raakaa kuin vaikkapa Cornwellin tai Slaughterin kirjoissa.

Musiikkihaaste XXIV-XXVI

2012-02-08T20:00:00.000+02:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~
~~04 - Kappale joka saa minut surulliseksi~~
~~05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)~~
~~06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan~~
~~07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman~~

~~08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa~~
~~09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia~~
~~10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan~~
~~11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani~~
~~12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan~~
~~13 - Salainen pahe~~
~~14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän~~
~~15 - Kappale joka luonnehtii minua~~
~~16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan~~
~~17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta~~

~~18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta~~
~~19 - Kappale lempialbumiltani~~

~~20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen~~

~~21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen~~
~~22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen~~
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni

24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani

25 - Kappale joka saa minut nauramaan

26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella

27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa

28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi

29 - Kappale lapsuudestani

30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Kas niin, jälleen musahaastetta, kolmelta viikolta...
      Kappale, jonka tahtoisin soivan häissäni? Tarkoitetaankohan tällä nyt sellaista "alttarille meno -biisiä" vai sellaista, jonka tahdissa jammaillaan itse toimituksen jälkeen? No, jos nyt koskaan naimisiin menen/pääsen, niin ne ovat maistraatissa, joten alttaribiisit voidaan unohtaa. Sellainen myöhemmän illan jorausbiisi voisi olla aivan loistava t.A.t.u.:n biisistä All The Things She Said tehty metalliremix! :D Tanssiminen lienee haasteellista, mutta meininki muuten aivan loistava.
       Jostain kumman syystä hautajaisbiisin miettiminen on helmpompaa... Ja mukavampaa! Tähän löytyisi montakin vaihtoehtoa, mutta jos yksi pitää valita, niin se on My Dying Briden kappale For My Fallen Angel. Se nyt yksinkertaisesti on niin kaunis ja surullinen!
       Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä on kappale, joka saa nauramaan. Tähän ei ole kuin yksi ja ainoa sopiva vastaus, ja se on ns. Tero-biisi. :D Tuo kun juolahtaa mieleen jossain "sopivassa" tilanteessa kaverien kesken, on räkätys taattu.

Johan Theorin - Verikallio

2012-02-03T10:16:00.000+02:00

""Vappuaatto", hahmo sanoi. "Kokkoja sytytetään tänä iltana ympäri saarta."
Sitten mies otti jotain taskustaan, pienen esineen, josta kuului hiljaista rapinaa. Tulitikkuaskin.
Per saisi palaa tuskissaan isänsä syntien tähden.
Per kohotti päätään ja muisti yhtäkkiä, mitä hän voisi tehdä, vaikka se saattoi olla jo liian myöhäistä - hän voisi anoa armoa."

Dekkarien lukeminen on minulla usein hieman kausittaista. Joskus lukee pari ja sitten menee monta kuukautta, ennen kuin lukee taas. Tällä kertaa ei sentään niin kauan, sillä jonkinlainen dekkarikärpänen on tainnut puraista minua.
     Verikallio (Blodläge, Tammi 2011, suomentanut Outi Menna) on hengästyttävän tiheätunnelmainen romaani, jossa Öölannin karunkauniiden maisemien asukkaiden, niin väliaikaisten kuin pysyvienkin, tarinat kietoutuvat vähitellen yhteen. Kannammeko väärien tekojemme seuraukset itse vai kostetaanko ne toiseen ja aina kolmanteenkin polveen?
     Päähenkilö Per muuttaa keväällä Öölantiin poikansa Jesperin kanssa ja murehtii tyttärensä Nillan sairautta. Kuvioihin astuu myös isä Jerry, jonka hän on pyrkinyt pitämään niin kaukana itsestään ja elämästään kuin mahdollista. Häneltä ei kuitenkaan kysellä mielipiteitä, kun isän pornostudio palaa tuhopolton seurauksena poroksi sisällään kaksi ihmistä. Samaan aikaan naapuri Vendela, miehensä alistama ja vakavasti syömishäiriöinen nainen, lenkkeilee pakkomielteisesti ja haaveilee lapsuutensa maisemissa, keijukivellä. Kun jättää korun tai lantin, keijut toteuttavat toiveen. Mutta milloin tietää pyytäneensä liikaa?
     Tarina imaisi minut täysin valtaansa! Luvut olivat viekoittelevan lyhyitä ja parina aamuna sain huomata valvoneeni edellisenä iltana aivan liian myöhään. Mutta jokainen kirjaihminen tietänee hyvän kirjan imun, josta on lähes mahdotonta tempautua irti. Eilenkin siinä ennen kuutta aloin lukea tätä ja kokonaisuudessaan lopetin yhdeksän maissa. Söin välillä ja ruokin kissatkin, mutta muuten olin aivan sivujen hurmiossa. Ja ai niin, luinhan minä siinä syödessäkin. ;)
     Tunnelma on kirjassa jotenkin painostava ja henkilöt ovat kiinnostavia. Päähenkilöt Per ja Vendela olivat samastuttavia ja heille toivoi koko ajan parasta. Hyvin elämänmakuisia ja inhimillisiä henkilöitä. Menneisyyden synkät salaisuudet kutkuttelivat mieltä ja halusin epätoivoisesti saada tietää lisää.
      Suurimpana teemana kulkee vastuu omista vääristä, jopa pahoista teoista. Perin isän menneisyydessä on montakin moraalitonta tekoa, joista sysätään vastuuta myös viattomalle Perille. Vendela kamppailee tunnontuskiensa kanssa. Lapsena hän toivoi paljon keijuilta ja toiveet toteutuivat. Nekin, jotka aiheuttivat kärsimystä ja vakavia seurauksia.
       Kirjassa myös heristellään sormea pornoteollisuutta vastaan. Porno lienee yksi pohjoismaisten dekkarien vakioaiheista (prostituution lisäksi) ja jopa minulle, joka en dekkareita niin kamalasti ole lukenut, oli teema aavistuksen kyllästyttävä ja jotenkin kulunut. On hyvä, että pornon epäkohtiin puututaan ja fiktion keinoin tuodaan niitä esille, mutta hieman tuli sellainen olo, että kaikki porno on likaista ja väärin. Mutta asiat eivät ole mustavalkoisia.
       Tuli vähän tynkä arvio, kun pitää lähteä kouluun, mutta sentään jotain päivitystä. Suosittelen kyllä erittäin lämpimästi!

Tammikuun luetut

2012-02-01T06:55:00.000+02:00

Tämä kuukausi oli... outo. Ja raskas. En kauheasti lukenut enkä siitäkään vähästä saanut kirjoitettua tänne blogiin, olen pahoillani. Yritän kovasti parantaa tapani, mutta edelleenkään en uskalla luvata mitään.
Olen autuaasti unohtanut varmaan jotain tästä "listasta", olen varma siitä, mutta ainakin nämä kaksi jäivät vahvasti mieleen:

Vígdis Grímsdóttir - Metsän tyttö
Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa

Pidin paljon molemmista! Metsän tyttö oli tuttua, ihanansairasta Grímsdóttiria. Kirjassa oli monta symbolista juttua. Hitto, olisi pitänyt tehdä se arvio... Tästä olisi saanut paljon irti.
Huotarisen Junior Finlandian voittanut Valoa valoa valoa oli sykähdyttävä ja pysäyttävä. Todella vaikuttava kirja! Runollinen ilmaisu iski ja tuntui luissa ja ytimissä. Samastuin ja imeydyin mukaan. Suosittelen!

Musiikkihaaste osat XXI - XXIII ja kuulumisia

2012-01-17T20:32:00.001+02:00

~~01 - Lempikappale~~

~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~

~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~

~~04 - Kappale joka saa minut surulliseksi~~

~~05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)~~

~~06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan~~

~~07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman~~

~~08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa~~

~~09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia~~

~~10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan~~

~~11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani~~

~~12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan~~

~~13 - Salainen pahe~~

~~14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän~~

~~15 - Kappale joka luonnehtii minua~~

~~16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan~~

~~17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta~~

~~18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta~~

~~19 - Kappale lempialbumiltani~~
~~20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen~~
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen

22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen

23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Heipä hei ja anteeksi! Olen ollut pitkään hiljaa, koska voimia ja innostusta blogin pitämiseen ei ole juurikaan ollut. Aikaa on mennyt kaikkeen muuhun mahdolliseen. Mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja teen sentään nämä rästissä olevat musiikkihaasteet. En uskalla luvata, milloin teen rästissä olevat kirja-arviot, mutta yritän kyllä kirjoittaa kaikista. Toivottavasti kaikki lukijat eivät ole kaikonneet...
     Kappale, jota kuuntelen, kun olen iloinen. Tähän on pakko kyllä laittaa Korpiklaania! Tällä bändillä on aivan mahtavia biisejä, tosin jostain syystä kuuntelu on nyt jäänyt vähemmälle... Mutta tässäpä ihanan energinen Beer Beer.
     Surullisiin hetkiin käy uusi löytöni ja rakkauteni Sentenced ja erityisesti biisi Guilt And Regret. Olen aivan rakastunut tähän kappaleeseen ja aivan koukussa! Sanat ovat niin hienot ja melodia niin kaunis, että tekee aina mieli laulaa mukana.
      Lopuksi vähän romantiikkaa: kappale, jonka haluaisin soivan häissäni. On oma keskustelunsa, pääsenkö koskaan ylipäänsä viettämään häitä (kahdestakin syystä), mutta kyllä mielelläni menisin joskus naimisiin. Silti en ole tainnut ikinä miettiä tilaisuuteen sopivaa biisiä. Yksi varsin houkutteleva vaihtoehto olisi ainakin Mortal Loven All The Beauty. Yksi pitkäaikaisia suosikkejani kuorrutettuna superromanttisilla sanoilla.

Siiri Enoranta - Gisellen kuolema

2011-12-31T14:28:00.000+02:00

"Linnea oli kevätmyrsky, hän paiskoi vihmovaa raesadettaan minua päin ja samalla taipui tuulessa nuorena koivuna. Minua pyörrytti mutta en voinut sulkea silmiäni, minun täytyi saada katsoa Linnean silmiä joiden pohjalla kuivakukat kytivät ja kultakalojen kyljistö liekkien valo heijastui."

Tämän kirjan olen halunnut lukea siitä lähtien, kun siitä sain tietää K-blogin Jennin kautta. Kustantajan teksti sai kylmät väreet selkään ja minä tiesin, että tämä kirja on saatava käsiin. Valitettavasti sitä ei jostain syystä hankittu kirjastoon ja olinkin varsin epätoivoissani. Juuri joulun alla sain kuitenkin piristävää s-postia Sallalta; hän lupasi lähettää kirjan minulle, vieläpä aivan ilmaiseksi! Vielä kerran suuret kiitokset sinulle, Salla. :)
Minulla ei ole tapana käyttää takakansitekstejä arvioissani, vaan pyrin kuvailemaan keskeisiä asioita omin sanoin. Nyt teen kuitenkin toisen kerran poikkeuksen ja laitan sen takakannen kuvauksen, onhan se se sama, joka minut houkutti lukemaan. Sitä paitsi todella järisyttävistä kirjoista ei koskaan osaa sanoa mitään, ainakaan niin hyvin kuin haluaisi.

"Linnea palaa kotiin hiukset ballerinanutturalla, vaikka selvää on, ettei hän tanssi enää koskaan. Joel on pysähtynyt odottamaan häntä kahdeksan vuotta aikaisemmin, jäänyt lastenhuoneen lattialle istumaan leluauto kädessään. Linnea on vaarallinen, Linnea on kipinöivä, Linnea on kukka jolta on taitettu niska. Joel on ainoa joka antaa hänen olla sellainen kuin on, oli se sitten mikä tahansa Linnean eri peilikuvista. Tulevaisuus syöstään mahdottomaan kurssiin, ja järvenselällä kuikka huutaa."

Kirja on varsin lyhyt, 151 sivua, mutta se riittää. Linnea, polvensa loukannut ja sitä myöten entinen lupaava ballerina, palaa kotiin jossa kukaan ei osaa olla oma itsensä. Vanhemmat ikään kuin leikkivät vanhempia eikä kukaan tunne oloaan hyväksi. Tarinaa kerrotaan pitkälti Linnean isoveljen Joelin näkökulmasta. Sisarukset ovat etääntyneet välimatkan myötä, mutta asia alkaa hiljalleen muuttua...

Teos vetäisi minut hetkessä mukaansa. Se on kirjoitettu todella sujuvasti eikä yhdellä sivulla ole paljonkaan tekstiä. Aloitin tämän aatonaaton iltana ja samana yönä luin sen loppuun, niin hyvä se oli. Se herätti paljonkin ajatuksia ja mietteitä. Jos et halua spoilereita, jätä lukeminen viimeistään tähän!

Suurin teema on tietysti insesti, sisarusten välinen suhde, joka lähenee huippuunsa kesämökin aitassa. Täytyy sanoa, että koin varsin ristiriitaisia tunteita lukiessani. Toisaalta insesti ällötti minua, mutta huomasin myös symppaavani sisaruksia, joiden suhteella ei yksinkertaisesti voinut olla tulevaisuutta. Olen jonkin verran pohtinut tätä insestiasiaa ja en voi olla ajattelematta, ettei minulla ole minkäänlaista oikeutta tuomita. Luonnottomaltahan se useimmista ihmisistä tuntuu, mutta mitä me aiheesta tiedämme? Länsimaissa on totuttu ajatteluun "jokainen tehköön mitä huvittaa, kunhan ei vahingoita sillä muita". Vahingoittaako insesti ketään? Vanhemman ja lapsen välinen epäilemättä, mutta kahden sisaruksen? Minkä he tunteilleen voivat? Mitä tästä pitäisi ajatella?

Ehkäpä suurin syy ajattelulleni on oma seksuaalisuuteni. Tässäkin maassa on monia monia ihmisiä, joiden mielestä "harjoitan luonnottomuutta" ja olen päästäni vialla ja jotenkin väärä pitäessäni omasta sukupuolestani. Sitä kautta tuntuu tekopyhältä mennä osoittelemaan sormella niitä, jotka saavat niskaansa miljoona kertaa suurempaa yököttelyä ja suoranaista vihaa. Niin, nämä eivät ole helppoja asioita.

Pystyin samastumaan Joeliin aika pitkälti, vaikken itsekään varsinaisesti tiedä, miksi. Hänen elämänsä on erilaista kuin omani runsaahkoine ryyppäämisineen ja etäisine vanhempineen. Joelin ja Linnean vanhemmat eivät todellakaan muistuta omiani ja hyvä niin. En kuitenkaan osaa inhota ketään henkilöistä. Kaikki ovat inhimillisiä ja omalla tavallaan eksyneitä itseltään ja muilta. Isä on lakannut masennuksen myötä kirjoittamasta ja on sitä kautta lähellä Linneaa, pystymättä kuitenkaan auttamaan. Isä on hyväksynyt tilanteensa, mitä Linnea ei voi käsittää. Hänen unelmansa myötä kuoli myös tulevaisuus. On hurjaa, miten tyttö on elänyt vain baletille, omistautunut sille täysin. Täydellisyyden tavoitteluun oli myös helppoa samastua, samaa vikaa löytyy itsestänikin. Tietyllä tavalla koin Linnean ihannekuvana, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Baletista tuli mielleyhtymiä Black Swan -elokuvaan. Kuten siinäkin, myös tässä tapauksessa täydellisyyden tavoittelu väistämättä tuo onnettomuutta.

Enorannan valttikortti löytyy ehdottomasti kielestä ja erityisesti rytmistä. Lauseet ovat välillä varsin lyhyitä ja sitten taas hengästyttävän pitkiä. Hänen tyylissään on jotain samaa Sofi Oksasen kanssa. Kikkailua on juuri tarpeeksi eikä se ärsytä. Molemmat käyttävät tehokeinona pilkkujen poisjättöä, joka tuo rytmiin nopeutta, kuten tässä: "Yksikään suortuva ei ollut karannut kasvoille, yksikään hius ei ollut väärässä paikassa, ja se nuttura oli kaikkea sitä mitä Linneasta luulin ja kaikkea sitä missä olin väärässä. Että hän on kiltti rauhallinen asiallinen kurinalainen tylsä."

Tästä kirjasta saisi epäilemättä irti vaikka mitä, mutta olkoon tämä nyt tässä. Suosittelen erittäin lämpimästi! Minun täytyy selvästi lukea kirjailijan kaksi edeltävää romaania, Omenmean vallanhaltija ja Nukkuu lapsi viallinen. Enorannassa on epäilemättä potentiaalia vaikka mihin!

Joulukuun luetut ja vuoden 2011 kohokohdat

2011-12-31T13:03:00.001+02:00

Kas niin, olen ollut kauan päivittämättä, sillä olo ei ole ollut mikään hohdokkain enkä ole jaksanut panostaa blogiin. Eilen yritin tosin tehdä musiikkihaastetta, mutta netti jumitti niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Youtube ei tällä hetkellä ole jostain syystä kaveri.
Hiljaisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi olen kyllä lukenut varsin paljon, tosin joukossa on kolme lastenkirjaa ja yksi nuortenkirja. Arvio on tällä hetkellä vain Brontësta eli tehtävää riittää...

Charlotte Brontë - Professori
Timo Parvela - Ella ja Äf Yksi & Ella ja jättipotti
Kirsti Kutila - Muorimenninkäisen tarinoita
Camilla Läckberg - Jääprinsessa
Siiri Enoranta - Gisellen kuolema
Anu Holopainen - Boreaksen lapset

Toisin sanoen seitsemän kirjaa, mikä on minulle iso määrä. Kaksi kirjaa vieläpä jätin kesken, nimittäin Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan ja Rainer Maria Rilken Duinon elegiat. Edellä mainittu oli tylsä ja viimeksi mainitusta en tajunnut hönkäsen pölähdystä. Jospa minäkin opin jättämään kirjoja tarvittaessa kesken! Näiden kohdalla en tuntenut edes syyllisyyttä. Aika on rajallinen eikä kaikkea haluamaansakaan ehdi lukea.
Nämä luetut puolestaan ovat kaikki oikein hyviä! Noista lastenkirjoista tuskin saan väännettyä arviota, mutta kolmesta viimeksi mainitusta meinaan ne pikapuoliin tehdä. Brontëa kehuinkin jo arviossa, olen iloinen että luin sen. Jääprinsessa oli oikein vakuuttava ja koukuttava. Gisellen kuolema on selkeästi ylitse muiden. Se oli järisyttävän voimakas pieni kirja, jonka luin aatonaaton iltana melkein putkeen. Holopainenkaan ei pettänyt, Boreaksen lapset oli hyvä lukukokemus myös. Siitä(kin) lisää myöhemmin.

Ohhoh, taas on uusi vuosi! Muistan niin selkeästi, kun tein tämän koosteen viime vuonna. Muistan Aila Meriluodon elämäkerran maanisen lukemisen ja sen tunnelman. Se oli hieno uusi vuosi. Saa nähdä, miten tänään menee.
Tänä vuonna on ollut paljon hienoja kirjoja. Miten näistä voi valita vain muutamia, yhdestä parhaasta nyt puhumattakaan? Yhtä parasta en edes yritä, mutta tässä sekalaisessa järjestyksessä vuoden parhaimmat:

Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille!

Musiikkihaaste XX

2011-12-20T07:07:00.001+02:00

Charlotte Brontë - Professori

2011-12-15T20:43:00.000+02:00

"Vapaan ajan, jota minulla on käytettävissäni, ja jonka aioin käyttää hänen yksityiseksi huvituksekseen, omistankin nyt suuren yleisön hyväksi. Kertomukseni ei ole jännittävä, eikä se varsinkaan ole ihmeellinen; mutta se saattaa kiinnostaa joitakuita, jotka, uurastettuaan samassa ammatissa kuin minä, huomaavat kokemuksissani tiuhaan heijastumia omistaan. Yllä oleva kirje toimikoon esittelynä. Nyt jatkan."

Charlotten Brontën postuumisti julkaistu esikoiskirja Professori (Tammi 2009, suomentanut Inkeri Koskinen) on tarina William Crimsworthista, joka haaveilee itsensä elättämisestä rehellisellä työllä. Rikottuaan välinsä entisten huoltajiensa kanssa hän ottaa yhteyttä kopeaan ja varakkaaseen isoveljeensä ja saakin paikan sihteerinä. Elämä kuljettaa hänet kuitenkin aivan muualle - opettajaksi, professoriksi, Belgiaan, jossa syttyy hiljalleen rakkaus.
        Juonireferaattini saa kirjan kuulostamaan valtavan tylsältä ja mitättömältä, mitä se ei suinkaan ole. Juonen pääkohdat ovat toki vaatimattomat, mutta tylsyys ei missään vaiheessa vaivannut minua. Upposin hurmaavaan 1800-luvun maailmaan ja ihanan ajanpatinoimaan kieleen (hienoa käännöstyötä Inkeri Koskiselta!), joka on viehättänyt minua aiemminkin lukiessani aikakauden kirjoja. Jo ensivaikutelma on miellyttävä: päähenkilö aloittaa kirjan kirjeellä ystävälleen ja alkaa vähitellen keriä tarinaansa auki. Brontëlle harvinaisesti päähenkilö on siis mies ja ajalleen suorastaan silmiinpistävän edistyksellinen mitä hänen mielipiteisiinsä naisen asemaan tulee. Tällaista oli tietysti mukavaa lukea, mutta kauhean uskottavaa se ei ole.
        Kiinnitin lukiessani huomiota jo suomentajan esipuheessaan mainitsemaan, Brontëa erityisemmin imartelemattomaan asiaan, frenologiaan. Kirjailija on kuulemma uskonut monien aikalaistensa tavoin, että ihmisen luonne näkyy kasvonpiirteistä ja kallonmuodosta, mikä tietysti meidän aikanamme kuulostaa järjettömältä ja rasistiseltä - niin kuin se onkin. Crimsworth kuvaa muun muassa Belgiassa halveksittujen flaamien alemmuuden näkyvän heidän kasvoiltaan. Tätä en ollut tiennytkään kirjailijasta.
        Willian Crimsworth huokuu aikansa ihanteita, rehellisyyttä ja nuhteettomuutta. 1800-luvun kirjoissa tunnutaan pyrkivän täydellisyyteen suorastaan uuvuttavalla uutteruudella. Yleensähän tämä liittyi voimakkaaseen uskonnollisuuteen ja kristinuskon vaatimuksiin. Siveellisyys on tietysti ehdotonta ja kaikenlainen ponnistelu lähimmäisen hyväksi jokaisen velvollisuus. Tosin tässä teoksessa uskonto oli marginaalissa, mikä ihmetytti minua. Kotiopettajattaren romaanissa uskonto taas oli hyvin keskeinen enkä voi koskaan unohtaa kiehtovan karmivaa kohtausta, jossa Jane Eyre saa hurmoksellisen näyn pappismiehen painostaessa häntä vaimokseen. Pidin päähenkilöstä, sillä hän oli sopivan itsekriittinen ja yritteliäs mies. Hän ei ollut täydellisyys.
        Toinen päähenkilöistä, Frances Henri, on hiljainen ja vaatimaton nuori nainen. Hänellä on ajalle epätyypillinen voimakas pyrkimys elättää itsensä kunniallisesti. Hän koettaa opiskella parhaansa mukaan, jotta pääsisi haaveidensa maahan Englantiin opettajaksi. Crimsworth on hänen opettajansa, ankara ja vaatelias, muttei liian. Heidän välinsä lähenevät hiljalleen ja toiveet heräävät Crimsworthin mielessä. Kirjassa on paljon omaelämäkerrallisia aineksia ja Henrissä lienee paljon Brontëa itseään. Hän rakastui kouluaikanaan professoriinsa saamatta vastakaikua ja kirja perustuu tähän. Professorissa hän on kuvannut oman rakkauden kohteensa. Tiesin tämän jo ennen lukemista, mutta unohdin sen pitkäksi aikaa lukiessani. Kirjan voi siis lukea aivan normaalina romaanina, se toimii vallan hyvin ilman taustatietoja.
         Minua miellytti rakkaustarinan eleettömyys ja suoranainen arkisuus. Tämä ei ole mikään leiskuva vuosisadan rakkaustarina, vaan lempeä kertomus kiintymyksestä ja molemminpuolisesta kunnioituksesta. Kieltämättä asiat menevät pariskunnalla turhan paljon kuin Strömsössä, mutta se annettakoon anteeksi. Tasapainoisesta suhteesta lukeminen ei ole aivan jokapäiväinen ilo!
         Suosittelen kyllä lämpimästi! Kaikille tämän ajan kirjallisuuden ystäville ja myös niille, jotka pelkäävät vanhojen kirjojen olevan jotenkin vaikeita. Nyt voin muuten taas sanoa lukeneeni kaikki Brontët! :D

Musiikkihaaste XIX

2011-12-13T18:09:00.001+02:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~
~~04 - Kappale joka saa minut surulliseksi~~
~~05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)~~
~~06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan~~
~~07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman~~
~~08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa~~
~~09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia~~
~~10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan~~
~~11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani~~
~~12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan~~
~~13 - Salainen pahe~~
~~14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän~~
~~15 - Kappale joka luonnehtii minua~~
~~16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan~~
~~17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta~~
~~18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta~~
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Tämänkertainen kohta onkin vähän vaikeampi vastattava, sillä minulla ei varsinaisesti ole lempilevyä. Muutenkin nykyään oikeiden levyjen kuuntelu on jäänyt törkeän vähälle, kun biisejä tulee kuunneltua lähinnä Youtubesta. Jos nyt jokin hyvä pitää valita, niin se olkoon sitten Nightwishin Century Child. Siinä on jotenkin toimivin kokonaisuus. Jokainen biisi on hyvä ja sanoitukset sekä kaikki ulkomusiikillisetkin asiat miellyttävät (ulkomusiikilliset asiat = pukeutuminen ja imago). Paras biisi kyseisellä levyllä on ehdottomasti päätösraita Beauty of the Beast, joka on melkoinen mammutti. Mutta kun ne pitkät biisit ovat tällä bändillä parhaita. :)
Lukemisesta ja bloggaamisesta sen verran, että lupaan jossain vaiheessa tehdä ne Ella-kirjojen arviot. Olen lueskellut vähän useammanlaista kirjaa, joista varsinaisen romaanin saanen pian päätökseen. Kaikista kyllä kirjoitan aikanaan. Toivottavasti ette kyllästy hiljaiseloon ja häivy. ;)

Musiikkihaaste XVIII

2011-12-07T19:25:00.000+02:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~
~~04 - Kappale joka saa minut surulliseksi~~
~~05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)~~
~~06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan~~
~~07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman~~
~~08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa~~
~~09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia~~
~~10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan~~
~~11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani~~
~~12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan~~
~~13 - Salainen pahe~~
~~14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän~~
~~15 - Kappale joka luonnehtii minua~~
~~16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan~~
~~17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta~~
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Laiska bloggaaja pahoittelee blogihiljaisuutta! Olen lukenut jopa kaksi lastenkirjaa, mutten ole yksinkertaisesti viitsinyt blogata niistä. Eiliselle päivälle kuuluneen haasteenkin jätin tälle päivälle... En vain jaksa enää olla niin vaatelias itseäni kohtaan kuin ennen, muuten stressaan itseni hengiltä.
Mutta itse haasteeseen sitten! Tämänpäiväinen onkin helppo ja mukava vastattava. Nulla dies sine legendossa oli mainittu monta sellaista bändiä, joita itsekin haluaisin kuulla. Tähän saattaa nyt tulla pari samaa, mutta ei se mitään. Ja tosiaan, tällä kertaa tapojeni vastaisesti laitan monta vastausta.

Tämän bändin valitseminen ei varmaankaan yllätä ketään... :D Mutta minkäs teet, kun se nyt sattuu olemaan lempibändini. Epicalla on monia todella hyviä biisejä, mutta valitsin nyt nämä tällä kertaa. Erityisesti Sensorium olisi timanttia ja Mother Of Light ehdottomasti liveversiona! Se on paljon toimivampi livenä kuin levyltä - tosin niin ovat oikeastaan kaikki Epican biisit.

Atargatis on itävaltalainen yhtye, johon olen tänä syksynä hurahtanut uudelleen. Laulaja Stephanie Luzien ääni on jumalainen! Suosittelen lämpimästi. Klassisen koulutuksen saaneita laulajia ei ole koskaan liikaa.

Elis on niinkin eksoottisesta maasta kuin Liechtensteinista. Laitoin tähän nyt vain alkuperäisen laulajan Sabine Dünserin laulamia biisejä, koska minulle hän on se oikea Elisin laulaja. Tosin pidin paljon myös Sandrasta ja uusi laulaja Simone vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti Sabinen ura katkesi 29-vuotiaana vuonna 2006 äkilliseen aivoverenvuotoon. RIP

Marraskuun luetut

2011-11-30T20:42:00.000+02:00

Viimeinkin tämä kuukausista kamalin on ohi! En ole marraskuun ystävä ollenkaan. En ymmärrä sanontaa huhtikuu on kuukausista julmin... Kyllä se marraskuu julmin on.
Mutta siis, takaisin kirjojen pariin. Tämä kuukausi on ollut sentään lukuisa! Yhteensä kuusi kirjaa, mikä on oikein hieno saldo minulle. :) Kaikenlaisia mukavia kirjoja on tullutkin luettua. Olen häpeämättömän ylpeä Saatana saapuu Moskovaan lukemisesta. Olen nyt siis lukenut jopa kaksi venäläistä klassikkoa! Matti Mäkelän Rakkausromaani oli ehdottomasti kuukauden hämmentävin lukukokemus, ja epäilemättä koko vuodenkin. Pieni suklaapuoti oli ihana ja suloinen. Majankanvartija oli viisas pieni kirja, joka vaati hitaampaa lukemista. Varjoissa vaeltaja oli ehkäpä paras lukukokemus. Se imaisi mukaansa ja sai sekä viihtymään että pohtimaan. Paremmin ei oikeastaan voisi ollakaan. Sokerina pohjalla on upea runokirja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Sitä suosittelen lämpimästi niillekin, jotka ovat ennakkoluuloisia runoja kohtaan.
PS: Lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille! :)

Musiikkihaaste XVII

2011-11-29T07:01:00.001+02:00

Heidi Liehu - Luumupuu kukkii, se muistelee sinua

2011-11-28T16:22:00.000+02:00

'Mikä voisi olla kauniimpaa kuin
tämä maailma
Silti se on jätettävä'

Vasta lähdettyäsi
             näkymättömän kauneus
         kirkastui minulle -

Heidi Liehun runokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) herätti huomion jo kauniilla nimellään, kun siitä ensi kertaa kuulin. Muistaakseni Leena Lumi on jakanut blogissaan (blogeissaan?) näitä runoja ja kun huomasin tämän uutuushyllyssä, nappasin heti mukaani.
       Reilu viikko sitten lauantaina otin kokoelman ihan vain lukeakseni muutaman runon alusta. Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut syvälle ja lukenut koko teoksen. Sivujahan tässä ei ole paljon, kuten ei runokokoelmissa useinkaan, mutta olin silti varsin hämmentynyt. Yhdeltä istumalta lukeminen kyllä sinänsä on viisasta, koska runoista rakentuu kokonaisuus, melankolinen ja haikea tarina menetyksestä ja rakkaudesta.
       Liehun runot ovat surullisen kauniita. Ne eivät ole tuskastuttavan vaikeita ja yltiömodernistisia, mutteivat myöskään liian helppoja. Sanojen taakse kätkeytyy merkityksiä, muttei uuvuttavaa määrää. Runoista on helppo nauttia ilman syväluotaavaa analyysiäkin. Ne upottavat mukaansa ja saavat olon tuntumaan surumieliseltä. Runon puhuja kertoo surustaan ja kaipauksestaan. Tulkitsin hänen rakastettunsa kuolleen, sillä hän sanoo: "Seitsemännen kerroksen ikkunasta/ huiskautit kättäsi ja hymyilit/ kun lähdin -- Nyt/ taivaan kokoisesta ikkunasta/ katsot/ kun kävelen pitkin rantaa". Runon puhuja ikään luin jättää hiljaisia ja pitkiä hyvästejä opetellen jatkamaan elämäänsä.
          Ensimmäinen lukukerta vaikutti minuun syvästi. Sydämessä asti tuntui ja loppupuolella itku ei ollut kaukana. Luin tämän eilen myöhään illalla uudestaan ja täytyy sanoa, ettei vaikutus ollut aivan niin suuri kuin ensimmäisellä. En tiedä johtuiko sitten mielentilasta vai mistä. Tosin itkureaktio oli lopussa jälleen tuloillaan, mikä kertoo paljon runoilijan taitavuudesta. Kauneus ja tarina suorastaan riipivät.
          En ole mikään varsinainen runoanalysoija ja oikeastaan olen sitä mieltä, ettei runoja edes pitäisi kauheasti analysoida. Ainakaan liikaa. Kuten olen aiemminkin maininnut, minusta runot pitää kohdata ja ymmärtää sielullaan ja sydämellään, ei järjellään. Kun sisimmässä liikahtaa, tietää runon onnistuneen. Siispä laitankin teille vielä tähän loppuun yhden runon. Tarttukaa ihmeessä tähän kokoelmaan! Voi, kun saisi omaksi...

Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella

      Osana näkymätöntä liittoa
         mustarastas
        laulaa sateessa

                       Tänä kesänä
                          koivut, lehmukset
                     joiden alla lapsena leikin
                   ovat
                 löytäneet minut.
                      eivät
                         ne vedä rakkauttaan
                                                  pois

                             Miten
                                 korkeaksi
                                 se on kasvanut

Ilkka Auer - Lumen ja jään maa ~ Varjoissa vaeltaja

2011-11-25T18:12:00.000+02:00

Ilkka Auerin fantasiasaagan Lumen ja jään maan toinen osa Varjoissa vaeltaja on vauhdikas jatko-osa Sysilouhien sukua -kirjalle. Nonna asuu nyt vakituisesti Hiidenkynnen linnassa ja opettelee hallitsemaan koko ajan voimistuvia noitavoimiaan. Hän ajautuu huimiin seikkailuihin lähtiessään auttamaan Routahallin Freyaa, jonka kuningas-isä on kuollut. Tytöstä voisi käytännössä tulla vallan perijä, mutta kaikki eivät ole valmiita kelpuuttamaan naista hallitsijaksi...
        Minun oli tarkoitus tarttua tähän jo paljon aikaisemmin ja olin jo lainannutkin tämän kirjastosta, mutta koeviikko painoi armotta päälle ja lukematta jäi. Nyt kuitenkin päätin lukea kirjan, sillä ykkösosan lukemisesta on aikaa jo turhan paljon, melkein vuosi! Pelkäsin jo unohtaneeni olennaisia seikkoja, mutta onneksi näin ei ollut käynyt. Henkilöt muistuivat mieleen kivutta ja heidän "kuulumisiaan" oli miellyttävää seurata. Mikä vielä parempaa, kirja imaisi minut mukaansa täysin ja halusin vain ahmia tekstiä eteenpäin. Näin siitäkin huolimatta, että olen lukenut kyseisen kirjan jo kerran aiemmin! Pääpiirteet muistin suurin piirtein, mutta silti jännitin kuinka käy. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Samoin kuin se, että näin laajasta henkilökavalkadista muistan nimet varsin hyvin. Usein unohdan nimet jo seuraavana päivänä lukemisesta ja tästä on kuitenkin useita päiviä aikaa.
         Muistaakseni tämä kakkososa muodostui suosikikseni sarjan neljästä osasta. Tuossa siivouksen tuoksinassa kertasin muiden osien tapahtumia ja huomasin hämmästyksekseni, että myöhemmin luetut kaksi viimeistä osaa ovat paljon huonommin muistissa kuin tämä toinen osa ennen uusintalukua oli. Selvästi Varjoissa vaeltaja on ollut mieleenpainuvin lukukokemus. Eikä se ole ihmekään; kuten sanottua olin edelleen jännittynyt seuratessani Nonnan seikkailuja ja erityisesti kuninkaallisten juonitteluja. Jo ikäni puolesta luin tätä nyt hieman eri näkökulmasta kuin aikoinaan ala- ja yläasteen taitteessa. Silloin kaikki oli viihdyttävää ja jännittävää seikkalua ja satua, nyt tein huomioita yhtäläisyyksistä omaan maailmaamme.
           Ensimmäinen oli juonittelujen myötä politiikka. Kuten fantasiakirjoissa usein, on tässäkin hallitsijoina kuninkaita (ja jäänoita). Vaikutteita otettaneen keskiajalta ja uuden ajan alkupuolelta, jolloin yksinvaltius oli kova sana. Miljöötkin tuovat mieleen keskiajan kylineen ja vähävaraisinine asukkaineen. Diplomatia ei ole yhtä yleistä kuin tänä päivänä ja hallitsijat ovat kerkeitä käyttämään sotilaallista voimaa. Tästä päästäänkin tähän päivään, sillä sodat ovat valitettavasti todellisuutta edelleen, poliittisesta juonittelusta ja vehkeilystä nyt puhumattakaan. Varjoissa vaeltajassa hallitsijat pitävät käräjiä tiettyinä aikoina, vähän kuten nykyään pidetään kaikenlaisia huippukokouksia. Ahneus ja vilppi ovat ajavia voimia niin Noridiumissa kuin todellisuudessakin.
            Politiikkaan liittyen kiinnitin huomiota kirjassa esiintyviin uskontoihin. Jumalia vilisee paljon, louhijumalia ja susijumalatar muun muassa. Noridiumin vihollinen Nawyr palvoo Hornan herraa, joka vertautuu Saatanaan. Noridiumilaiset vihaavat Nawyria ja Hornan herraa, Nonna ja louhet erityisesti. Tämä vastakkainasettelu oli kiintoisaa. Jumalat eivät ole kirjan taikuutta hallitseville etäisiä ja tavoittamattomia, vaan jotkut louhijumalista ovat jopa astuneet maan päälle. Henkilöt myös turvaavat jumaliinsa erityisesti hädän hetkellä paljon. Merkille pantavaa oli myös se, että jokaisella hallitsijalla tuntui olevan omat jumalansa, joita muut suvaitsivat. Skandinaavisten mytologioiden vaikutus on nähtävissä, mutta positiivisessa mielessä.
Henkilöt ovat pääosin hyvin luotuja ja erittäin realistisia, mutta jyrkähkö jaottelu hyvään ja pahaan on heikkous. Varsin yleinen tässä genressä kylläkin. Hyvät ovat hieman liian hyviä ja pahat melko lailla yksisilmäisen pahoja. Synkhallin papissa ja Broddr Rotassa ei varsinkaan tuntunut olevan mitään hyvää tai inhimillistä. Pappi sentään mainitsee Ingolfissa olevan pohjimmiltaan rehellisyyttä ja kunnian tuntoa, mutta sekään ei kyllä ilmennyt käytännössä juuri ollenkaan. Pahat olivat melkoisia hirviöitä.
             Päähenkilöstä Nonnasta on kyllä lausuttava Auerille kiitokset. Tässäpä hieno roolimalli kaikille tytöille, ja miksei pojillekin! Nonna on ihanan hurja ja itsepäinen sekä itsenäinen. Hänen kasvavista voimistaan on kiehtovaa lukea ja tunsin suurta vahingoniloa hänen peloteltuaan Ingolfia. Tyttö, joka saa raavaat miehetkin pelkäämään, siinä vasta jotakin! Toinen ehdoton suosikkini on jäänoita Astrid, pitkälti samoista syistä kuin Nonnakin. Kirjassa on myös runsaasti mukavia mieshenkilöitä, kuten pääkallonmetsästäjä Asbrand ja Karttu.
            Ei varmaan tarvitse erikseen kehottaa lukemaan? Kuten huomaa, pidin tästä teoksesta kovasti ja odotan jo innolla seuraavan osan lukemista.

Musiikkihaaste XVI

2011-11-22T20:18:00.001+02:00

Jeanette Winterson - Majakanvartija

2011-11-15T19:38:00.000+02:00

"Et voi olla toisen ihmisen rehellisyys, lapseni, mutta voit olla omasi.
Mitä minun sitten pitäisi sanoa?
Milloin?
Kun rakastan jotakuta?
Sinun pitää kertoa se."

Jeanette Wintersonin romaani Majakanvartija (Lighthousekeeping, Bazar 2005, suomentanut Mervi Sainio) on tarina tarinoista. Siitä, kuinka meillä kaikilla on oma tarinamme, jonka vain me itse voimme kertoa. On alkuja ja keskiosia, mutta loppuja ei ollenkaan. Silloinkin, kun tarina päättyy, se jatkuu jossain.
        Tässä on Wintersonin pääsanoma ja hieno sanoma se onkin. Kirja alkaa päähenkilö Hopean selvittäessä elämäänsä. Hän asui äitinsä kanssa kaltevassa talossa ja eräänä päivänä äiti horjahti kalliolta ja kuoli. Sen seurauksena Hopea päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo, jonka elämä muodostuu mitä moninaisimmista tarinoista. Ne ovat majakoiden ja niiden vartioinnin ydintä. Lukijalle selviää Pew'n kertomana edesmenneen Babel Darkin tarina, joka kietoutuu oudosti Pew'n itsensä ympärille. Pian ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa tai suoranaista valhetta.
         Pidin kovasti tästä kirjasta! Syystä tai toisesta olen lukenut kirjailijalta nyt jo kolme kirjaa, vaikka kaksi edellistä eivät aivan vakuuttaneet. Jotenkin nämä vain etsiytyvät näköjään luokseni. Mutta ei se mitään, sillä tämä kirja oli oikein hyvä. Edellisten romaanien kohdalla kävi oudosti niin, että ne toisaalta olivat loistavia ja toisaalta latteita. Tämä piti otteessaan alusta loppuun ja pysyi kiehtovana. Tarinoiden maailmasta lukeminen on viihdyttävää ja innostavaa, pitäähän jokainen lukutoukka hyvästä tarinasta.
           Lisäksi Wintersonin kirjat ovat täynnä upeitä virkkeitä, joissa on hienoja ajatuksia, kuten tässäkin. On ihan totta, että meidän on itse kerrottava tarinamme. Jokainen kokee maailman omalla tavallaan eikä mitään näkökulmaa voida pitää vääränä. Jokaisella on oma totuutensa.
            Mietin usein jo lukiessani, minkä lainauksen otan blogiini ja Winterson on tässä suhteessa varsinainen aarre; häneltä voisi lainta melkein koko kirjan! Kirjan kieli on ylipäänsä nautittavaa. Siinä on hieman proosarunouden sävyjä, mikä miellyttää minua oikeastaan aina. Itselleni kieli on tärkeä elementti ja mitä lyyrisempää ja kauniimpaa, sen parempi.
             Toki tässäkin kirjassa on heikkoutensa. Henkilöt ovat joltisenkin kummallisia ja vähän epäuskottaviakin. Päähenkilö Hopeasta kyllä pidin ja hänen näkökulmansa maailmaan oli avartavan lapsenomainen, mutta hänen nimensä hieman häiritsee muuten tavallisesti nimettyjen henkilöiden joukossa. No, Babel nyt nimettiin sen tornin mukaan, mutta jotenkin Babel sointuu joukkoon ilman kummempia erottumisia. Kirjan rakennekin on erittäin hajanainen, missä on toisaalta puolensa. Kirja on helppolukuinen ja pidän lyhyistä luvuista, mutta jaksotukset ja niiden nimet menivät vähän ohi. Tuntuu, etten saanut kirjasta aivan kaikkea irti.
              Suosittelen kyllä kaikille! Wintersonin teoksissa on jotakin, mikä vetää puoleensa.

Musiikkihaaste XV

2011-11-15T19:09:00.000+02:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~
~~04 - Kappale joka saa minut surulliseksi~~
~~05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)~~
~~06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan~~
~~07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman~~
~~08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa~~
~~09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia~~
~~10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan~~
~~11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani~~
~~12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan~~
~~13 - Salainen pahe~~
~~14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän~~
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Musahaaste jatkuu taas, jopa oikeana päivänä! Tänään onkin kutkuttava valinta, kappale, joka luonnehtii minua. Tähän on kyllä kauhean vaikea vastata. Tarkoitetaanko tuolla ensinnäkin rytmiä, melodiaa vai sanoituksia? Vai kaikkia näitä? Yhtä ainoaa kuvaavaa on hankala löytää, mutta ehkäpä uskallan laittaa tähän Elisin Show Me The Way. Sanoituksen minä kertoo pitkästä ja vaikeasta tiestä, jota hän on puurtanut eteenpäin ja suuresta oivalluksesta, jonka myötä hän on oivaltanut kaiken tarpeellisen löytyvän sisältään. "Mind, body and soul/ Life love and healing/ Connect be connected/ Nine words to change your whole life" En väitäkään olevani noin pitkällä, mutta alan hiljalleen ymmärtää tuon totuuden. Pyrin kiihkeästi hyväksymään itseni, vaikka useimpina päivinä se tuntuu ylivoimaiselta. Mutta taistelu jatkukoon! (Toinen kuvaava biisi olisi muuten Epican Unleashed, mutta se on jo esitelty tämän haasteen puitteissa)

Suloisin blogi

2011-11-11T17:25:00.000+02:00

Paljon kiitoksia Leena Lumille, joka antoi minulle tämän kauniin tunnustuksen! ♥

Sitten vastailemaan kysymyksiin.^^
1) Lempiväri? Räiskyvän punainen.
2) Lempieläin? Kissa ♥
3) Onnennumero? Ei ole, en ole taikauskoinen.
4) Alkoholiton lempijuomasi? Rooibos-tee.
5) Facebook vai Twitter? Facebook, koska en ole edes perillä Twitterin ominaisuuksista.
6) Mistä pidät? Hui, miten laaja kysymys! Nopeasti mietittynä rehellisyydestä, luotettavuudesta, perheestä, ystävistä, kissoista, teestä, historiasta, kielistä, uimisesta, saunasta ja suklaasta.
7) Lahjojen antaminen vai saaminen? Molemmat.
8) Lempimuotosi? Pyöreä.
9) Lempipäiväsi? Perjantai ♥
10) Lempikukkasi? Orvokki.

En ole oikein perillä, missä kaikkialla tämä on kiertänyt, mutta annan sen joka tapauksessa blogeille, joista pidän paljon syystä tai toisesta:
Kirjailijan kävelyretkiä
The Blood Countess
Järjellä ja tunteella
Kirjanurkkaus
Lisää kahvia noidalle!
Lady Vampiric
Lumiomena
Mustaa pitsiä
Peter Pan -syndrooma
Rain Diary
The Red Raven
Kertomus jatkuu

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

2011-11-10T19:49:00.000+02:00

"Muistan ne lapsuudestani, Pariisin suklaapuodit joissa oli koreja täynnä metallipaperiin käärittyjä munia, hyllykaupalla pupuja ja kanoja, kelloja, marsipaanihedelmiä ja sokerilla kuorrutettuja kastanjoita, suklaasydämiä ja punottuja pesiä täynnä pikkuleipiä ja karamelleja ja tuhat ja yksi sokerista kehrättyä taikamattotarinaa, jotka sopivat paremmin haaremiin kuin kärsimysnäytelmän juhlallisuuksiin."

Tässäpä suloinen kirja aina kansia myöten! Kirja on melkein kuin karkkipaperiin kääritty itsekin.
       Pieni suklaapuoti (Chocolat 1999, Otava, suomentanut Arja Gothoni) on tarina kahdesta kiertolaisesta, Vianne Rocherista ja hänen pienestä tyttärestään, jotka saapuvat karnevaalituulen myötä pikkuiseen ranskalaiskylään, Lansquenet-sur-Tannes'een. Kylä on sisäänpäin lämpeävä ja sitä pitää tiukassa, fundamentalistisessa otteessaan kylän kirkkoherra, Francis Reynaud. Kun tulokkaat perustavat syntisen suklaapuodin paastonaikaan eivätkä käy edes kirkossa, saa koko kylä huomata muutosten tuulten puhaltavan...
        Näin kirjaan perustuvan elokuvan vähä aika sitten, kun se tuli televisiosta ja rakastuin siihen täysin. Se on ehdottomasti yksi lempielokuvistani herttaisuudessaan ja lämpimässä huumorissaan. Suklaisuudessaan tietysti myös. Tartuinkin kirjaan uteliaana ja innokkaana. Se oli todella nopealukuinen ja mukaansa tempaava. Luvut olivat mukavan lyhyitä ja ennen nukkumaan menoa huomasin jatkuvasti lukevani "vielä yhden luvun". Kirjaa kerrotaan pääasiassa Viannen näkökulmasta, mutta joitain lukuja on kirjoitettu virkistävästi myös kirkkoherran näkökulmasta.
          Kirja oli hieman erilainen kuin elokuva. Paitsi että jotkin kohtaukset menevät eri tavalla tai niitä ei ole elokuvassa lainkaan, on pohjavirekin toisenlainen. Elokuvan ollessa lämmin ja onnellinen, on kirja hieman synkähkömpi. Se johtunee siitä, että kirjassa pääsee kahden päähenkilön pään sisään. Kirkkoherran vuodatukset ovat varsin raskaita ja miehen hurmoshenkisyys hirvittää. Päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä, miksi kukaan viitsii kiusata itseään uskonnon takia. Miksi pitäisi elää pilkulleen ikivanhan opuksen mukaan ja kieltää itseltään kaikki hauska ja miellyttävä? Suklaa on kirkkoherran vihankohde ja pahe, joka aiheuttaa varsin riemastuttavia tilanteita.
           Keskeisin ajatus on itsensä ja omien pelkojensa voittaminen. Vianne auttaa sorrettua vaimoa ja kapinahenkistä vanhusta taistellen samalla omien demoniensa kanssa. Useat kylän asukkaat saavat Viannelta apua ja uutta itseluottamusta irtautuen hiljalleen kirkkoherran ja yleisen mielipiteen tyranniasta. Juuri oman pään pitäminen ja pyrkimys olla oma itsensä ovat kirjan hienointa ja tärkeintä antia. Niiden tähdellisyyttä ei voi koskaan ylikorostaa.
            Esille tulee myös erilaisuus, kun mustalaiset tulevat aluksineen. Kirkkoherran halveksuu heitä intohimoisesti ja tekee kaikkensa, jotta he lähtisivät. Heidät on karkoitettu jo joskus aiemmin, mutta silloin Vianne ei ollutkaan paikalla. Pikkukylän nurkkakuntaisuus ja epäluulo kaikkea uutta ja vierasta kohtaan tulee erittäin hyvin esiin. Enemmän kuin ajankohtaista meidänkin ajassamme ja yhteiskunnassamme.
             Lempihahmoni sekä elokuvassa että kirjassa on vanha nainen Armande, joka kapinoi näkyvästi normeja vastaan. Hän ei epäröi vittuilla kirkkoherralle eikä sietämättömälle tyttärelleenkään. Hän tekee mitä haluaa eikä anna ikänsä olla este. Lopuksi hän tekee ehkä valinnoista rohkeimman ja suurimman. Ihana nainen! Hänestä olisi syytä ottaa oppia.
             En osaa sanoa, pidänkö enemmän kirjasta vai elokuvasta. Ehkä voitto menee hienoisesti elokuvalle, koska se oli niin lumoava ja ihana. Epäuskottavan happy-happy, mutta ei se haittaa. Sellaisiakin elokuvia tarvitaan. Suosittelen lämpimästi molempia!

Musiikkihaaste XIV

2011-11-09T19:51:00.001+02:00

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

2011-11-06T21:38:00.000+02:00

      Bulgakovin tunnetuin teos Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita, WSOY 2005, suomentanut Ulla-Liisa Heino) on mielikuvituksellinen ja absurdi tarina Saatanasta, hänen apureistaan ja lukuisista onnettomista moskovalaisista henkilöistä, jotka sattuvat heidän tielleen. Mikään ei ole mahdotonta näille arvaamattomille hepuille ja sen saavat asianomaiset kokea kantapään kautta...
      Jo toinen venäläinen klassikko! Nyt sietää olla tyytyväinen itseensä. ;) Tämä olikin erittäin positiivinen lukukokemus, vaikkakin loppupuoli lässähti melko tylsäksi. Täytyy sanoa, että minulla oli ennakkoluuloja kirjaa kohtaan, olihan se ensinnäkin klassikko, venäläinen klassikko ja jäänyt minulta aikaisemmin keskenkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että haahuillessani ennen syyslomaa kirjastossa ystäväni pyysi saada valita kirjalistaltani jonkun teoksen, kun itse olin liian pyörryksissäni vaihtoehtojen määrästä ja valitsi sitten tämän.
      Tarina alkaa, kun kaksi ateistia keskustelee lammen luona toisen kirjoittamasta uskonnonvastaisesta runosta. Miesten keskustellessa henkevästi saapuu paikalle kukas muukaan kuin itse Saatana, ulkomaalaisen miehen valepuvussa. Loppu onkin sitten kirjallisuuden historiaa. Mies toisensa jälkeen kohtaa Saatanan kumppaneineen ja järkyttyy niin, että tulee kärrätyksi tohtori Stravinskin psykiatriselle klinikalle. Porukkaa on kuin pipoa, niin kuin venäläisissä klassikoissa on tapana. Nimet ovat tottakai kolmiosaisia ja suomalaiselle ylivoimaisen vaikeita muistaa. Asiaa ei helpottanut rakenne, jossa Margaritan lentäessä alasti taivaalla uusi henkilö, jolla on tietysti kolmiosainen vaikea nimi, istuu Varietee-teatterissa, jossa sataa katosta kymmenruplaisia. Onneksi kuitenkin tärkeimmät henkilöt muistin suurin piirtein ja he esiintyivät tarpeeksi usein jäädäkseen mieleen.
      Pidin kovasti myös Bulgakovin kielestä. Se oli todella sattuvaa ja humoristista. Kuvaus oli elävää ja kiinnostavaa. Kerronta ei ollut missään vaiheessa tylsää. Myös henkilöiden hassu tapa kutsua tuntemattomia kansalaisiksi jäi hyvin mieleen. Hauska yksityiskohta!
      Lopun lässähdyksestä huolimatta kirja oli oikein hyvä. En edes väitä pysyneeni koko ajan kärryillä tai tajunneeni läheskään kaikkea, mutta viihdyin kyllä. Suosittelen lämpimästi teille, jotka pelkäätte klassikkoja ja aivan erityisesti venäläisiä klassikkoja!

Musiikkihaaste XIII

2011-11-06T14:44:00.001+02:00

Matti Mäkelä - Rakkausromaani

2011-11-01T18:57:00.000+02:00

"On surullista, miten vähän ihmiset tietävät kiihkon tiestä. He eroavat. He tappavat toisiaan mustasukkaisuudesta. He ostavat vempeleitä seksikaupasta. Ei niissä ole mitään pahaa, mutta niitä ei tarvita. Meillä ei ollut muita välineitä kuin tehokkain, kiduttavien muistojen ja mielikuvien täyttämä pää."

Tässä lienee tämän vuoden hirvittävin, ällöttävin ja hämmentävin lukukokemus. Matti Mäkelän Rakkausromaani (WSOY 2006) on takakannen mukaan ensimmäisen suomalainen sadomasokistinen rakkausromaani ja se pitänee paikkansa. Termi sadomasokistinen saa kirjassa kyllä äärimmäiset ulottuvuudet..
       Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: keski-ikäinen (?) Samuel aloittaa sivusuhteen Annikin kanssa ja rakastuu. Vähitellen suhteeseen kietoutuu valtapeli ja lopulta Samuel on antanut itsensä ja elämänsä Annikille kaikilla tasoilla, kaikin mahdollisin tavoin. Hän on täydellisesti orja.
        Takakansi antoi tietojensa ja sitaattiensa perusteella varsin suuria lupauksia. Rehellisesti sanottuna en tiedä, lunastiko kirja ne vai ei. Olen edelleenkin järkyttynyt siitä absoluuttisesta nöyryytyksestä, jonka päähenkilö joutuu kokemaan. Annikki nujertaa miehensä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, niin että oksettaa ja tulee voimakas empatia ja sääli Samuelia kohtaan. Kirja oli ennen kaikkea ällöttävä. Tämän tarinan S/M ei ollut mitään hassua piiskanheiluttelua tai kahleita, vaan paljon paljon pitemmälle menevää. Alistaminen on, kuten mainitsin, täydellistä kaikilla tasoilla ja elämänalueilla.
         Juuri tarinan äärimmäisyys on sekä sen vahvuus että heikkous. Väkevyys on väkevyyttä ja tekee kyllä voimakkaan vaikutuksen, mutta se myös syö uskottavuutta. Varsinkin loppupuoli oli niin järjettömän julma, että se alkoi kääntyä itseään vastaan. Myös sivuhenkilöiden liittyminen mukaan Samuelin nöyryytykseen oli hieman kummallista. Toki aina löytyy niitä, jotka tilaisuuden tullen tekevät sellaista, mutta että hoitohenkilökuntakin?
         Mäkelä on varmaan halunnut ottaa kirjallaan myös kantaa. Jo asetelmassa on jotain harkittua; ei-perinteiseen tapaan mies on alistettu ja nainen alistaja. Annikissa kiteytyvät narsismi, julmuus ja ylipäänsä kaikenlaiset ikävät ihmisten piirteet, jotka pääsevät valloilleen erityisesti poikkeustiloissa, kuten sota-aikana. Myös hoitohenkilökunnan henkilöt, jotka sivuavat tarinaa, ovat kaikki naisia ja heidän halveksuntaansa miehuutta (sanan molemmissa merkityksissä) kohtaan suorastaan korostetaan. Teoksen alkupuolella Annikki mainitaan "oman huoneen feministinä". Liekö Mäkelä halunnut tehdä modernista naisesta, itsetietoisesta ja oikeuksistaan tietoisesta länsimaisesta feminististä myyttisen, ilkeän miesvihaajan, joiksi feministejä on haukuttu maailman sivu?
          Samuelin valinnan epätavallisuus ja hulluus saa hämmennyksen heräämään. Kuka antaa vapautensa vapaaehtoisesti, vieläpä kokonaan? Samuelin motiivi on rakkaus - hänelle täysi alistuminen naisensa valtaan on rakkauden suurin ilmentymä. Miten poikkeuksellinen näkemys rakkaudesta! Niin kaukana yleisesti hyväksytystä. Onko ulkopuolisilla oikeus puuttua tällaiseen, jos aikuinen ihminen omasta tahdostaan suostuu siihen? Kirja herätti paljon moraaliin liittyviä kysymyksiä. Useimpien on melko helppoa ymmärtää pariskuntaa, joka harrastaa jotain hieman "rajua" makuuhuoneessaan, käyttää käsirautoja ynnä muuta sellaista, mutta tämänkaltaista suhdetta on oikeastaan mahdotonta käsittää.
           Suosittelen kyllä! En tosin ihan heikkohermoisille, sillä tässä on melkoisia kohtauksia.

Lokakuun luetut

2011-10-31T17:08:00.000+02:00

Tämä kuu oli lukemisen suhteen ihan ok. Kirjoja tuli luettua neljä (joista yhtä en jaksanut tuoda blogiin...) ja jopa kaksi sarjakuva-albumia. Olen ollut lukemisen suhteen ajoittain vähän laiska, koneella tulee oltua turhan paljon...
No, ehkäpä ensi kuussa paremmin! Opiskelukin vie mehuja lukemiselta.

Roger Leloup - Yoko Tsuno ~ Tuulen tytär & Ixon valo
Tuva Korrström - Osaako nainen ajatella?
Anu Holopainen - Syysmaa 5 ~ Varjoja
Tess Gerritsen - Jääkylmä
Vladimir Nabokov - Lolita

Kohokohta oli ehdottomasti Varjoja, joka avasi lukujumia. Pidin tästä kirjasta kovasti! Kyllä nuo Anun kirjat on otettava uusintalukuun...
Tess Gerritsenin Jääkylmä oli myös erittäin positiivinen lukukokemus. Sopivasti jännitystä ja imua!
Yoko Tsunot olivat mukavaa nostalgiaa ja vaihtelua ja Korrströmin kirja sinänsä kiinnostava. Valitettavasti suurin osa käsiteltävistä ajattelijoista oli minulle tuntemattomia, mikä söi lukemisen mielekkyyttä. Lolita olikin sitten pettymys.

Vladimir Nobokov - Lolita

2011-10-30T11:01:00.002+02:00

"Olen usein huomannut, että meillä on taipumusta kuvitella ystävämme tyypiltään yhtä lopullisiksi kuin kirjalliset henkilöt ovat lukijan mielessä.[...]Siten x ei koskaan tule luomaan kuolematonta musiikkia, joka poikkeaisi niistä toisen luokan sinfonioista, joihin hän on meidät totuttanut. Y ei koskaan tee murhaa. Z ei koskaan missään olosuhteissa petä meitä. Kaiken me olemme järjestäneet mielessämme, ja mitä harvemmin me näemme jotakuta henkilöä, sitä suurempi on tyydytyksemme havaitessamme, kuinka tottelevaisesti hän sopeutuu meidän käsitykseemme, milloin vain hänestä kuulemmekin."

Yllä oleva lainaus ei ehkä ole kuvaavin tästä kirjasta puhuttaessa, oli kyseessä sitten teema tai ylipäänsä sen lyyrinen kieli. Tämä on kuitenkin tällainen erillinen, hieno oivallus, jonka halusin tuoda blogiini. Näinhän se tuntuu menevän.
      Luin siis Nabokovin Lolitan, itse asiassa jo joitakin päiviä sitten. Olen vain ollut liian laiska ja saamaton tehdäkseni arviota. Normaalisti teen arviot tuoreeltaan, koska muuten käy juuri näin - viivytän kirjoittamista ja yleensä unohdan olennaisia ajatuksiani. Luin tämän äidinkielen kurssille teemana maailman klassikot, ja tehtävänä olisi väsätä kirjallisuusessee. Joudun lukemaan tämän varmasti toiseen kertaan, koska jo pelkästään esseen ohjeiden antoon on vielä aikaa. Tällä lukemisella en edes saa paljon irti.
      Tämä oli kyllä aika pettymys. Aihehan on mitä raflaavin; aikuisen miehen ja murrosikäisen tytön suhde. Pedofilia on aina herkkä aihe ja odotin kirjalta aika paljon. Hyväksikäytön kuvauksena tämä onkin varsin odottamaton, sillä hyväksikäyttö ei olekaan vain yksipuolista. Myös kertojan, pedofiili Humbert Humbertin, valinta tuo oman säväyksensä. Eikö voida olettaa hänen olevan maailman epäluotettavin kertoja? Tämä vahvistuu hänen melko pitkälti puolustellessaan tekojaan.
      Kuitenkin tarina oli rehellisesti sanottuna tylsä. Lolita ja Humbert ajelivat ympäri USA:ta ja harrastivat seksiä erilaisissa majapaikoissa. Ajan henkeen kuuluen näitä kohtauksia ei tuotu suoraan esille. Ihan hyvä niin, koska siinä vaiheessa olisi saattanut lukeminen jäädä kesken. Loppu meni minulta vähän ohi, tosin luin tätä usein väsyneenä ja ei-niin-keskittyneenä. Loppua luinkin vain ajatuksella "luenpa nyt loppuun, niin pääsen tästäkin". Vaikkei tämä nyt varsinaisesti pakkopullaakaan ollut.
       Kielestä täytyy kuitenkin antaa kiitosta! Se on todella kaunista ja lyyristä ja olen sellaisen ystävä. Kirjan aihe ja kieli tekevätkin oudon yhdistelmän. Humbertin ääni on herrasmiesmäinen ja hän on korkeasti sivistynyt. Muistiinpanojaan hän ryydittää ranskankielisillä virkkeillä, jotka kyseistä kieltä osaamatonta kyllä ärsyttivät. Kyllä siinä joitain seikkoja menetti, sillä ilmaisuja ja virkkeitä ei ollut suomennettu edes kirjan taakse.
       Eipä minulla ole sen enempää sanottavaa! Kertoo lukukokemusesta omaa kieltään... Uusioluku on näköjään pakollinen, jos meinaan saada tästä jonkinlaisen esseen aikaan.

Musiikkihaaste XII

2011-10-25T06:59:00.001+03:00

Tess Gerritsen - Jääkylmä

2011-10-21T13:49:00.001+03:00

"Kunpa emme olisi kuunnelleet navigaattoria vaan olisimme seuranneet karttaa, hän ajatteli. Olisimme jo hotellissa siemailemassa viiniä takan edessä. Tai jos en olisi alun perinkään ottanut Dougin kutsua vastaan, olisin nyt omassa hotellissani lämpimässsä ja turvassa. [...] Hän oli ottanut riskejä vain miesten suhteen, ja joka kerralla oli käynyt huonosti."

Luin tämän suositun ja jo tovin lukulistallani olleen kirjan jo jokunen aika sitten, mutta tekniikan toimimattomuus, ajanpuute ja lopulta laiskuus venyttivät arvion kirjoittamista.
   Jääkylmä on jännittävä ja vähän karmivakin dekkari, jossa kuolinsyytutkija Maura Isles joutuu uusien tuttujensa kanssa eristyksiin muusta maailmasta lumen saartamaan kylään, Taivasten valtakuntaan. Paikka on autio ja jokin tuntuu olevan pahasti vialla. Miksi ihmiset ovat lähteneet niin kiireesti, että ruokakin on jäänyt pöytään? Ja kuka hiippailee lähistöllä tarkkailemassa heitä?
          Kuten sanottua, tämä kirja on ollut jo jonkin aikaa lukulistalla ja kannatti kyllä lukea! Kirja tempaisi mukaansa heti ensisivuilta lähtien ja sen tapahtumiin oli mielenkiintoista ja helppoa uppoutua. Kieli ei ollut mitenkään erikoista, muttei myöskään tökkivää. Se oli sujuvaa ja mukavaa seurata.
          Idea arveluttavan lahkon eristyneestä kylästä ja epämääräisistä toimista ei ole omaperäinen, mutta se toimii oikein hyvin. Taivasten valtakunta on ahdistava paikka ja Gerritsen osaa hyvin luoda pelottavaa tunnelmaa. On kuin paikan yllä olisi kirous, joka estää sinne joutuneita pääsemästä pois - ainakaan hengissä...
En yleensä pelkää kirjoja lukiessani, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli kyllä hieman vilunväreitä. Lahkot ovat minusta erittäin inhottavia ja tässäkään tapauksessa ei ollut poikkeusta. Käsittääkseni Gerritsen on amerikkalainen - joka tapauksessa kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat amerikkalaisia - joten hän lienee löytänyt aineistoa helposti omasta maastaan... Valitettavasti kaikenlaisia hihhuliliikkeitä rantautuu Suomeenkin.
          Kun en ole lukenut kirjailijalta muuta, en osaa sanoa onko tämä jonkinlainen sarja vai vaihtuvatko henkilöt aina uuden kirjan myötä. Henkilögalleria oli laajahko ja valitettavasti henkilöiden kohdalla tulee puutteita. Useimmat heistä ovat aika puisevia eikä elävän ihmisen tuntua ole kunnolla saavutettu. Päähenkilö Maura on sinänsä tavallinen, kunnon nainen, mutta aika tylsä. Hän kipuilee vaikean suhteen kanssa, mutta en tuntenut erityisesti mitään lukiessani siitä. Myöskään kirjan poliisiparilla, Jane Rizzolilla ja hänen miehellään Gabrielilla ei ole tunnistettavaa, omaa ääntä. Maura ja Jane olivat turhan samankaltaisia. Mauran uusien tuttujen, Dougin, Arlon, Gracen ja Elainen kanssa on onnistuttu paremmin. Kaikki ovat melko epämiellyttäviä kukin omalla tavallaan, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. En pitänyt kenestäkään, mutta he olivat onnistuneita henkilöjä. Sitä vastoin karkuteillä oleva Rotta oli sympatiani keräävä henkilö. Hänen kohtalonsa oli niin riipaiseva ja hän oli niin erilainen, etten voinut olla pitämättä hänestä. Samoin on lahkon uhrin, Cathy Weissin laita. Hänen omistautumisensa lahkon tuhoamiseen on vaikuttavaa ja hiljaiseksi pistävää.
          Suosittelen kirjaa kaikille jännitystä ja tempaisevaa lukukokemusta kaipaaville! Luen luultavasti joskus kirjailijalta muutakin, kunhan saan lukulistaani lyhennettyä...

Musiikkihaaste XI

2011-10-19T21:53:00.002+03:00

Tunnustus!

2011-10-15T00:36:00.001+03:00

Sain tämän haasteen tsirpiltä, kiitos ja kumarrus vain sinnepäin! :)
Tarkoituksena on siis ensinnäkin kiittää haastajaa ja sitten listata 8 satunnaista asiaa itsestä. Lopuksi tulee linkittää tämä kahdeksaan blogiin. En ole kärryillä siitä, missä tämä on jo ollut, joten päällekkäisyyksiä varmasti tulee. Mutta pääasiahan on antaa nämä niihin blogeihin, jotka kokee tärkeimmiksi, miettimättä sitä muuta.^^
Argh, tunnustuksia on kamalan vaikea keksiä! Öhm, katsotaas...
1. Olen innostunut tänä vuonna liikunnasta. Ennen suurin piirtein vihasin sitä, mutta nyt pyrin liikkumaan päivittäin. Ihan aina se ei toteudu, mutta melkein kuitenkin. :)
2. Olen kauhea stressaaja. Viime koeviikko oli yhtä helvettiä lyhyesti ilmaistuna.
3. Olen kamala perfektionisti ja tämä on sellainen piirre luonteessani, mitä minun on vaikea myöntää. Mutta rehellisesti sanottuna olisi ihanaa olla täydellinen vähän kaikessa. Onneksi tämä piirteeni pysyy kuitenkin sen verran aisoissa, että priorisoin itselleni jollain tapaa tärkeisiin juttuihin, en kaikkeen mahdolliseen.
4. Haluaisin osata laulaa ja olisin mieluusti sopraano. :D
5. Pelkään ukkosta kauheasti.
6. Kansalaissodasta kertovat kirjat saavat minut ahdistumaan.
7. Olen hevarityttö henkeen ja vereen, mutta Tori Amos on varastanut sydämeni.♥
8. Rakastan surullisia ja haikeita kappaleita.

Toivottavasti ei tullut samoja kuin edelliseen vastaamaani samantyyppiseen haasteeseen. Mutta nyt niihin haastettaviin blogeihin:
Kertomus jatkuu -blogin Reeta Karoliina
The Red Raven
Lady Vampiric
The Blood Countess
Kirjailijan kävelyretkiä -blogin Anu
Glam Goth Cutenessin Lumira
Kirjanurkkauksen Zephyr
Letz Talkin O.K.M.

Anu Holopainen - Varjoja (Syysmaa 5)

2011-10-12T11:09:00.000+03:00

Vihdoinkin sain tämän kirjan luettavakseni! On aina juhlaa saada Anu Holopaisen uusin teos luettavaksi.
      Kirja on viides osa sarjaan Syysmaa, jossa kapinallinen joukko koettaa muuttaa ääripatriarkaalisen ja fundamentalistisen yhteiskunnan vähä vähältä paremmaksi. Alkuperäiset henkilöt ovat kielletyn naisten puun, Villipihlajan palvojia, mutta joukossa on niitäkin, jotka kokevat toisen kielletyn, Metsälehmuksen, itselleen sopivampana. Tämä ei tietenkään voi olla johtamatta ongelmiin. Tässä osassa Adaira ja Merkinos jatkavat peitehommaansa huonoin tuloksin Satosalesissa ja Zara on luhistumassa liian suuren taakkansa alle, mikä johtaa kauheisiin tekoihin.
      En oikein tiedä, kuinka tehdä tästä arviota. Ensinnäkin tämä sarja on minulle niin rakas, että siitä kirjoittaminen varsinkaan kriittisesti tuntuu vaikealta. Toinen, vähintään yhtä merkittävä seikka on se, että olen blogin välityksellä keskustellut Anun kanssa. Emme tunne toisiamme käytännössä ollenkaan, mutta minä seuraan hänen blogiaan (en ole ihan varma seuraako hän minun) ja kyllähän se tekee välit jotenkin tuttavallisiksi. Jopa siinä määrin, että puhuttelen häntä etunimellä. :D Mutta teen parhaani arviossani!
      Kirjassa pyöritetään suuria teemoja. Mukana on koko ajan ajatus naisen asemasta, joka syysmaalaisten mielestä ei ole juuri koiraa kummoisempi, Zaran perustaman Punatertun kylän asukkaisen mielestä se taas on samanvertainen miehen kanssa. Tämä on sarjan ydintä, siihen koko kapinallisten toiminta perustuu. Tällä kertaa suurina teemoina kulkivat kuitenkin uskonnollinen fundamentalismi ja vallan vaikutus ihmisiin. Olin iloinen, kun Villipihlaja esiintyi myös vähemmän ihannoidussa valossa. Zara alkaa muuttua aina vain suvaitsemattomammaksi muita uskontoja kohtaan, vaikka lähtökohtaisesti Villipihlajan tulisi olla suvaitsevainen uskonto. Lukija tulee huomaamaan, ettei Zara ole lopulta vanhoillisen Rautatammen palvojia parempi, vaan yhtä fanaattinen uskontonsa puolesta. Tämä teema on ajankohtaistakin ajankohtaisempi, joten on hyvä, että se on otettu esille tässä kirjassa. Esille tulee selkeästi myös erilaisuuden kammoaminen ja suorananinen sortaminen uskonnon avulla, mikä on myös hyvin ajankohtaista.
     Toinen teema, valta, sen vaikutukset ja suorananinen vallanhimo kietoutuvat luonnollisesti uskonnolliseen fanatismiin. Zara on johtaja ja nauttii suurta arvostusta. Häntä pidetään Villipihlajan tuntijana, onhan hän kokenut sen kutsun ja avun henkilökohtaisesti. Tämä luo jo puitteet vaaralliselle tielle. Zara ottaa liikaa tekemistä itselleen ja alkaa ajatella aina vain negatiivisemmin. Hänen ajatuksensa kiertävät samaa kehää ja kun valtaa janoava uusi asukas Lorana astuu hänen elämäänsä, ovat katastrofin ainekset kasassa. Zaran hiljattaista muutosta oli kuvattu todella hyvin.
     Jo aiemmin mainittu erilaisuus kiteytyy parhaiten muukalaisen, Yölaaksosta tulleen Kolmisoinnun hahmossa. Hän on jo ulkonäöltään erilainen ja hänen maailmansa poikkeaa Syysmaasta rajusti. Hän on tiedeihminen eikä hänellä vaikuta olevan samalla tavalla inhimillisiä tunteita kuin muilla. Hän kokee asiat eri tavalla eikä tunne uskonnollisuutta. Hän oli erittäin kiehtova hahmo. Mielestäni hänen erilaisuudessaan oli jopa jotain symbolista. Hänen kauttaan lukija voi peilata omia ennakkoluulojaan ja mietteitään erilaisten maailmojen kohtaamisen vaikeudesta.
     Ihkuttaminen ei kuulu tapoihini blogissani, koska koetan pitää tässä asiallista tasoa, mutta nyt on kyllä ihan pakko ihkuttaa! Minä pidin tästä hirveästi, minkä kertoo se, että luin sen kahtena iltana ennen nukkumaan menoa. Eilen en yksinkertaisesti malttanut laskea sitä käsistäni!
     Oli tässä tietysti omat heikkouksensakin. Kirjassa esiintyvien miesten kaksijakoisuutta on arvosteltu jonkin verran ja olen samoilla linjoilla. On hyviä ja pahoja miehiä. Syysmaalaiset miehet ovat tietysti niitä pahoja, monet aivan äärimmäisyyksiin asti väkivaltaisuuksineen. Naisten aseman parantavan ryhmän miehet taas ovat siloisia ja todella hyviä, erityisesti Merkinos, joka on täydellinen ja kunnioittava aviomies. Toivoisinkin tähän asiaan myöhemmissä osissa parannusta. Lisää harmaan sävyä mustan ja valkoisen joukkoon. Olisi herkullista lukea vaikka Merkinosin pimeästä puolesta.
      Ai niin, lupasin Anulle kommentoida tätä sitten homoseksuaalina (;D) ja yksi teema oli Zaran lesbous. Erittöin hienoa, että tätä teemaa käsitellään nuortenkirjasarjassa! Asiasta oli kautta linjan kirjoitettu varsin hyvin mielestäni, tosin pikkuisen marmatan siitä, että Zara on äärimmäisen maskuliininen, siis melko stereotyyppinen lesbo. Zaran ja Loranan suhdekin oli vähän heterokaavamainen, tosin se on täysin ymmärrettävää, kun Lorana oikeasti piti miehistä eikä naisista ja oli elänyt lähes koko elämänsä perinteisessä vaimon roolissa. Zaraan ja hänen tuskaansa saavuttamattoman rakkauden suhteen oli turhankin helppo samastua... Been there, done that. Zara onkin ehdottomasti yksi lempihahmoistani. Hieno naishahmo, rohkea, toimelias ja päättäväinen. Tällaisia naishahmoja me tarvitsemme!
       Suosittelen painavasti! Nämä ovat nuortenkirjoja, mutta sopivat loistavasti aikuisillekin. Nuortenromaaneja vaivaava naiivi kerronta on onneksi hyvin vähäistä näissä kirjoissa. Ja voi Anu, mihin paikkaan tämän lopetit! Haluan heti lukea jatkoa! :D

Musiikkitiistai X

2011-10-11T17:21:00.001+03:00

Väsyneen bloggarin kuulumisia

2011-10-07T23:06:00.000+03:00

Hei, täällä väsähtänyt bloggari, joka menee luultavasti pian nukkumaan. Väliaikatietona haluan ilmoittaa, että poistin blogin poikineen tuolta linkkilistaltani. Toivon hartaasti, ettei kukaan pahastu, se ei ole mitään henkilökohtaista. Tulin vain siihen tulokseen, että minun ei ole mitään järkeä pitää siellä sellaisia blogia, joita en edes jaksa yleensä lukea. Lista oli paisunut jo todella suureksi eikä minulla ole ollut edes aikaa perehtyä kaikkiin päivityksiin. Siispä vain ne oikeasti itseä kiinnostavat jäivät sinne.
Toinen ilmoitusasia: lukeminen tökkii taas vaihteeksi. Vapaa-aika kuluu pitkälti koneella koomatessa, että... Toisaalta tekisi mieli lukea, mutta se vain on niin helppoa jämähtää tähän koneen ääreen surffailemaan. En kuitenkaan rupea varsinaisesti pakottamaankaan itseäni lukemiseen, koska siinä ei olisi ollenkaan järkeä. Toivottavasti ette unohda blogiani, jos on välillä hiljaisempaa! Kyllä minä aina vähäsen päivässä luen, tahti vain ei ole yhtä kova kuin ennen.

Roger Leloup - Yoko Tsuno ~ Tuulen tytär&Ixon valo

2011-10-04T16:11:00.000+03:00

Nyt tapahtuu jotain historiallista: tuon blogiini ensimmäiset sarjakuvat!
Sarjakuvien lukeminen on jäänyt pois lähes kokonaan, Ilta-Sanomien joitakin strippejä lukuun ottamatta. Pienempänä luin sarjakuvia paljon enemmän. Niihin lukeutuivat tietysti Aku Ankat, Tintti, Yoko Tsuno, W.I.T.C.H. ja satunnaisesti Asterix. Yoko Tsunon bongasin aikoinani kirjaston sarjakuvaosastolta ja pidin niistä kovasti.
    Joku aika sitten kävin sarjakuvaosaston puolella, koska vieraskieliset nuorten romaanit ovat sen luona. Etsiessäni ruotsinkielistä luettavaa jäin selailemaan sarjakuvia ja huomasin kaksi lukematonta Yokoa. No, lukiessa tajusin, että jälkimmäisen, Ixon valon, olen lukenut jo, luultavasti sen ilmestymisvuonna 2008. Eipä tuo mitään, luin mielelläni uudelleen.
     Yokoissa päähenkilö on loogisesti Yoko Tsuno, nuori japanilaisnainen, joka seikkailee kahden eurooppalaisen (?) ystävänsä, Vicin ja Polin kanssa. Vic lienee Yokolle vähän enemmänkin kuin ystävä tai ainakin sellainen mielikuva minulle on jäänyt. Pol taas on hassu punapää, joka höläyttelee hölmöyksiä joka välissä. Hämmennyin aikoinani näitä uudempia osia lukiessani, kun Polia kutsuttiin lapseksi. Onhan hän ajattelematon ja ulkonäöltäänkin nuoremman oloinen, mutta lapsi kuulostaa jotenkin liioittelevalta.
      Yokot ovat eräänlaista scifiä: henkilöt seikkailevat avaruudessa yhtenään (ystäviensä vinealaisten luona) ja Maankin päällä ollessaan he käyttävät jos jonkinlaisia vempeleitä. Kaikki on kuitenkin toteutettu uskottavasti, niin kuin kunnon scifissä kuuluukin. En erityisemmin ole genren ystävä, mutta näissä sarjakuvissa se toimii.
       Tuulen tytär ja Ixon valo ovat peräkkäisiä albumeja, mutta ne eivät liity toisiinsa. Tuulen tyttäressä Yokon tehtävänä on auttaa isäänsä, joka on tiedemies. Häntä uhkaa toinen japanilainen tiedemies, jolla on pahat mielessä. Taustalla on poliittista peliä, kuinkas muuten. Ixon valossa Yoko on ystävineen avaruudessa vinealaisten luona. He matkaavat kuulle nimeltä Ixo, jonne vinealaiset ovat säilöneet vaarallisia aineita. Pian he saavat huomata, että asuinkelvottomalla kuulla onkin väkeä...
        Pidin molemmista sarjakuvista! Oli hauskaa palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää heidän edesottamuksistaan. Hahmot ovat käyneet tutuiksi, sillä olen lukenut sarjan käsittääkseni kokonaan. Tuulen tyttäressä oli ehkä enemmän tarttumapintaa, liekö johtunut siitä, että tapahtumat olivat Maassa... Syvin ja koskettavin hahmo oli Aoki, Yokon perheen ystävä (palvelija?), joka on käytännössä kasvattanut Yokon. Miehen uhrautuvaisuus teki vaikutuksen. Panin merkille buddhalaisuuden esiintulon. Aoki on buddhalainen ja Yoko liikkuu alussa buddhalaistemppelien läheisyydessä. Myös Yokon ajattelussa näkyy buddhalaisuuden kehotus olla vahingoittamatta eläviä olentoja. Myös japanilaisuuteen olennaisesti kuuluva ajatus perheen kunniasta tuli ilmi: kun isän maine ja elämä on vaakalaudalla, Yoko tekee kaikkensa auttaakseen ja kostaakseen isänsä puolesta. Väkivallottamasti, kuten edellä sanotusta voi päätellä.
         Ixon valo oli hieman tylsempi, mutta sitäkin luki mielellään. Vinealaiset ovat kiinnostavia ja heidän välisiään poliittisia juonitteluja oli mielenkiintoista seurata. Liekö Leloupin sanoma, että mahdolliset ulkoavaruuden "oliot" ovat kanssamme hyvin samankaltaisia, olivat sitten millaisia tekniikkaneroja tahansa. ;) Kiehtova ilmiö on vinealaisten valtava kunnioitus lapsia kohtaan. Heitä ei saa missään nimessä vahingoittaa, se on todella raskauttava teko. Varsin kannatettavaa!
         Leloupin piirrosjälki on erittäin kaunista ja taitavaa. Sepä se taisi saada minut lapsena tarttumaan näihin. No, perinteisesti sankaritar on tietysti sievä ja hyväkroppainen, mutta Yoko ei ole todellakaan pelkkää pintaa. Hän on hieno roolimalli tytöille ja antaa signaalin siitä, että nätti nainen voi olla hyvin älykäs ja rohkea. Pol on tasapainottava hahmo muiden hahmojen ja toiminnan ollessa varsin vakavaa.
       Eipä tässä voi muuta enää sanoa, kuin että suosittelen mielelläni! Nämä aukenevat parhaiten ehdottomasti vähän isommille ihmisille.
Lopuksi vielä kuvanäyte Ixon valosta, ranskankielisestä alkuperäisversiosta:

Lähde: kvaak.fi

Musiikkitiistai IX

2011-10-04T06:52:00.001+03:00

Syyskuun luetut

2011-09-30T22:09:00.000+03:00

Tämä kuukausi alkoi lukemisen suhteen oikein lupaavasti, mutta Toinen sukupuoli sotki suunnitelmat tehokkaasti. Siinä meni nimittäin semmoiset kaksi viikkoa... Kaiken lisäksi on koeviikko menossa, joka syö lukemishaluja varsin tehokkaasti. Mutta sen näkee vasta kuukauden päästä, mitä ensi kuussa tapahtuu.

Tässä kuussa ei ollut mitään erityisen tajunnanräjäyttävää lukukokemusta, itse asiassa kaksi näistä oli suoraan samottuna aika tylsiä (Elämänmeno ja Saattaja). Runokokoelma Kiireettä taas oli hieno ja kaunis lukukokemus! Suosittelen lämpimästi. Kirjoituskokoelma Hullu akka! oli itse asiassa varsin hyvä, sillä siinä oli erittäin osuvia ja todella hauskoja tekstejä paikoittain. Loppujen lopuksi myös Toinen sukupuoli oli todella antoisaa luettavaa, vaikka se vaatikin paljon. Jälkeenpäin se alkaa avautua ja sitä osaa arvostaa jopa enemmän.
Ei kun vain kohti uusia kirjoja ja maailmoja!

Simone de Beauvoir - Toinen sukupuoli

2011-09-28T21:01:00.000+03:00

Simone de Beauvoirin luultavasti tunnetuin teos, Toinen sukupuoli (Le deuxiéme sexe I et II, 1949, suomentanut Annikki Suni 1993), on tiukka ryöpytys feminististä teoriaa. Se on vaikuttanut valtavasti 1900-luvun feminismien kehitykseen ja onpa se jopa katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalla (ollut?). Aikalaiset menivät siitä aivan tolaltaan enkä ihmettele miksi.
        Kuten ranskankielisestä alkuperäisestä nimestä näkee, tässä on kaksi osaa. de Beauvoir aloittaa Tosiasioista ja myyteistä käyden seikkaperäisesti läpi biologisia tosiasioita ja historiaa sekä tietysti niitä myyttejä. Toisessa osassa hän keskittyy nykypäivään kirjoittaen naisen eri vaiheista ja rooleista ja lopuksi tulevaisuudesta. Teoksensa hän lopettaa melko toiveikkaisiin ja luottavaisiin päätössanoihin.
         de Beauvoir oli paitsi kirjailija ja feministi, myös filosofi ja se näkyy. Kirja on ollut jo jonkin aikaa lukulistallani ja nyt sen viimein luin filosofian tutkielmaa varten. Aikaa ei ollut paljon ja paahdoin kirjan kanssa stressaantuneena, sillä se ei ole aivan helpoimmasta päästä. de Beauvoir käyttää välillä hankalia termejä, erityisesti transkendenssia ja immanuenssia, joista edellisen merkitystä en ymmärrä oikein vieläkään. Välillä tuntui, etten saanut sisäistettyä kaikkea eikä se ole ihmekään, on tämä niin laaja teos.
          Tutkielmassani raapaisin vain pintaa ja vielä suppeammin voin kirjoittaa nyt arvostelun muotoon, mutta käyn läpi muutamia de Beauvoirin nostamia teemoja. Kirjan johtava ajatus on naisen toiseudessa, kuten nimikin jo vihjaa. de Beauvoirin mukaan mies on eräänlainen lajinsa edustaja ja kyseenalaistamaton subjekti naisen ollessa hänelle väistämättä Toinen, objekti, joka elää vain miehen kautta, ei koskaan itsenään. Historiaa vasten tarkasteltuna tätä on melko lailla mahdotonta kiistää.
          Roolit olivat kaikkein kiinnostavimpia. Lapsuudessa tytöt ja pojat kasvatetaan aivan eri tavalla ja tytöllä voi olla harhaluulo naisten vallasta hänen eläessään pitkälti äidin helmoissa. Puberteetti-iässä tyttö kuitenkin tulee huomaamaan miesten pyörittävän maailmaa ja miesten ylipäänsä tekevän kaikkea. Naiselle sellainen ei kuulu eikä sovi. Hänen päämääränsä on avioliitto. Avioliitosta de Beauvoirilla ei ole oikeastaan mitään hyvää sanottavaa. Hän suomii instituution olevan jo lähtökohtaisesti järjetön: kaksi toisilleen tuntematonta ja eri tavalla kasvatettua, eri asemassa olevaa ihmistä eivät voi muodostaa hedelmällistä suhdetta. Kirjailija ryöpyttää kaikenlaisia avioliiton ongelmia, yhtenä suurimmista luonnollisesti seksuaalisuuteen liittyviä. de Beauvoir julistaa avioliiton tukahduttavan naisen seksuaalisuuden. Hän harvoin saa tyydytystä, kun taas mies saa sen aina. Tästä seuraa usein katkeruutta ja naisesta tulee frigidi.
           Tämäkin on taatusti riittänyt ajan ihmisten pöyristymiseen. Suurimmat pommit ovat kuitenkin vasta tulossa. de Beauvoir kirjoittaa kriittisesti äitiydestä ja sanoo: ">>Luonnottomia<< äitejä ei ole olemassakaan, koska äidinrakkaus ei ole luonnollista, ja juuri siksi huonoja äitejä on olemassa." Äidinrakkaus luonnotonta! Ei luonnottomia äitejä! Voin kuvitella, miten tällaiset väitteet ovat järkyttäneet 40-50-luvun maailmaa, puhumattakaan tästä päivästä. En ole ajatuksesta vakuuttunut, mutta pakko myöntää sen olevan ihanan provosoiva ja anarkistinen. Reipasta äitimyytin ravistelua! Äitiyteen liittyen de Beauvoirilla on kuitenkin terävä pointti: on mieletöntä vaatia naiselta, jolta on viety julkinen asema, koulutus ja työ, maailman vaikeinta tehtävää: lapsen kasvattamista.
             Kun puhutaan äideistä ja lapsista, puhutaan väistämättä myös abortista. Aikansa tapojen vastaisesti de Beauvoir ei suinkaan tuomitse aborttia, vaan puolustaa sitä. Hän hyökkää säälimättä vastustajien tekopyhyyttä vastaan. Abortti on ollut tuohon aikaan tabu ja rikos, sitä ei ole saanut kovinkaan monessa maassa. Kuitenkin ehkäisyn saatavuus on ollut huonoa ja aviottoman lapsen synnyttäminen suurimpia syntejä, joita nainen voi tehdä. Toisin sanoen naisella ei ole valinnanvaraa. Myös miesten kaksinaismoralismin hän tuo esiin armotta: he kyllä pitävät aborttia murhana ja naista murhaajana, mutta kun ei toivottu raskaus sattuu omalle kohdalle, he suosittelevat naiselle aborttia, jopa painostavat tätä siihen. Yhteiskuntaakin kirjailija suomii armotta. Hän huomauttaa pilkallisesti yhteiskunnan kyllä taistelevan fanaattisesti sikiön puolesta, mutta syntynyt lapsi ei kiinnosta ketään. Tämä jos mikä sopii tämänkin päivän aborttivastustajiin, varsinkin uskovaisiin.
              Ehkäpä kuitenkin tärkein on de Beauvoirin loppupäätelmä: on mahdotonta vaatia naiselta samaa mitä mieheltä - suuria näköaloja ym. - koska hän on kotinsa vanki vailla työtä ja koulutusta. Hän vertaa tilannetta siihen, että lintua, jolta on leikattu siivet, vaaditaan lentämään. Tässä ollaan asioiden ytimessä. Koulutus on kaiken perusta. Ilman sitä elämänpiirimme jää väistämättä ahtaaksi ja vajaaksi.
              Vaikka vähän moitiskelin tätä hankaluuden vuoksi, oli tässä paljon tuhtia asiaa ja loppujen lopuksi pidinkin tästä. Suuri osa on tietysti väistämättä vanhentunutta, ovathan länsimaat muuttuneet kaksituhattaluvulle tultaessa merkittävästi. En myöskään ollut kaikesta samaa mieltä de Beauvoirin mielestä ja minua kiusasivat selvästi freudilaisvaikutteiset psykologiaosuudet. Kaikkein hulluinta oli väite raskauden pahoinvoinnin olevan sielullisperäistä; laji ottaa naisen raskaudessa haltuunsa ja tästä hämmentyneenä nainen ikään kuin vastustaa tilannetta oksentamalla. Tällaiset omituisuudet voi kuitenkin antaa anteeksi, sillä kirjan vaikutus on niin vavisuttava. Suosittelen tätä painavasti!

Musiikkitiistai VIII

2011-09-27T20:25:00.002+03:00

Sunnuntain tilapäivitys

2011-09-25T18:56:00.000+03:00

Blogissani on ollut kauan hiljaista ja täytyy valitettavasti sanoa, että hiljaisuus tulee jatkumaan jonkin aikaa. Tämän viikkoa olen kitkuttanut Simone de Beauvoirin Toista sukupuolta filosofian tutkielmaa varten. Tutkielma on lopultakin valmis, kirja tosin hieman kesken. Meinasin kyllä lukea sen loppuun ja tuoda blogiini. Arvata saattaa, ettei muu lukeminen ole oikein innostanut ja monen monta kirjaa joudunkin huomenna palauttamaan kirjastoon joko keskeneräisinä tai täysin lukemattomina. Kaiken kukkuraksi keskiviikkona alkaa koeviikko, joka varmasti hillitsee lukuhaluja tehokkaasti. Toivon mukaan kaiken tuon härdellin jälkeen pääsen taas tarttumaan fiktioonkin!
Vielä lopuksi vastaus runohaasteeseen Mirkka Rekolan runolla.

Mikä kannattaa maailmassa
se upottaakin,
puu on veden käsivarsilla
ja vesi on puun.

Musiikkitiistai VII

2011-09-20T07:08:00.001+03:00

Kai Nieminen - Kiireettä

2011-09-16T20:12:00.000+03:00

"Elämän maailma on avoin kulkea
minulla on oikeus erehtyä
ja olla oikeassa
kaiken aikaa."

Kai Niemisen runokokoelma Kiireettä (Tammi, 1977) on hurmaava ja ajattelemaan paneva pieni kirjanen. Se on jaettu viiteen osaan ja suurin osa runoista on varsin pitkiä. Muutamat olivat siinä rajalla, että ne olivat enemmänkin proosaa eivätkä lyriikkaa.
      Nieminen kirjoittaa kokoelmassaan pääasiassa luonnosta ja ihmisen suhteesta siihen. Luonnosta jo osin vieraantuneen ihmisen näkökulma tulee esiin Metsässä-runossa, jossa tämä henkilö kuitenkin löytää juurensa uudelleen. Toinenkin puoli tuodaan esille hieman humoristisesti runossa Sateella katuun piirtyy, jossa luonnon ystävä tuntee olonsa vieraaksi maitokaupassa:
"--Mitä kieltä ne puhuvat täällä,
vierasta kieltä,
rahan ja kiireen kieltä,
en ymmärrä sanaakaan."
   Pelkästään luonnosta ei tässä kokoelmassa ole kuitenkaan kyse. Nieminen kirjoittaa herkästi ja kauniisti myös rakkaudesta, tosin näihinkin runoihin liittyy usein metsä ja muukin luonto:
"Tule luokseni,
tule joen yli:
metsä on suuri ja metsä on avoin,
                tule, minä kutsun,
tule ja tullessasi
älä pelota oravaa.--"
     Runoista on aina vaikeaa kirjoittaa, koska ne ovat tunnetason asioita, eivät järkeiltävissä olevia. Niiden rakenteita voi tutkia loputtomiin, etsiä metaforia, kielikuvia, syvempiä merkityksiä. Kuitenkin kahmaisemme runon ohi. Ei runoa voi selittää, se on jokaisen lukijan henkilökohtainen kokemus, intiimi hetki. Toisinaan runo saa sisimmän vapisemaan. Niin kävi tämän sanoinkuvaamattoman upean Minun juureni -runon kanssa, jonka löysin Kuuttaren kautta. Kiitos tuhannesti vielä kerran!

Minun juureni sinun juurtesi joukossa
minun silmäni sinun silmiäsi
              mikä henkeä minussa, se erkanee ilmaan
              mikä maata se muuttuu mullaksi
mikä minussa on elämää, se on metsää.

               sinun ruumistasi minun ruumiini
minä silitän sinun sammaltasi metsä
               syleilyä sinun tuulesi
hyväillen kietoutuvat puittesi oksat
minun ympärilleni
minä silitän sinun sammaltasi
              metsä, elämän äiti.

sinun haavasi parantuvat metsä
               minun vuotavat yhä
älä hylkää minua metsä.

minä lennän sinun lintujesi myötä
sinun kettujesi myötä haen suojaasi
             kasvata polkusi umpeen, metsä
niin että en ikinä löydä pois.

Mia Vänskä - Saattaja

2011-09-13T20:44:00.001+03:00

Kahden tähden kauhufantasiaa

Mia Vänskän esikoiskirja Saattaja (Atena 2011) on kotimaisen kirjallisuutemme kentällä harvinainen tulokas: se edustaa fantasian lisäksi kauhua. Tämä on realismin dominoimassa maassa varsin virkistävää. Jo tummanpuhuva ja uhkaava kansikuva antaa osviittaa kirjan sisällöstä.
       Tarina lähtee vauhdikkaasti liikkeelle, kun päähenkilö Lilja saapuu kotiinsa ja yllättää aviomiehensä Joukon vieraan naisen kanssa. Lilja päättää epätyydyttävän ja ahdistavan avioliittonsa. Tästä alkaa koko elämän mullistava tapahtumasarja, jolla on suuri vaikutus naisen läheisiin. Hän muuttaa lapsuuden aikaiseen taloonsa ja saa tietää olevansa äitinsä tehtävän perillinen, saattaja, joka johdattaa eksyneet sielut lautalla joen yli rauhaan.
         Kuulostaako tutulta? Vänskä on lainannut kirjansa pääidean surutta kreikkalaisesta mytologiasta, jonka mukaan lautturi Kharon kuljettaa kuolleet Akheronjoen yli kuolleiden maailmaan. Tämä kerrotaan kirjassa suoraan ja mainitaanpa siinä myös kalevalainen myytti Tuonen tytistä, joka vie kuolleet Tuonen joen yli Tuonelaan. Muinasten myyttien hyödyntäminen ei toki ole väärin, itse asiassa se on parhaimmillaan erittäin kiehtovaa.
          Tässä tullaan kuitenkin kirjan perusongelmaan: se ei ole pelottava, jännittävä eikä kiehtovakaan, vaan melko tasapaksu. Jo kirjan kieli kummastuttaa. Teos on suunnattu aikuisille ja se on aikuisten puolelta lainattu, mutta sen kieli on jollain lailla naiivia ja yksioikoista. Minulla oli koko ajan tunne, että luen nuortenkirjaa.
          Tunnetta vahvistivat harmittavan yksioikoiset ja paperiset hahmot. Lukiessa tuli kiusallinen tunne konemaisista ihmisistä, jotka toimivat naruista vetelemällä. Kahdella sivuhenkilöllä, Liljan uudella miesystävällä Juliuksella ja ystävättären miehellä Lassella, oli potentiaalia vaikka mihin, sillä ensin mainittu on pienen lapsensa menettänyt alkoholisti ja jälkimmäinen vaimonhakkaaja. Näiden äärimmäisen vakavien teemojen kautta olisi ollut mahdollisuus hyvinkin taitaviin juonenkäänteisiin ja ihmismielen tarkasteluun. Sitä vastoin henkilöt selviävät ongelmistaan epäuskottavan nopeasti ja helpon tuntuisesti. Perustavanlaatuisin ongelma on, ettei päähenkilöön kiinny eivätkä henkilöiden kohtalot kosketa. Tosin tästä oli hieno poikkeud kuvaus Liljan raivon heräämisestä, joka sävähdytti ja herätti ajatuksia.
          Kirjan tasapaksuun on sikäli hämmentävää, että kerronta on kuitenkin suhteellisen sujuvaa ja kirjassa tapahtuu varsin paljon. Valitettavasti vain tapahtumat eivät imaise mukaansa. Kirjaa lukee lähinnä toteavasti "ahaa, nyt mentiin tuonne ja sitten tapahtui sitä sun tätä". Lopussa selkeästi yritettiin tiivistää tunnelmaa, mutta käännekohdassa kirja jotenkin lässähti. Epilogi taas oli yllättävä ja erittäin onnistunut. Näin päätetään kirja! Pannaan lukija pohtimaan, mitä tapahtuu kansien sulkeuduttua.
          Kaiken kaikkiaan kirja jätti odotukset lunastamatta. Siinä oli yritystä, mutta mitenkään mieleenpainuvaksi tätä lukukokemusta ei voi sanoa. Kuitenkin edellä mainittu kohtaus ja harvinaisen onnistunut lopetus antavat toiveita paremmista teoksista. Vänskässä on potentiaalia ja pitää muistaa, että tämä oli vasta hänen esikoisensa. Ehkäpä jo ensi vuonna saamme nauttia monipuolisemmasta kielenkäytöstä ja syvemmistä henkilöhahmoista?
(Arvio on kirjoitettu äidinkielen kurssia varten. PS: Blogger sekoilee omiaan ja pienentää tuon alun oudosti. Pahoittelut siitä.)

Musiikkitiistai VI

2011-09-13T06:58:00.000+03:00

Kuusi sanaa

2011-09-10T18:09:00.000+03:00

Syysamun tyyni hämärä - usva ja linnut.

Kiitoksia haasteesta, anni m.! :) Näitä on ihana lukea ja ihana tehdä.

Runo perjantaille

2011-09-09T19:40:00.000+03:00

Sinä palasit aina siihen veneeseen
                 kapean jäven rannalla,
siihen pitkään ja kapeaan,
                 siihen sinä palasit, tuntematon vene,
joku soutanut sen sinne rantaan,
                     kaislojen väliin.
Ja niin kuin uskoit se liittyi minuun, se vene.
Niin kauan minä sitä soudin
siltä rannalta toiselle, ja takaisin.
   - Mirkka Rekola, Puun syleilemällä (1983)

Mia Malmi (toim.) - Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeältä puolelta

2011-09-07T21:38:00.000+03:00

Bongasin tämän kirjan toissapäivänä käydessäni kirjastossa. Kaverien hamstratessa kirjallisuutta mm. Hitleristä, natseista ja Stalinista (...) minä keskityin naiseuden monimutkaisiin syövereihin.
       Kuten nimestä näkyy, on lähtökohta se ei-niin-suloinen naiseuden puoli (puolet) ja hullu akkuus. Kirjoittajien joukko on mitä moninaisin ja se näkyy teksteissäkin. On tieteellistä otetta lopun lähdeviitteineen, haastattelu ja kaikkea siltä väliltä ryppyotsaisemmista murinoista aina ääneen naurattaviin kieli poskessa -kirjoituksiin. Mieskirjoittajia oli kelpuutettu vain kaksi, Roman Schatz ja Jouni Hynynen ja täytyy sanoa, että heidän tekeleensä olivat kirjan huonoimmat...
       Pidin kirjasta kovasti! Idea on loistava ja minusta kirjoitusten erilaisuus oli rikkaus. Suurimpaan osaan teksteistä pystyi samastumaan ja olin monen kanssa varsin samaa mieltä, vaikka monet teemoista olivatkin elämääni kuulumattomia (yksinhuoltajuus, lapset jne.). Jotkut pohtivat naiseutta hyvinkin laajalti (Terhi Koulumies, Elina Reenkola). Koulumiehelle nyökkäilin, mutta Reenkolan teksti oli täysin käsittämätön. En tiedä kuka hän on, mutta joka tapauksessa tekstiin oli kirjoitettu niin älyttömiä freudilaisia teorioita, ettei tosikaan. Uskoin loppuun asti kyseessä olevan jonkin vitsin tai satiirin, mutta näin ei mitä ilmeisemmin ollut. Jotkin jutut varmaan pitävätkin paikkaansa, mutta mitä sanotte tästä?
"Isällä on toisenlaiset aseet ja aikuisen kyvyt äidin rakkauden ja sylin valloittamiseen, ja niihin verrattuna tyttö toteaa itsensä mitättömäksi ja kyvyttömäksi. Tässä asetelmassa isä näyttäytyy tytön mielessä kilpailijana äidin huomiosta, ylimääräisenä tunkeilijana, kuokkavieraana. Tyttö vihaa isää joka vie häneltä äidin, ja on katkera ja kateellinen miehelle nöyryytettynä, häviön kokeneena.
   Toisaalta kuitenkin vahva peniskateus saa voimansa pettymyksestä äitiin."
Tuollaista tekstiä kun lukee monen monta sivua, loksahtaa leuka kyllä auki...
     Scahtz ja Hynynen olivatkin oma lukunsa. Hynysen teksti oli ilmeisesti tarkoitettu jotenkin hauskaksi hupailuksi (?), mutta se onnistui olemaan vain lapsellisen ja huomionhakuisen sovinistinen. Ehkä kirjoittaja halusi jotenkin sanoa jotain huomionarvoista susiruman ja tyhmän suomalaisnaisen kuvauksellaan, mutta minä en sitä tavoittanut. Scahtz puolestaan oli haastatellut 11-vuotiasta tyttöä ja juttu olikin ihan kiva. Ainoastaan minua jäi vaivaamaan tässäkin, mitä mies halusi tekstillään sanoa. Myös aikuiset naiset ajattelevat näin vai?
     Ehdottomasti hauskimmaksi tapaukseksi osoittautui Elli Mäkilän PMS - Pakene, jos voit. Itse aihe, PMS-oireet, ovat kaukana hauskuudesta, jos ne sattuvat kohdalle, mutta kirjoittaja oli osannut kuvata menkkaisen raivottaren päivän niin hauskasti, etten voinut kuin hihittää ääneen.
"No, itkuraivariaamun jälkeen yritän hoitaa työt ilman, että hermostun totaalisesti muihin ihmisiin, jotka tuntuvat tyhmentyneen yössä tolkuttoman ärsyttäviksi ja hidasliikkeisiksi ääliöiksi. Puren huulta kunnes se on veripalttumaisen seksikäs ja houkutteleva. Kritiikinvastaanottokyky on -100%, ja vastapäätä istuvat puhuvat päät tuntuvat näyttävät massiivisuudessaan ylikypsiltä meloneilta, jotka olisi kiva losauttaa pesäpallomailalla kahtia - näyttäisin, mitä se ajatusten heittely parhaimmillaan on. "...jos vaikka kokoaisimme testiryhmän?"
TESTAA JÄTKÄ KUULE HANSKAAS. MUN IDEA ON TOTEUTUSVALMIS JA TÄYDELLINEN. ÄLÄ KÄY MUA NEUVOMAAN. "... että jos sä Elli lähtisit ajamaan tätä eteenpäin?" SUN YLI MÄ KUULE AJAN, KUN TÄÄLTÄ PÄÄSTÄÄN. AI NIIN, JA SÄ AJAT KUIN ÄMMÄ."
      Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut kirja. Suosittelen!

Musiikkitiistai V

2011-09-06T18:12:00.001+03:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~
~~04 - Kappale joka saa minut surulliseksi~~
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Musiikkihaaste on edennyt viidenteen kohtaan, joka ei ole maailman helpoin. Kuitenkin pienen aivomyrskyämisen jälkeen tulee mieleeni eräs erittäin surullinen ja kaunis kappale, jonka löysin paria päivää ennen mummoni kuolemaa, kun olin kahdeksannella luokalla. Yhtyeestä tuli minulle voimavara noihin aikoihin ja levy Autumntales on edelleen rakas ja tärkeä. Bändi on jo aiemmin esillä ollut Lyriel ja biisin(kin) nimi on Autumntales. Se on alun perin muuten jo omistettu kuolleelle henkilölle - Elisin laulajalle Sabine Dünserille.

Pirkko Saisio - Elämänmeno

2011-09-04T16:31:00.000+03:00

" - Mikäs siin sitte. Senko määt töihi vaa, äiti sanoi ties monennenko kerran.
    Kesäkeitto haisi inhottavalta Marjan nenän alla. Päätä ja silmiä särki ja nenä oli tukossa.
   - Se o myöhäst itkee nyt, oisit itkent aikanas. Ja lukent."

On jännittävää tarttua silloin tällöin kirjaan, josta ei tiedä etukäteen mitään. Toki olin Elämänmenosta sinänsä kuullut, mutta jostain syystä mieleeni ei ollut jäänyt, mistä se kertoo.
No, nimensä mukaisesti se kertoo juuri elämänmenosta; tuiki tavallisten työläisten normaaliarjesta, päähenkilönään nuori Marja. Aluksi hän on vielä aivan lapsi, mutta kasvaa lukujen myötä nuoreksi naiseksi. Elämää sävyttävät köyhyys ja kireä suhde väkivaltaiseen ja temperamenttiseen äitiin sekä haparoivat kokeilut poikien kanssa.
      Tartuin Saision esikoiseen melko innostuneena. Kirjailija on ollut vastikään julkisuudessa pian ensi-iltansa saavan Homo!-teatteriesityksen myötä ja hän kiinnostaa minua. En ollut aiemmin lukenut häneltä mitään, joten nyt oli korkea aika, saanhan vieläpä erään äidinkielen tentin nyt suoritettua. Valitettavasti kirja ei saanut minua erityisemmin lumoihinsa. Olihan se kieltämättä kiintoisa kuvatessaan 60-70-luvun elämää poliittisten kahinointien ollessa taustalla, mutta lukemiseni ei ollut nälkäistä vaan lähinnä suorittamista. En osaa kunnolla eritellä mistä tämä johtui, mutta yksi tekijä oli ehkäpä se katkeroitunut toivottomuus, joka varsinkin Marjan äidistä tuli esille. Nuoruuden haaveet ovat nuoruuden haaveita, todellisuus näyttää pian kasvonsa, tuntui olevan monen ennen sotia syntyneen kohtalo. Marjakin haahuilee elämässään löytämättä kunnon otetta oikein mistään. Hän käy oppikoulua, muttei viitsi panostaa ja lopulta lopettaa. Hän on eksyksissä sisällään ja ahdistunut hänen ystävänsä koettaessa saada häntä ottamaan Jeesus vastaan. Lopulta rippikoululla Marja tuleekin itkien uskoon ja alkaa levittää sanaa kaduillakin. Merkillepantavaa on hänen hämmentävän likeiseltä tuntuva suhteensa isoseensa Mollaan. Kätkikö Saisio tässä viittauksen homoseksuaalisuuteen?
      Heräilevä seksuaalisuuskaan ei ilmene millään lailla romanttisesti, vaan on lähinnä karkeita suukkoja poikapuolisen kaverin kanssa. Hämmennyin jatkuvasta rajojen ylittämisestä; useampikin poika käpälöi tai muutoin (varsinkin nykymittapuulla) häiritsee Marjaa seksuaalisesti. Se herätti minussa inhoa ja ahdistusta. Seksuaalisuus tuntui olevan jollain lailla likaista, kenelläkään se ei ollut tyydyttävää tai kaunista. Myös tämä sai minut pohtimaan Marjan seksuaalisuutta. Ehkä poikien kanssa oleminen ei tuonut Marjalle sitä mitä hän halusi, koska se oli jo lähtökohtaisesti mahdotonta?
      Myös jo aiemmin mainittu uskoontulo oli ahdistavaa luettavaa. Olen ylipäänsä jo uskontoja vastaan eikä Marjan uskonnollinen herääminen vaikuta mitenkään onnelliselta tapahtumalta. Päinvastoin, itselleni tuli olo, että Marja ikään kuin pakotti itsensä uskoon voittaakseen ahdistuksensa ja ollakseen taas läheisempi ystävänsä Ritvan kanssa.
       Kieli oli kuitenkin erittäin positiivinen juttu tässä kirjassa! Alussa onkin näyte hauskasta murteesta, jota äiti vääntää itsepäisesti muiden käyttäessä enemmänkin stadin slangia. Vieraan murteen lukeminen on tietysti omanlaisensa haaste, mutta mitenkään ärsyttävää se ei ollut. Murteen käyttö on hyvä lisämauste henkilöiden aitouden kannalta.
       Tästä tuli nyt varsin negatiivista tekstiä, mutta ei tämä oikeasti varsinaisesti huono ollut! En vain nyt syttynyt tälle. Kuitenkaan en menettänyt toivoani kirjailijan suhteen, vaan ajattelin joskus vielä lukea ainakin Kainin tyttären.
PS: Äkkiseltään ainakaan en löytänyt kuin yhden blogiarvion tästä kirjasta, Kirjasieposta nimittäin. Ja näköjään sain taas yhden kohdan haasteestani täytettyä, hienoa!

Yö (runohaaste)

2011-08-31T21:20:00.000+03:00

Yö
pilvet, vihreät tähdet
tuulee, tyyntyy
sarastaa,
järvi on taivas.
-Kai Nieminen, Kiireettä (1977)

Tämä on toinen panokseni K-blogin Jennin ihanaan runohaasteeseen. Runot sulostuttavat elämää, tosin on myönnettävä, etten hirveästi vielä tunne eri runoilijoiden teoksia. Mutta se asia korjaantunee pikku hiljaa! Tämän mainion runoilijan löysin Kuuttaren postaaman upean Minun juureni-runon kautta, joka siis on Niemisen kirjoittama. Hänen tuotantonsa vaikuttaa lupaavalta!

Elokuun luetut

2011-08-31T20:41:00.001+03:00

Elokuu on ollut kyllä hämmentävän lukuisa kuukausi! Yhteensä kahdeksan kirjaa! Meikäläiselle se on melkoinen määrä, varsinkin koulun alkamisen huomioon ottaen. Kaiken lisäksi määrä ei turmellut laatua, vaan valtaosa kirjoista oli todella hyviä.

Amerikkalainen elegia jäi hyvin mieleen ja oli todella antoisa lukukokemus. Haluan ehdottomasti lukea Hustvedtilta lisää.
   Lyhyt kantama saa ikävä kyllä jumbosijan tällä listalla, oli se sen verran puiseva novellikokoelma. Viimeinen novelli Brokeback Mountain kyllä pelasti paljon! Haluaisin nähdä elokuvan pian.
     Sokaistu oli yksi parhaimmista kirjoista tässä kuussa. Ensi kosketukseni Slaughterin kirjoihin ja erittäin koukuttava sellainen.
     Supersuosittu Tottakin tuli luettua, tosin se ei saanut minua aivan henkäilemään ihastuksesta. Pitänee kuitenkin tarttua Pulkkisen seuraavaankin kirjaan ja katsoa, pysyykö suhteeni hänen kirjoihinsa samana.
     Matkijalintu oli yllättäjistä toinen. Se junnasi keskikohdan paikoillaan, mutta tankkaaminen kannatti - loppu oli erittäin onnistunut. Hieno kirja loppujen lopuksi!
     Sitten se toinen yllättäjä, nimittäin Kaj Kalinin teos Veressä. Aluksi en ymmärtänyt oikeastaan mitään, mutta sitten kirja lähti aukenemaan ja osoittautui upeaksi. Kyllä ne kirjat kannattaa lukea loppuun!
     Pienoinen pettymys oli Vigdís Grímsdóttirin Kun tähti putoaa. Islantilaisesta on tullut minulle varsin rakas kirjailija ja olikin harmi, että tällä erää uusin (ainakin suomennettu) kirja oli trilogian heikoin.
     Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä on Södergranin runokokoelma Maa jota ei ole. Olen iloinen, että kuukauteen mahtui runouttakin! Runohaasteen myötä erityisesti on tämä genre alkanut taas houkutella. Runot ja syksy ovat ehdoton yhdistelmä!
      Miltähän ensi kuun lista näyttää? Kirjoja ainakin on lainattu taas valtaisa määrä, sen voin luvata...

Musiikkihaaste IV

2011-08-30T17:40:00.001+03:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
~~03 - Kappale joka saa minut iloiseksi~~
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Ihana haastetehtävä, kappale joka saa minut surulliseksi! Vaikka koenkin olevani ihan peruspositiivinen ihminen, vetoaa melankolisuus ja suru minuun vahvasti niin musiikissa kuin kirjoissa ja runoissakin. Jo lapsena pidin haikeista ja kauniista kappaleista. Juurikin tuo yleinen surun ja kauneuden liitto on surullisissa biiseissä ehkä parasta.
Kuten voi arvata, löytäisin tähän kohtaan vaikka mitä, mutta jos yksi kerran pitää valita, on se Tears of Magdalenan October Rust. Löysin biisin talvella Youtubesta aivan sattumalta, kun klikkasin videota kauniin kuvan takia. Bändi on kotimainen ja todella vähän tunnettu. Biisejä ei ole kovin paljon ainakaan Youtubessa, mutta kaikki löytyneet olen kuunnellut ja pidän bändistä varsin paljon. Tätä biisiä kauniimpia ei ole kovin montaa.

Edith Södergran - Maa jota ei ole

2011-08-30T17:27:00.000+03:00

Sairaskäynti

Tuon sinulle vain yhden kukista raskaan oksan
kevään suuresta metsästä.
Sinä vaikenet ja katselet
sairauden syventämillä silmilläsi
valon heijastuksia kristallissa.
Sinä vaikenet ja hymyilet,
sillä tämä kevät kulkee ohi sydämesi.
Ei meillä ole mitään sanottavaa enää.

Maa jota ei ole (Landet som icke är, 1925) on Edith Södergranin viimeiseksi jäänyt runokokoelma. Sen runot kertovat haaveista ja toiveista, mutta erityisesti sairaudesta ja kuolemasta. Tähän lienee vaikuttanut se, että runoilija sairasti keuhkotautia ja se varjosti koko hänen elämäänsä. Muistan myös lukeneeni ihmettelyä siitä, miten hänen runojaan lukiessa tuntuu kuin hän olisi aavistanut kuolevansa nuorena. Itsellänikin se on käynyt mielessä.
Olen maininnut varmaan useaankin otteeseen Södergranin olevan lempirunoilijani eikä se tämän kokoelman lukemisen jälkeen ainakaan muuttunut. Hänen runonsa ovat vaikuttavia, ne iskevät suoraan sisimpään ja saavat olon vaikuttuneeksi, kuten hyvät runot nyt tekevät. Pidän kovasti proosarunoista ja niitä Södergranin runot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Aiheet eivät aina ole sieltä hilpeimmästä päästä, mutta se ei haittaa. Sairaudesta ja kivusta kertovista runoista kyllä huomaa, että niiden takana on aitoja kokemuksia, sen verran elävästi ne on kuvattu.
Eräs minua kiehtova aspekti ovat miesten ja naisten välisista suhteista kertovat runot , jotka ovat Södergranilla todella hienoja, joskin toivottomia ja pessimistisiä. Niitä ei pahemmin tässä kokoelmassa ollut, mutta nopealla plaraamisella löytyi ainakin tämä (tosin sukupuolia ei mainita eli tämän voi käsittää toisinkin:

Havainto

Rakkautesi pimentää tähteni -
elämäni ylle nousee kuu.
Käteni ei ole kotonaan kädessäsi.
Sinun kätesi on himo -
minun käteni on kaipuu.

Vigdís Grímsdóttir - Kun tähti putoaa

2011-08-29T07:04:00.000+03:00

"Äkkipäätään minusta tuntui, kuin hänen kasvonsa olisivat olleet minulle tutu, vaikken saanutkaan niitä palautettua mieleeni. Nuorella miehellä oli keltainen liina sidottuna silmilleen ja Lena oli kirjoittanut liinaan näin: Lopulta kaikki ajautuvat rantaan."

Kun tähti putoaa on päätösosa trilogialle, joka alkoi Valosta valoon- kirjasta ja jatkui Sydän, kuu ja sinilinnuilla. Islanti ja Madrid ovat molemmat mukana kuvioissa ja vanhat tutut puuhaavat juttujaan, mukanaan kaksi uutta tuttavuutta. Eräänä päivänä rannalle ajautuu lautta, jolta löytyy sidottu ja surmattu nuori mies. Kjartan päättää saada asiasta selon.
           Kirja ei ole dekkari, vaikka se siltä nyt kuulostaakin. Tai ainakaan minä en sitä sellaiseksi mieltänyt. Hahmot elävät elämäänsä ja käyvät läpi historiaansa ja tuntojaan. Toisaalta tämä oli rakasta, tuttua Grímsdóttiria, toisaalta jotenkin... valjua. Kirjassa oli kyllä hetkensä. Kirjailijan omalaatuisesta maailmasta ei voi olla pitämättä eikä myöskään kielestä, mutta jokin tässä tökki. Aluksi menin henkilöissä vieläpä sekaisin, kunnes luin alkua uudelleen ja pääsin kärryille.
            Jotenkin vain kirjan maailma ei ollut se sama, mikä aiemmin. Valosta valoon oli ensimmäinen Grímsdóttirini ja rakastuin siihen täysin. Kieli oli kaunista ja tapahtumat kauniita, vaikkeivät olleetkaan. Lopussa oli myös sellainen yllätys, etten ole koskaan tavannut moista. Sydän, kuu ja sinilinnut oli jo rujompi ja ensi kerralla se jäikin kesken. Luin sen kuitenkin uudelleen ja tykästyin siihenkin, vaikka edelleen ensimmäinen osa oli mielestäni parempi. Nyt tämä päätösosa oli jotenkin turhan kylmä ja lohduton, jopa raakakin välillä. Ehkä ämpyilyni johtuu siitä, että minulla on mielessäni tietty raami, jonka mukaisia naisen kirjojen pitäisi olla ja siksi petyn.
             Kuitenkaan en aio lopettaa näiden kirjojen lukemista. Vielä on kolme kirjaa alkupään tuotannosta jäljellä! Kaikki kirjat eivät voikaan olla parhaita.

Kaj Kalin - Veressä

2011-08-28T19:08:00.000+03:00

"Valmista. Talvi voi tulla ja olla kotonaan. Aika elää muutama päivä jouten ja kerrata sylikkäin kesää."

Kaj Kalinin teos Veressä on yksi erikoisimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Takakannessa sanotaan sen olevan "aforistiikan, proosarunon ja romaanin välimaastossa." Itse jättäisin romaani-määritelmän heti kättelyssä pois, sillä ei tästä sellaista mitenkään saa. Koko kirja on tuollaisia lyhyitä pätkiä. Aforistiikan ja proosarunon välimaasto taas on osuvasti sanottu. Kuka vetää rajan?
Veressä on ollut HLBTI-kirjallisuuden listallani jo kauan ja mielestäni hienon nimen houkuttamana lainasin sen kirjastosta. Se maalailee ajatelmia rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta ja elämästä kertoen melko todennäköisesti kahden miehen välisen rakkaustarinan. Sukupuolet eivät tule esille suoraan, mutta itse tulkitsisin henkilöt miehiksi ja jonkin syyn takiahan kirja löytyy tuolta listalta.
Aloin lukea kirjaa mahdollisimman huonona ajankohtana: ennen nukkumaan menoa. Näin vaikeasti avautuvaa ja syvällistä ajatuksenvirtaa ei ikinä pitäisi lukea silloin. Huomasin eron, kun otin teoksen mukaani mökille ja luin sitä päivällä. Hämmästyin - eihän tämä olekaan yli hilseen menevää ja sekavaa, vaan ajattelemaan panevaa ja upeaa! Vähän puolen välin jälkeen aloin päästä kärryille ja sitten olikin jo pakko lukea koko teksti loppuun. Täytyy myöntää, että edelleenkään en ymmärtänyt aivan kaikkea, mutta se ei haittaa. Tajusin tarpeeksi.

"Veljesi viipyi unesi ajan. Rakastaa sinua, toivoo meille molemmille hyvää. Sanoo "ymmärtävänsä". Alhaalla kadulla näen miten hän juoksee parkkipaikalle. Eikä hän ole ainoa. Muutkin juoksevat. He ovat vähällä myöhästyä maailmasta."

Päivä viilenee... (runohaaste)

2011-08-24T20:37:00.001+03:00

Jenni haastoi bloggaajat tarttumaan runouteen ja julkaisemaan sitä blogissa, joten pitihän sitä tarttua toimeen! En lupaile mitään tulevaisuudelle, sillä minulla ei ole aina kauheasti aikaa blogille koulun yms. takia. Mutta tässä viimeinen osio Edith Södergranin, lempirunoilijani, runosta Päivä viilenee... Se on turhan pitkä julkaistavaksi kokonaan, joten laitan viimeisen ja parhaan säkeistön. Runo on puhutteleva ja käsittelee naisen ja miehen (?) välistä suhdetta kriittisesti. Södergran otti kantaa runoilla aikansa miesten ja naisten asemiin, jotka eivät 10-20 -luvuilla olleet tasa-arvoisia.

4
Sinä etsit kukkaa
ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä
ja löysit meren.
Sinä etsit naista
ja löysit sielun -
olet pettynyt.

Musiikkihaaste III

2011-08-24T19:07:00.001+03:00

~~01 - Lempikappale~~
~~02 - Kappale josta pidän vähiten~~
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Huomasin aamulla, että unohdin tehdä tämän postauksen eilen... Pahoitteluni!
Tällä viikolla on siis vuorossa kappale, joka tekee minut iloiseksi. En yleensä kuuntele kauhean pirteää musiikkia, mutta folk metal toimii, kun haluaa kuulla jotain iloista. Itse asiassa pidän tuosta genrestä paljonkin, se vain on viime aikoina jäänyt pikkuisen vähemmälle huomiolle. Tässäpä siis saksalaisen Lyrielin ihanan kansanmusiikkisävytteinen Wild Birds (nimi on tosiaan monikko, Youtuben videossa on kirjoitusvirhe...).

Sean Stewart - Matkijalintu

2011-08-18T20:45:00.000+03:00

"On lahjoja, joista ei voi kieltäytyä."

Antoinette Beauchamp on juuri pitänyt äitinsä hautajaiset, kun hän kuulee tulevansa raskaaksi. Tieto tulee sen verran korkealta taholta, että Antoinette päättää hankkiutua raskaaksi keinohedelmöityksellä - ja onnistuukin nopeasti. Kaikki näyttää hyvältä, kunnes hän saa potkut ja mamman velat jäävät maksettaviksi ja huoli lapsen tulevaisuudesta jäytää. Kaiken lisäksi sille pitäisi löytää isäkin. Samassa hötäkässä Antoinetten sisko päättää mennä naimisiin juuri laskettuna aikana ja Ratsastajat ottavat Antoinetten aika ajoin haltuunsa...
      Aivan aluksi täytyy sanoa, että tämä oli todella kummallinen lukukokemus, minkä voi varmaan päätellä (sekavasta) juoniselostuksesta. Yliluonnollisuus, tai siis maaginen realismi ei tökkinyt tosin ollenkaan. Se sujahti kaiken keskelle täysin sujuvasti, ainakin kun sitä ei miettinyt sen kummemmin. Mutta olihan kaikki vähän omituista ja kirjassa tapahtui verrattain paljon. Kaikkein suurin hämmennys oli kuitenkin kertojan eli Antoinetten kerronta. Aluksi hän on sarkastinen ja kirjassa on varsin hauskaa huumoria. Kuitenkin noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tunnelma vakavoituu selkeästi ja lukija jää ymmälleen. Eikö tämä ollutkaan hauska kirja? Tässä vaiheessa tarina alkoi myös junnata tylsähkönä paikoillaan. Lueskelin tätä kuitenkin sitkeästi, koska ensinnäkään en halua jättää kirjoja vähässä kummassa kesken ja koska tämä ei ollut missään vaiheessa varsinaisesti huono. Loppulukuihin päästyäni, häähumun lähestyessä uhkaavasti kera hirmumyrskyn tarina alkoi taas vetää nopeastikin. En tiedä mikä siinä on, mutta myrskyt kirjoissa herättävät minussa oudon tunteen. Kun ihmisillä on jotain tärkeää tehtävänä ja he hääräävät hulluna ja tämän kirjan ollessa kyseessä löytyi huumoriakin - minä pidän siitä. Jotenkin ajatus sukulaisista pakkautuneena yhteen myrskyn raivotessa ympärillä on kutkuttava, olivat ihmiset sitten riitaisia tai eivät. En osaa oikein selittää tätä, mutta se jäi päällimmäisenä mieleen.
Kaikkein kummallisinta oli, että aivan tarinan lopussa tunnelman ja kertojan sävyn muututtua täysin se ei häirinnytkään. Päinvastoin, loppu oli niin kaunis, että melkein alkoi itkettää. Kauniitä lauseita, kerrassaan hieno lopetus! Tämä kirja oli tosiaan outo monella tapaa.
         Vielä muutama sananen hahmoista. Päähenkilö oli hieman hämmentävä: toisaalta hän oli vähän tympeä, toisaalta olin hänen puolellaan ja pikkuisen kiinnyinkin häneen. Tämäkin tarina oli omanlaisensa kasvutarina, vaikka Antoinette olikin jo aikuinen. Äidiksi tuleminen - ehkäpä kliseisesti? - kypsytti häntä selvästi, vaikka hän jatkuvasti sanailikin riemastuttavan lakonisesti raskauden "ihanuudesta". Tosiaan raskauskuvauksissa huumori pysyi mukana, olematta kuitenkaan mitenkään räikeää kuoliaaksi naurattamista. Huoli syntymättömästä lapsesta on koskettavaa ja tunteiden selvittely vasta kuollutta äitiä kohtaan. Aluksi hän suorastaan vihaa äitiään, kunnes ymmärrys ja ehkäpä anteeksiantokin saavat sijansa.
Muut henkilöt eivät oikeastaan herättäneet mitään suuria ajatuksia, kaikki huomioni keskittyi oikeastaan Antoinetteen. Hassua, etten pannut sitä lukiessani ollenkaan merkille! Kuitenkin sen verran voin sanoa, että mieshahmot, erityisesti Bill, olivat tavalla tai toisella koomisia, lukuun ottamatta Antoinetten isää. Naishahmoista Antoinetten siskossa Candyssa ja heidän sisarpuolessaan Angelassa oli turhankin paljon samaa. Kuitenkin Candy oli enemmän pulppuileva ja iloinen, Angela taas vakaampi ja miellyttävämpi.
          Runsaat raskauskuvaukset olivat mielenkiintoisia. Mietin monta kertaa kuinka hyvin ne pitävät paikkaansa. Siihen en luonnollisesti tiedä vastausta, koska en ole kokenut raskautta. Kutkuttavaa kuvauksissa oli se, että kirjailija on kuitenkin mies. Kuinkahan monta äitiysopasta hän on tutkinut? Vai onkohan hänellä ollut raskaana oleva nainen avuliaana lähteenä? :D
           Kaiken tämän hengästyttävän ajatuksenvirran jälkeen en voi olla suosittelematta tätä! Loppujen lopuksi tämä osoittautui hyväksi, vaikka olin varautunut pettymykseen.

Loppuun vielä kohta, joka teki minuun vaikutuksen:
"Aikaisemmin kuvittelin, että ihmisen ruumissa oli vain yksi todellinen henkilö, yksi totuus valheiden lauman keskellä. Nyt tiedän olleeni väärässä. Me kaikki koostumme sadoista erilaisista itsestämme - äideistä ja tyttäristä, kiireisistä ammattilaisista ja laiskoista kodinhoitajista, kiihkeistä uudistajista ja oman edun tavoittelijoista. Ja jokainen näistä naisista on omalla tavallaan aito. Jokainen meistä on matkijalintu."

Musiikkihaaste II

2011-08-16T06:57:00.000+03:00

~~01 - Lempikappale~~
02 - Kappale josta pidän vähiten
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Tiistaisen musahaasten toinen osa vuorossa! Huonoin biisi, hmm... Sitä on vaikeahkoa valita, koska niitäkin maailmassa riittää. Otetaan nyt kuitenkin yksi, ja se on Fintelligensin Timantti. Minä en vain voi sietää räppiä, kaikkein vähiten suomalaista!

Riikka Pulkkinen - Totta

2011-08-14T20:32:00.000+03:00

"Maalaus on jollain tavalla tiivistymä hänestä. Se kantaa kaikkea sitä mikä hän lapsena oli ja mikä oli hänessä vasta oraalla. Jos maalaus jää tänne, Tammilehdon puutarhavajaan, oravien hätäisten visiittien armoille, hän itse jää tänne. Tai vielä pahempaa: hän jää lapsuuteen, niihin hahmottomiin pelkoihin ja toiveisiin, joita ei osannut nimetä mutta jotka tunnisti omakseen."

Vihdoin ja viimein sain Tottan luettavekseni! Se kutsui minua yllättäen kirjaston palautushyllyltä, ja tietysti nappasin sen mukaani. En odottanutkaan sitä kuin noin vuoden...
       Totta on kirja rakkaudesta, menetyksestä ja ennen kaikkea surusta. Miten voi selvitä, kun tietää rakkaansa pian kuolevan? Kun saa tietää, ettei olekaan se ainoa?
        Olen lukenut aiemmin kirjailijan esikoisen Rajan, josta en loppujen lopuksi kauheasti perustanut. Siihen nähden pidin tästä kirjasta paljon enemmän. Tarina imi mukaansa ja kieli oli kaunista, jopa kekseliästäkin välillä ja henkilöiden tuntojen kuvailu oli onnistunutta. Mutta silti. En tiedä mikä siinä on, mutta aina päällimmäisenä näistä kirjoista jää sellainen tympeys. Kaikki on liian hiottua ja täydellistä. Asiaa eivät auttaneet hiuksia repivän ärsyttävät sanat totuuslause ja käskylause. Jotenkin en vain voi sietää noita sievisteleviä ja teennäisiä sanoja. Varsinkin edellä mainittu on kauhea! Pulkkisen kirjoja tuntuu vaivaavan kahtiajakoisuus: toisaalta ne ovat todella hyviä, melkein erinomaisia erityisesti kirjailijan nuoren iän huomioon ottaen, toisaalta niissä on jotain sietämättömän teennäistä. Asiaan vaikuttanee kyllä myöskin jokseenkin elitistinen kuva, jonka olen kirjailijasta saanut.
          Teema oli kyllä koskettava ja hyvin kirjoitettu. Rakkaan ihmisen kuolema on aina rankka paikka ja suru suuri. Pulkkinen kuvaa ihmisten ajatuksia ja tuntoja todella hyvin. Samastuminen on helppoa.
          Suosittelen kyllä. Tästä on blogattu valtavasti ja suurin osa on tainnut tästä pitää. Ei tämä ainakaan ajan hukkaa ollut.

Karin Slaughter - Sokaistu

2011-08-11T21:15:00.000+03:00

Bongasin tämän kirjan Hreathemuksen blogista ja kiinnostuin kovasti esittelyn perusteella. Tämä on ensimmäinen kirja, jonka Slaughterilta luin.
        Päähenkilö on Sara Linton, lastenlääkäri ja patologi. Hänen sunnuntai-iltapäivänsä saa rajun käänteen, kun hän löytää sokean Sibylin raiskattuna ja kuoliaaksi viilleltynä kahvilan vessasta. Siitä alkaa uskonnollisen fanaatikon etsintä eikä menneisyys jätä ketään rauhaan, eikä yksikään salaisuus paljastumatta.
        Slaughterin esikoinen vetää vertoja Patricia Cornwellin esikoisen Post mortemin raakuudelle. Raiskaukset ovat tavallistakin julmempia eikä lukijaa säästellä yksityiskohdilta. Myös ruumiinavauksen ihanuuksia esitellään monipuolisesti. Kirjoissa on muutakin samaa: nuori/nuorehko nainen päähenkilönä ja raiskausmurhat. Täytyy sanoa, että julmuudestaan huolimatta tämä kirja oli todella hyvä! Imeydyin nopeasti tunnelmaan mukaan ja luin nälkäisesti eteenpäin. Sara oli miellyttävä ja samastuttava henkilö ja hänen ihmissuhteistaan oli kiinnostavaa lukea, vaikkei ihmissuhdesoppa menekään dekkareissa itse tapahtumien edelle, ainakaan minulla. Hreathemus hieman marmatti "ihmissuhdevatvomisesta", minusta se oli virkistävää. Tässä myös annettiin tilaa muille henkilöille, joista Saran sinnikäs ex-aviomies Jeffrey oli ehkä kiinnostavin. Pidin kyseisestä hahmosta kovastikin.
          Hyvä siis, että tutustuin! Aion jossain vaiheessa lukea kirjailijalta lisääkin. Sitä ennen voisi kuitenkin ehkä lukea vähän Scarpettaa...

Tunnustus Leenalta: You have the sweetest blog

2011-08-10T23:07:00.001+03:00

Kuten otsikosta näkyy, sain tämän suloinsen tunnustuksen Leena Lumelta, kiitoksia! ♥
Tehtävänä on vastata kolmeen kysymykseen ja antaa tunnustus sitten eteenpäin.

Mikä on lempivärisi?
- Auts, tähän on hankala vastata. Toisaalta musta, koska lähes pelkästään siihen pukeudun ja koska se nyt vain on niin hyvä väri, mutta olen alkanut tykätä kauheasti punaisesta, varsinkin kirkkaasta punaisesta. Tosin tällä hetkellä vaatekaapissa on vain kaksi punaista vaatetta. :D Haluaisin kyllä lisää.

Suosikkiruokasi?
- Tähänkin on hankalaa löytää yhtä vastausta, mutta ehkäpä makaroonilaatikko. Tosin lohi on kauhean hyvää, ja jauheliharaejuustolla täytetyt letut ja...

Minne haluaisit nyt matkustaa?
- Jaa-a, täytyy sanoa, etten mihinkään tällä hetkellä. Matkustelu on kivaa, mutta ei huvita nyt. Korkeintaan tuohon n. 8 km päähän mökille äitiä ja kisuja katsomaan.^^

Ja sitten palkintoa eteenpäin! Tekisi mieli antaa tämä vaikka mihin, mutta rajataan nyt viiteen:
Lost In Dressland
Sinisen linnan kirjasto
Nulla dies sine legendo
The Blood Countess

Musiikkihaaste

2011-08-09T22:23:00.000+03:00

Tämä haaste on ainakin Mari A:n ja Kuuttaren blogissa, ja jälkimmäiseltä tämän "varastin". Ja koska tämä on kirjablogi, en tee tätä päivittäin, vaan viikoittain. Aina tiistaisin, toivottavasti muistan...

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

01 - Lempikappale
Ei sitten vaikeampaa voinut ensiksi sattua... Kuuntelen siis lähes pelkästään raskasta musiikkia, ja suurin osa haasteen biiseistä tulee olemaan kyseistä tyyliä. Lempibändini on Epica ja yhtyeen Unleashed on melko lailla ylittämätön biisi. Olen kuunnellut sitä varmaan vuoden suurin piirtein päivittäin! Siksipä se ansaitsee paikkansa tässä kohdassa, liveversiona tietysti. :)

Annie Proulx - Lyhyt kantama

2011-08-08T21:44:00.000+03:00

Tämä kirja oli minulla kirjastosta lainassa ihan eräpäivään asti ja tänään ehdin sen juuri sopivasti lukea loppuun. Menipähän aika hiljaisessa kahviossa supsikkaammin. :)
    Lyhyt kantama on novellikokoelma, alaotsikolla Kertomuksia Wyomingista. Kaikki tarinat sijoittuvat siis ns. Villiin Länteen, jossa miehet ovat rautaa ja veneet puuta. Elämä on useimmille köyhää ja jatkuvaa taistelua työstä ja rahasta, ja työt ovat todella raskaita. Elämässä vähän kaikilla tuntui olevan hieman pessimistinen ote, kenellä enemmän kenellä vähemmän eikä se ole ihmekään. Kirjasta löytyy novelli Brokeback Mountain, josta on tehty Hollywood-elokuva. Sitä en ole vielä nähnyt, mutta nyt varsinkin kun olen alkuperäisen novellin lukenut, haluaisin entistä enemmän nähdä sen!
         Brokeback Mountain oli ehdottomasti paras. Se oli hämmentävän roisi, mutta roisiudessaan todella uskottava ja realistinen - karjapaimenet tuskin ovat kovin neitejä. Välillä ronskius meni minusta suorastaan ällöttäväksi, mutta novelli kyllä kosketti. Kahden miehen katkeransuloinen rakkaustarina, jolla on traaginen loppu, voiko parempaa toivoa? Novellissa tulevat myös hyvin esiin syvä viha homoseksuaaleja kohtaan ja miesten onkin peiteltävä suhdettaan tarkasti. Amerikassa ei olla vieläkään päästy tasa-arvoiseen suhtautumiseen kyseisessä asiassa. Fundamentalistinen uskovaisuus onkin siellä paikoin kovassa huudossa...
Kirjassa näkyi myös sovinistinen suhtautumien naisiin. Heidän työkykyihinsä ei pahemmin uskottu, ja useassa novellissa nainen joutui ahdistelun kohteeksi, jopa raiskatuksi. Ylipäänsä ihmiset näissä novelleissa olivat hieman tympeitä. Juotiin viinaa ja pantiin kummemmitta intohimoitta.
           Osa novelleista oli melko hurjia, mutta kokoelmaa leimasi jonkinlainen pitkäveteisyyden tuntu. Epäilen, että jos en olisi ottanut tätä töihin mukaan, olisi kirja jäänyt kesken. Eipä silti, hyvä kun tuli luettua. Olenpahan lukenut nyt tämänkin.

Siri Hustvedt - Amerikkalainen elegia

2011-08-06T17:09:00.000+03:00

"Tiedän, että se mitä sanotaan on usein vähemmän tärkeää kuin äänensävy, jolla se sanotaan. Dialogissa on musiikkia, salaperäisiä harmonioita ja dissonansseja jotka värähtelevät ihmisruumiissa kuin äänirauta."

Amerikkalainen elegia kertoo monen newyorkilaisen tarinan. Se kerrotaan päähenkilö Erikin kautta, joka on psykoanalyytikko ja joka toipuu isänsä kuolemasta vähä vähältä. Kaiken taustalla on historia, sukujemme jo edesmenneet jäsenet, joiden elämä vaikuttaa aina nykyhetkee saakka. Myös amerikkalaisten yhteinen trauma, syyskuun yhdestoista, lyö tapahtumiin oman leimansa...
       Tämä on ensimmänen hustvedtini ja täytyy sanoa, että olen aivan myyty! Kirja imaisi minut mukaansa heti ensi sivuilta ja kirjan kerronnassa on jotain tavattoman miellyttävää. Erik oli samastuttava hahmo ja erittäin älykäs. Juuri älykkyys kuvaa tätä kirjaa parhaiten ollen sekä sen vahvuus että heikkous. Vahvuus se on ensinnäkin siitä yksinkertaisesta syystä, että fiksua kerrontaa on mukavaa seurata. Se myös antaa kirjalle omaleimaisuutta. Välillä se kääntyi kuitenkin heikkoudeksi kirjailijan sortuessa lievään opettajamaisuuteen ja oman taidokkuuden esittelyyn. Välillä tunsin selvästi kirjailijan opettavan minua jonkun henkilönsä suulla ja siitä en pidä yhtään. Minua ärsytti myös tunne, että Hustvedt on halunnut tuoda omaa älykkyyttään esiin liian näkyvästi. Kaksi keskushenkilöistä, Erik ja hänen siskonsa Inga, myös puhuivat turhan kirjakielisesti. Ymmärrän, he ovat akateemisesti koulutettuja ja Inga varsinkin on perehtynyt filosofiaan ja niin edelleen, mutta jotain rajaa. Vaikea uskoa ihmisten puhuvan ihan niin arkielämässään. Myös Ingan teini-ikäinen tyttö puhui aivan liian aikuismaisesti. Nuorilla on oma puhetapansa Amerikassakin.
      Hustvedtin taito kutoa menneisyys nykyiseen ja yksityinen yleiseen teki vaikutuksen. Erik käy paljon muistojaan läpi surressaan isäänsä ja tutkiessaan tämän salaisuutta siskonsa kanssa. Hän peilaa elämäänsä koulutuksensa kautta, mutta kukapa voisi pätevästi terapoida itseään? Hänen tuntojaan ja tekojaan tuodaan esille luontevasti minäkerronnan avulla. Tämä ei ole kirjoissa kovin yleistä ja oli erityisesti onnistuessaan virkistävä kokemus. Kirjassa valotetaan työtä mielenterveyspotilaiden kanssa ja nämä kohtaukset olivat erittäin kiinnostavia. Erik näkee myös paljon unia ja ne ovat kiehtova osa tarinaa. Kaikesta näkyy perehtyneisyys ja huolellinen taustatyö, jota ei voi kuin kunnioittaa. Myös kirjan loppu oli hieno.
      En voi kuin olla tyytyväinen tartuttuani tämän naisen kirjaan! Asia onkin ajankohtainen äskettäin käydyn kirjailijapariskuntakeskustelun vuoksi. Paul Austerilta en ole lukenut mitään, saa nähdä tuleeko asiaan joskus muutos. Mitään suurta kiinnostusta minulla ei hänen tuotantoonsa ole, niin kuuluisa kuin hän onkin.

Heinäkuun luetut

2011-08-01T18:37:00.000+03:00

Heinäkuussa luin neljä kirjaa. Tavallaan se tuntuu vähältä, mutta ensinnäkin joukossa on kaksi tiiliskiveä, ja toiseksikin olen lopultakin oppinut olemaan stressaamatta lukutahdistani. Tässä kuussa olen lukenut täsmälleen silloin kuin on huvittanut ja olen ollut erinomaisen tyytyväinen. Lukemisesta on tullut rentoa.
Ja tyytyväinen saldoon saa ollakin, sillä joukossa oli yksi erittäin upea teos (Haudankaivajan tytär), yllättäjä ja hauskuuttaja (Sadan vuoden yksinäisyys) sekä ihanan mukaansatempaava tiiliskivi (Ystävät hämärän jälkeen). Yksi pettymyskin mahtui, Ars Magica. Tosin onneksi luin senkin, sillä siinä kuitenkin oli kaunis rakkaustarina ja puhuttelevaa uskonpohdintaa.

Tässä vielä lista linkkeineen:

John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen

2011-07-29T11:30:00.000+03:00

Ystävät hämärän jälkeen kertoo koulukiusatusta Oskarista, joka kohtaa Elin. Tytössä on jotain outoa. Kirjassa valotetaan myös samassa pihapiirissä asuvien spurgujen toimia, jotka kietoutuvat väistämättä Elin ympärille tuhoisin seurauksin. Eikä Oskarin varasteleva kaveri Tommykaan jää yliluonnollisten tapahtumien ulkopuolelle...
    Tässäpä oikein koukuttava tiiliskivi! Tämän lukemiseen vierähti aikaa, mutta ei se mitään. Olen lukenut juuri silloin kun on huvittanut, muulloin antanut kirjan levätä. Oli hauskaa upota pitkästä aikaa tarinaan ja tuntea vielä yksi sivu -syndrooman olemassolo. Älä lue eteenpäin, jos haluat välttyä spoilereilta!
     Kirja ei ole heikkohermoisia varten. Siinä on monen monta ällöttävää kohtausta, niin yliluonnollisia kuin täysin reaalimaailmassa mahdollisiakin. Lindqvist ei epäröi kuvaillessaan pedofiilin ajatusmaailmaa ja menneisyyttä eikä jätä kertomatta ainuttakaan yksityiskohtaa, kun tämä syövyttää kasvonsa hapolla. Myös Elin menneisyydestä löytyy hirvittäviä asioita, jotka saavat voimaan pahoin. Puhumattakaan siitä, kuinka tartunnan saanut Virginia viiltelee käsivarsiaan ja juo omaa vertaan... Sinänsä kirja ei ollut minusta pelottava, vaikka kauhugenreen tämä taitaa kuulua. Myöskään yliluonnollinen ei aiheuttanut samalla tavalla tuntemuksia kuin maanpäällä todellisuudessa tapahtuva pahuus.
      Kirjan päähenkilöön (?) Oskariin oli helppo samastua. Hän on sellainen juuri murrosiän kynnyksellä oleva pullea poika, jota kiusataan koulussa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Lasten julmuus oli kyllä kuvattu kirjassa todella karuna... Oskarin kiusaajat muistuttavat loppupuolella enemmän psykopaatteja kuin ihmisiä.
Tommya käy myös sääliksi tämän ikävöidessä kuollutta isäänsä ja inhotessa äidin uutta poliisipoikaystävää. Tommy tekeekin kaikkensa Staffania vastaan. Täytyy kyllä sanoa, että Staffan oli minusta todella ärsyttävä. Täydellinen poliisi, joka kuvittelee kasvattavansa Tommya kovalla kädellä päästyään tämän äidin kanssa naimisiin.
Kiusaajat Jonny ja varsinkin Tomas olivat pelottavia. Jonnyn elämää paljastetaan lukijalle ja tunsin välillä jopa sääliä, mutta Tomas on ilmeettömän julma, kuin ammattitappaja. Hän ei uhittele Oskarille kuten Jonny (tai Micke), vaan tekee tekonsa kylmästi ja varmasti. Hrr, karmea poika. Myös Jonnyn isoveli Jimmy oli täysin kauhea.
     Kirjassa on myös todella mielenkiintoinen käänne: Eli ei olekaan tyttö kuten näyttää, vaan poika! Oskar menee aluksi tolaltaan, koska hän on ihastunut Eliin, mutta saa ajatuksensa hiljalleen koottua. Lasten välinen side on vahva ja he uhmaavat vaikka kuolemaa auttaakseen toisiaan. Mietin vain, että miten tuo sukupuolenvaihdos näkyy ruotsin kielessä. Ilmeisesti aluksi on käytetty hon-pronominia ja sitten vaihdettu sujuvasti haniin? Suomi on kiehtova kieli ollessaan hän-pronominin suhteen täysin neutraali. Se mahdollistaa vaikka millaisia kielellisiä kikkailuja.
     Oli kirjassa huonojakin puolia. Välillä tosiaan kuvailu meni turhan tarkaksi kaikissa ällöttävissä kohtauksissa ja sen lisäksi oli kaksi aika merkittävää kohtausta, jotka tuntuivat yliampuvilta ja epäuskottavilta. Ensimmäinen oli Håkanin hyökätessä kellariin ja sitä seuraavat kamppailut ja toinen uimahallikohtaus, jossa Oskar melkein kuolee. Loppukäänne jotenkin lässähti, mikä on harmi kirjan ollessa muuten niin hyvä.
      Suosittelen joka tapauksessa! Kaikille, jotka kestävät yllämainittuja ällöttävyyksiä ja ovat kiinnostuneet kirjallisuudesta, jossa yliluonnollisuus on yhdistetty saumattomasti todellisuuteen.

Nerea Riesco - Ars Magica

2011-07-18T20:11:00.000+03:00

"Paras tapa suojella heitä oli varjella sitä mielenrauhaa, jonka tietämättömyys soi. Mielenrauhaa, jota hän hän itse tuskin enää muisti ja jota hän oli tuntenut lapsuudessaan ja nuoruusvuosinaan. Silloin Jumala oli ollut kuin kaikelta pahalta suojaava käsi. Milloin hän oli lakannut tuntemasta tuon käden läsnäolon? Ehkä silloin kun käsitti, etteivät Jumalan kädet olleet tarpeeksi suuret suojelemaan koko maailmaa."

Aivan aluksi pahoittelen blogihiljaisuutta. Lukeminen ei ole oikein houkutellut viime aikoina ja olen tankannut tätä yhtä kirjaa pitkään. On ollut kaikenlaista tekemistä.
     Ars Magican kannessa sanotaan: "Rovioiden varjossa, synkimpien juonien keskellä, syttyy traaginen rakkaus." Näin kirjan luettuani ihmettelen romanssin painottamista. Kertoohan tämä siitäkin, mutta itse olisin korostanut espanjalaisen inkvisiittorin Salazarin väkevää uskonnonkamppailua itsensä kanssa. Ennen lapsenuskoinen mies liukuu hiljalleen ateismiin ja yrittää epätoivoisesti löytää noitatutkimuksissaan merkkiä paholaisesta, koska silloin olisi myös Jumala. Ennen kaikkea Salazar tuntee suurta turvattomuutta alettuaan epäillä asioita, joita tuohon aikaan ei saanut kyseenalaistaa.
     Pidin kyllä myös tuosta edellä mainitusta rakkaustarinasta. Nuori noviisi Íñigo de Maestu rakastuu korviaan myöten kirjan kolmanteen päähenkilöön Mayoon, joka etsii noitakuulusteluihin vietyä kasvatusäitiään Ederraa. Kauan Íñigo uskoo tämän olevan sininen enkeli, niin suloisena hän Mayon kokee heidän salaperäisissä ja odottamattomissa kohtaamisissaan. Pidin kovasti Íñigosta! Hän oli poikamainen ja vähän hupsu ja häntä kävi syvästi sääliksi hänen uskoessaan himonsa olevan vakava synti. Niin luonnollisesta asiasta on tehty niin luonnoton! Pystyin samastumaan nuoreen mieheen hyvin ja välillä kyyneleet nousivat silmiin lukiessani nuorten rakastavaisten haikeankauniista rakkaudesta.
     Kirja ei kuitenkaan varauksetta saanut ihastumistani. Sillä oli kaikki edellytykset olla todella hyvä, mutta jotenkin siinä ei ollut tarpeeksi imua. Se lässähti melko pian keskinkertaiseksi. Hovin ja inkvisition juonittelut eivät herättäneet mielenkiintoani, jolloin kirja väkisinkin oli välillä puiseva. Alkupuolella myös Salazarin pohtiessa syntyjä syviä tuntui ärsyttävästi siltä, että kirjailija tuputtaa omia näkemyksiään henkilöhahmonsa suulla minulle. Se pomppasi silmille todella pahasti, mikä söi kirjan uskottavuutta.
     Loppupäätelmää on vaikea tehdä, kun kirjassa oli sekä todella hyvää että tylsempää sisältöä. Se on oiva sellaiselle, joka on kiinnostunut keskiajan ja uuden ajan murroksesta, johon siis inkvisitio ja noitavainot kuuluivat oleellisesti. Myös uskon asioita pohtivalle tämä varmasti tuo tyydytystä. Itselleni tämä kieltämättä oli vähän pettymys enkä voi olla vertaamatta tätä Noidan rippiin, joka on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Sitä lähellekään tämä ei yltänyt.
      PS: Mieltäni lämmitti historiasta kiinnostuneena kirjailijan huomio lopussa, että kaikki kirjan päivämäärät, paikkojen kuvaukset ja historialliset tiedot pitävät paikkaansa. Myös kirjassa esiintyneet manaukset, rituaalit ja taiat ovat olleet oikeasti käytössä ja osaa niistä käytetään nykyäänkin! Salazar on ollut oikea henkilö ja hän on tehnyt tutkimuksia noituudesta.

Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

2011-07-07T16:04:00.001+03:00

Tässä on nyt se toinen kirja, joka Haudankaivajan tyttären ohella oli minulla kesken.
Tästä kirjasta on mahdotonta sanoa mitään tyhjentävästi. Se sai minut täysin ymmälleni; voiko klassikko olla näin absurdi ja humoristinen? Hämmennys liittyimyös nimenomaan tuohon huumoriin, joka oli täysin odottamatonta ja hilpeää ja sai kauheatkin asiat (mm. pitkä sota, joukkomurha) vaikuttamaan hassuilta. Monesti mietinkin hieman saako tälle edes nauraa.
    Kuten nimestä voi päätellä, kertoo kirja noin 100 vuoden jaksosta, jossa käydään läpi Buendía-suvun vaiheita. José Arcadio on perustanut Macondo-nimisen kylän vaellettuaan vaimonsa ja lastensa kanssa entisestä kodistaan. Hän on hupsu keksijä, joka saa aikaan niin hyvää kuin pahaakin. Hiljalleen kylä järjestäytyy ja Buendíojen määrä kasvaa... Tapahtumat seuraavat toistaan ja kaikenlaista omituista tapahtuu.
    Kirja on vaikea luokitella, sillä näennäisestä ihmiselämän hienosta kuvauksesta huolimatta siinä on paljon fantasiaelementtejä: mainittakoon, että Remedios-neito lentää kirjaimellisesti taivaan tuuliin, jotkut elävät reilusti yli 100 vuotta ja kuolleet ovat haamuina maan päällä. Kirjassa on valtavasti José Arcadio- ja Aureliano-nimisiä henkilöitä, sillä syntyneet kastettiin pitkälti suvun jäsenten nimillä. Meninkin välillä aivan päästäni pyörälle Aurelianojen virrassa, mutta se ei onneksi paljon haitannut tahtia. Kirja ei ollut mikään maailman vetävin, mutta kuitenkin niin kiinnostava, että siihen palasi jatkuvasti ja hyvä niin - espanjalaisten nimet ovat niin hankalia, että ne helposti sekoittaa tai unohtaa.
   Toki kirja ei ole pelkkää huumoria, vaan siinä tosiaan on kurjiakin asioita. Márquez kuvailee hyvin kaikkien henkilöhahmojensa piirteitä ja motiiveja ja suurin osa heistä sai sympatiani puolelleen. Kirja on myös täynnä intohimoa ja erotiikkaa, jonka kuvaus oli välillä hieman vaivaannuttavaa valtavassa irstaudessaan, mutta toisaalta jotenkin niin elämänmakuista. Ihmiset ovat inhimillisiä ja koettavat parhaansa elämässään.
   Minulle lempihahmoksi nousi ehdottomasti Ursula, ensimmäisen José Arcadion vaimo, joka uutterasti piti järjestystä isossa talossa ja sai ainakin jonkilaista järkeä välillä villiksi äityneeseen arkeen. Ursula on yksi niistä valtavan pitkäikäisistä henkilöistä tässä kirjassa, ja oli kieltämättä mukavaa että hän pysyi kuvioissa niin kauan.
   Kirja oli siis hyvin positiivinen kokemus. En ole kyllä eläissäni lukenut moista klassikkoa! :D

Runo juhlapäivälle

2011-07-06T15:35:00.000+03:00

Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Sen kunniaksi Edith Södergranin runoutta, olkaa hyvä! :)

Kuva sverigesradio.se

Nocturne

Hopeankuulas illan kuu,

yön aalto sininen,

välkelaineet loputtomiin

toisiansa seuraten.

Varjoja kaatuu poikki tien,

rantapensaiden itku on vaimeaa,

mustat jätit vartioivat vetten hopeaa.

Syvä hiljaisuus kesän sydämessä,

uni ja unelma, -

kuu lipuu meren yllä,

hellä ja valkea

Haaste - 10 tärkeintä kirjaa

2011-07-06T02:20:00.000+03:00

Sain tämän kirjablogeihin sovelletun haasteen Vielä yksi rivi... -blogin Anna Elinalta, kiitos!

Tämä on ehkäpä maailman vaikein haaste, mutta koetan nyt tehdä tästä edes vähän todellisuutta vastaavan. :D Kirjat eivät sitten ole paremmuusjärjestyksessä, siihen en oikeasti pysty!

Aino Kallas - Sudenmorsian
Helen Walsh - Englantilainen tragedia
Herbjørg Wassmo - Dinan kirja
Susan Fletcher - Noidan rippi
Sami Hilvo - Viinakortti
Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
Vígdis Grímsdóttir - Z - Rakkaustarina
Sofi Oksanen - Stalinin lehmät
L. M. Montgomery - Runotyttö maineen polulla
Uma Karma - Kaiken se kestää

Voisinpa vielä lisätä ne alkuperäisen haasteen kosmetiikkatuotteetkin:

Eucerin washlotion
Nivea Soft -rasva kasvoille ja keholle
Béllapierre Cosmetics mineral foundation
Eveline Cosmetics -ripsiväri
Wet'n'Wild -eyeliner
Max Factor harmaanmusta luomiväri
Luminelle ruskea luomiväri
Luminelle vaaleanvioletti luomiväri
Maybelline Sweet Bordeaux -huulipuna
L'Oreal Paris S203 -huulipuna

Kas noin!
Ja sitten viisi uutta haastettavaa:
Hannele/Hanneles Bokparadis
Susa/Järjellä ja tunteella
Hreathemus/Nulla Dies Sine Legendo
Satu/Satun luetut
Luru/Lurun luvut

Apua auttakaa!

2011-07-04T18:08:00.000+03:00

Kokeilin mallinvaihtoa, siis miltä vanha Minima näyttää ja sain koko systeemin sekaisin! Tämä on aivan järkyttävä enkä saa muutosta pois. Entinen Ulkoasu-nappula on muuttunut Malliksi enkä saa näitä kauheita vaihtoehtoja enää takaisin normaaileiksi. Kaikki linkityksetkin hävisivät blogistani. Apua!

Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär

2011-07-03T18:49:00.001+03:00

"Luulisi, että hän, aikuinen tytär, aviovaimo ja oman lapsensa äiti, olisi jo saanut isän pois mielestään. Piru vie että hän oli yrittänyt! Hän vihasi isää."

(Varoitus: spoilereita!)
Oatesin Haudankaivajan tytär on väkevä ja voimakas kirja vihasta, salaisuuksista ja pelosta. Rebecca Schwart on vain 13-vuotias, kun isä ampuu äidin ja itsensä hänen silmiensä edessä. Niin alkaa levoton aika, ensin holhottavana, sitten siivoojana, vaimona ja äitinä, kunnes Hazel Jones saapuu kuvioihin... Mutta voiko lapsuuden väkivaltaa ja katkeruutta koskaan jättää taakseen ja elää vapaana?
   Pitkästä aikaa kunnon tiiliskivi luettavana! Ja millainen tiiliskivi: runsas, polveileva ja kiinnostava. Kun kirja imaisi mukaansa, oli lukeminen jatkuvasti vielä yksi sivu -lukemista. Rebeccan tarina ei jättänyt rauhaan, vaan pyöri mielessä jatkuvasti. Kuten joku saattaa ehkä muistaakin, ei Oatesin Kosto: Rakkaustarina voittanut varauksetonta ihailuani. Siksi tähän tarttuminen pelotti, varsinkin kun se talvella jäi kesken. Mutta onneksi tartuin siihen uudelleen, sillä siinä on kaikki mitä voi toivoa. Oates on armoton, hän tuo väkivallan mustan hahmon esiin ja tuo esille sen seuraukset. Minua sekä kiehtoi että ärsytti väkivallan jatkuvuus Rebeccan elämässä: ensin despoottinen isä, sitten mustasukkainen aviomies. Onhan vanha klisee, että nainen etsii toisista miehistä isäänsä. Oates ilmeisesti käsittelee muissakin kirjoissaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ainakin tässä kirjassa se tuotiin esille terävästi ja pehmittelemättä. Myös Rebeccan seksuaalisuuden kuvaus teki minuun vaikutuksen.
   Kirjan surullisin ja kipein asia oli Rebeccan siirtolaisperheen kohtalo. Kotimaassaan Saksassa he olivat arvostettuja henkilöitä, varsinkin matematiikanopettaja-isä. Äiti soitti pianoa ja lauloi miehensä kanssa leikkimielisesti aarioita. Mutta sitten tuli sota ja natsit, ja heidän piti juutalaisina paeta Amerikkaan. Taantumus ja olosuhteiden vääjäämättömät seuraukset iskevät kuin nyrkki: iloisista vanhemmista tulee katkeria ja sisäänpäinkääntyneitä. Isä saa toimen haudankaivajana, joka on surkeimpia töitä alueella. Äiti on kuolla Rebeccan synnytykseen ja se on kuin surkea symboli perheen alamäelle. Isoveljet menestyvät koulussa huonosti, Herschel ei edes opi kunnolla lukemaan! Gas on hiljainen hiirulainen, Herschel oksettavan ruokoton puheissaan. Äiti haipuu hiljalleen muistoihin ja omaan maailmaansa isän muuttuessa yhä sekopäisemmäksi.
Minua ihmetytti Rebeccan juron ja vihamielisen luonteen muuttuminen hänen lähtiessään poikansa kanssa pois. Tietysti iloisuus ja keveys kuului rooliin ja nimenomaan oli rooli, sen toki ymmärsin, mutta roolin kokonaisvaltaisuus ja rikkoutumattomuus oli outoa. Missään vaiheessa entinen Rebecca ei puskenut esiin. En tiedä mitä ajatella siitä. Myös valtava hyppäys ajassa eteenpäin hämmensi: miksi sellainen ratkaisu? Lopetuksesta pidin kyllä, yllätyin kyllä. Nautin myös Rebeccan pojan kehittymisestä huippupianistiksi. Siitä olisi voinut lukea enemmänkin. En myöskään ymmärtänyt, miksi Rebecca lähti kilpailun jälkeisenä yönä vieraaseen hotelliin pelaamaan ja keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Mitä siinä oli takana?
    Joka tapauksessa erittäin suositeltava lukuromaani! Siihen uppoutuminen oli nautinto, jonka suon mielelläni myös muille.

Kesäkuun luetut

2011-06-30T15:44:00.000+03:00

Tämän kuun saldo ei ole mikään päätähuimaava, mutta mukaan mahtui kaksi oikein hyvää kirjaa, Noidan rippi ja Siilin eleganssi. Lisäksi minulla on kesken eräs oikein hyvä tiiliskivi. ;) Alku oli lupaava, mutta sitten meni joksikin aikaa lukuinnostus ja tankkasin Orlandoa kaksi viikkoa... Välillä kyllä olen lueskellut muutakin, mutta en saa niitä loppuun tähän päivään mennessä kuitenkaan. Olen tyytyväinen tulokseen, kesäkuu on muutenkin ollut ihanaa aikaa. :)

Tässä vielä lista luetuista:

Virginia Woolf - Orlando

2011-06-28T14:07:00.001+03:00

"Muista ihmisistä tiedämme joidenkin olevan kuolleita vaikka he vaeltavat keskuudessamme; jotkut eivät ole vielä syntyneitä vaikka he kulkevat läpi elämän vaiheiden; toiset ovat satojen vuosien ikäisiä vaikka sanovat olevansa kolmekymmentäkuusi."

Orlando on tarina rikkaasta miehestä, joka elää 200 vuotta muuttuen yhtäkkiä naiseksi. Loput 200 vuotta hän elää tuossa naisen kehossa kirjoittaen samalla jo nuorena miehenä aloittamaansa runoteosta Tammipuu. Se perustuu pitkälti Woolfin ystävän ja rakastetun Vita Sackville-Westin elämään ja persoonaan.
   Lopultakin sain tämän luettua loppuun ja blogihiljaisuuden päätettyä! Tämä kirja ei ollut minulle mikään sujuva lukukokemus, vaan loppua kohden aika pakkopullaa. Olen pitänyt aiemmista lukemistani Woolfin kirjoista, mutta tämän kanssa kävi kahdesti niin, että putosin kärryiltä täysin enkä ymmärtänyt lukemastani mitään. Toisella kerralla luin sitkeästi eteenpäin ja äkisti Orlando olikin synnyttänyt lapsen! Siinä vaiheessa olin jo täysin pää pyörällä enkä tajunnut, miten siihen lopputulokseen päädyttiin, eihän missään edes mainittu mielestäni raskaudesta. Kuten juonitiivistelmästä käy ilmi, on tässä muitakin kummallisuuksia, kuten tuo 400 vuoden ikä (vaikka Orlando olikin koko ajan olevinaan 36...). Tuo miehestä naiseksi muuttuminen oli kaikkein kummallisinta, mutta se sentään toimi ja oli mielenkiintoista. Sukupuolisuus on tyypillinen aihe Woolfille, ja hän on epäilemättä halunnut tarkastella sen vaikutuksia ihmiseen. Myös Orlandon muuntautuva seksuaalisuus oli kiehtovaa luettavaa.
   Kirjassa käytettiin tuttua ajatuksenvirtatekniikkaa, joka on taitavaa, mutta vaatii lukijalta jatkuvaa skarppiutta. Sitä minulle ei aina ollut ja varmaan siitä tuo kärryiltä putoaminen johtui. Kirjan kielessä oli myös jotakin yhtä aikaa kiehtovaa ja tylsää.
   Minua miellytti kirjailijan tapa ottaa suoraan kontaktia lukijaan tuomalla itsensä esille kertojana, joka ei ole 1900-luvun alkupuolen kirjoille ollenkaan tavatonta. Nykyään sitä ei käytetä ollenkaan, mikä on minusta sääli. Itse pidän siitä, se tuo jonkinlaista erikoista henkilökohtaisuutta lukemiseen.
   En osaa sanoa tästä kirjasta enempää. Pettymyshän tämä oli, mutta enköhän vielä tartu jossain vaiheessa kirjailijan muihin kirjoihin. En osaa tätä oikein suositella, mutta varoitan että tarinaan on syytä keskittyä. Myös lyhyen ajan sisällä lukeminen voisi olla hyvästä, oma kahden viikon hajanainen lukemiseni ei ainakaan auttanut asiaa.

Tiiliskivi tulee ja tappaa

2011-06-18T01:54:00.000+03:00

Kuten joku saattaa jo arvatakin, on tämä aihe ryöstetty törkeästi Zephyrin blogista. Aihe herätti sen verran ajatuksia, että halusin kirjoittaa oman postauksen. Sitä paitsi seuraavaan kirja-arvioon menee varmasti aika paljon aikaa.

Kuten näköjään aika monella bloggaajalla, on minullakin tiiliskivipelko. Se on muodostunut varkain ja hiljalleen. Aikaa menee opiskeluihin ja muuhun ja yhtäkkiä sitä vain huomaa, ettei uskalla tarttua mihinkään reippaasti yli 400-sivuiseen kirjaan. Se on kuitenkin tylsä, en minä tuollaista jaksa lukea, ei ole aikaa tuollaiselle, on niin monia kirjoja jotka haluaa lukea. Tuttuja perusteluja? Ainakin minulle.
Näin ei ole kuitenkaan ollut aina. Muistan hyvin, kuinka lapsena luin valtavasti fantasiakirjallisuutta ja ne kirjathan ovat tiiliskiviä isolla t:llä! Se ei minua kuitenkaan lannistanut, melkein päinvastoin. Mitä paksumpi, sitä houkuttelevammalta se näytti. Enkä tiedä onko aika kullannut muistot vai mistä on kyse, mutta mielikuvani on, että yleensä nuo paksut romaanit olivat niitä parhaimpia. Niissä oli luonnollisesti paljon 'tavaraa', kuvailua, luonnekuvausta ja tapahtumiakin mittavasti. Koska ne olivat niin pitkiä, ehti päähenkilö (tai päähenkilöt) kasvaa sen aikana, ihannetapauksessa tietysti myös melko lailla luonnollisesti. Ja fantasiakirjoista puhuttaessa, tuo henkinen kasvuhan on yleensä yksi teemoista. Pitää tietysti muistaa, ettei pituus ole mikään itseisarvo. Venyttämisessä ei ole mitään järkeä, ja tiiliskiviin mahtuu taatusti puisevia yksilöitä.
Kun asiaa miettii tovin, tuntuu pelko aina vain tyhmemmältä. Mitä minä oikeasti pelkään? Tylsää lukukokemusta? Kirjan voi aina jättää kesken. Okei, minulle se on suunnattoman vaikeaa, mutta ehkäpä siihenkin olisi syytä opetella. Olen muutenkin miettinyt kirjallisten raja-aitojen kaatamista. Olen suunnitellut tekeväni joskus kirjastossa ns. reeta karoliinat (;-)) eli vaeltavani silmät ummessa summan mutikassa jollekin hyllylle ja tökkääväni sormella satunnaista kirjaa. Sitten poimisin sen mukaani olisi se mikä tahansa, ja ainakin yrittäisin lukea sen. Siinä olisi raikasta spontaaniutta! Ehkäpä vielä teen sen, kunhan saan entiset lainat luettua.
Rönsyilin ulos varsinaisesta aiheesta, mutta ei se mitään. Kirjallisuuden raja-aidoissakin olisi keskustelun paikka. Ehkäpä teen sille vielä oman postauksen.

Muriel Barbery - Siilin eleganssi

2011-06-12T17:34:00.001+03:00

"Mykässä, elottomassa, pysähtyneessä kuvassa aineellistuu pyrkimyksistä vapautunut täydellisyys - pyyteistä vapautunut mielihyvä, ajasta vapautunut olemassaolo, tahdosta vapautunut kauneus.
   Sillä taide on tunnetta, jota halu ei hallitse. "

Osuvasti nimetty Siilin eleganssi on kirpeän viisas kirja ulkopuolisuudesta, normeista ja odotusten rikkomisesta. Siitä, miten vähän me muista ihmisista loppujen lopuksi tiedämme. Ja siitä, miten helposti odotuksista tulee itseään toistavia noidankehiä.
   Vanhahko ovenvartijanainen Renée Michel tarkkailee partaveitsen terävällä älyllään talon rikkaita. Hän pelaa kaksoiselämää; muille asukkaille hän näyttelee kliseistä ovenvartijaeukkoa, vaikka onkin tosiasissa taidetta suurkuluttava älykkö. Toisaalla talossa Paloma, 12-vuotias lapsinero, suunnittelee tekevänsä 13-vuotiaana itsemurhan ja polttavansa talon. Hänkin on ulkopuolinen tarkkailija, joka tuo säälimättä esiin perheensä vastenmieliset piirteet. Hän kirjoittaa syvällisiä ajatuksia ja oivalluksia liikkeestä. Kaikki kuitenkin muuttuu peruuttamattomasti japanilaisen herrasmiehen Kakuro Ozun muutettua taloon...
   Tämä on ollut oikea blogistien lempilapsi ja erittäin rakastettu kirja. Siksi olinkin huolissani tarttuessani tähän, olihan se jäänyt jo talvella kesken (tosin tiedän sen johtuvan kirjasta riippumattomasta tunnekuohusta, mutta siltikin). Pelko oli kuitenkin täysin turha. Imeydyin suurin piirtein ensisivuilta kirjan maailmaan ja ahmin sitä eteenpäin. On aina verratonta, jos kirjan imu säilyy ja säilyy ilman notkahdusta ja niin onnekas olin tämän kirjan kanssa! Kuten edellä kirjoitin, kirjassa on sellaista kirpeää viisautta, monia hienoja oivalluksia, jotka hivelevät pohdiskeluun vähänkin kallellaan olevaa lukijaa. Se ei ole sellaista mielestäni ajatonta ja hiljaista viisautta, jollaista Noidan rippi on tulvillaan, mutta erilaisuudesta huolimatta se on mukavaa luettavaa. Kirjassa oli myös hauskaa huumoria siellä täällä.
   Kirja herätti myös hieman hämmentyneitä ajatuksia. Sekä Renéetä että Palomaa vaivaa normien mukainen elämä, josta Paloma haluaa eroon sillä rajuimmalla tavalla. En kuitenkaan ymmärrä, mikseivät he ahkerammin ponnistelleet oman tilansa puolesta jo heti aluksi. Ei täällä kenenkään tarvitse muotissa elää. Toki irrottautuminen sattuu ja siitä saa myös pilkkaa, mutta sellaistahan elämä on. Ei elämäänsä voi muiden pään mukaan elää. Erityisesti Renéen kaksoiselämä ihmetytti minua. Mitä voisi tapahtua, jos rikkaat ääliöt saisivatkin tietää hänen älykkyydestään ja lukeneisuudestaan?
Pidin siis kovasti ja suosittelen ehdottomasti niille, jotka tätä eivät ole vielä lukeneet! :)

Susan Fletcher - Noidan rippi

2011-06-09T11:21:00.003+03:00

"Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto."

Noidan rippi on julma ja kaunis tarina nuoresta Corraqista, joka joutuu pakenemaan luoteeseen noidanvihaajia. Hän joutuu tyrmään odottamaan polttavaa kuolemaansa ja hänen luonaan vierailee pappi, joka tarvitsee hänen tietojaan Glencoen verilöylystä. Kahdesta niin erilaisesta ja toisilleen vaarallisesta ihmisestä tulee hiljalleen läheisemmät...
    En oikeasti tiedä mistä aloittaa tämän kirjan kanssa. Nyt nimittäin päättyi keskinkertaisten kirjojen sarja! Tämä kirja imaisi minut täysin mukaansa runsaalla tarinallaan ja liikuttavuudellaan. Pikkuruinen Corraq on hienoin hahmo, josta olen aikoihin lukenut. Hänen päälleen on syljetty, huudettu noitaa ja huoraa ja hänen äitinsä ja isoäitinsä on surmattu noitina, mutta silti hän jaksaa rakastaa maailmaa ja etsiä ihmisistä hyvää. Hän näkee kauneuden siellä, mistä me muut emme enää osaa etsiä. Hän ei ole noita eikä huora, vaan parantaja. Corraqin rauhallisuus ja sovittelevuus jopa kuolemansa lähestyessä on vavahduttavaa.
    Aloin vähitellen pitää myös papin, Charlesin, hahmosta. Aluksi inhosin häntä, koska hän inhosi Corraqia ja tuomitse hänet typerällä uskollaan, mutta hiljalleen hänen suhtautumisensa muuttui. Lisäksi hänen rakkautensa vaimoaan kohtaan oli todella kaunista ja ihanaa luettavaa. Jälleen kauniisti ja harmonisesti kuvattu heterosuhde, kuten Tyrskyissäkin.
    En innostunut erityisemmin Meriharakoista, joten pelkäsin tähän tarttumista, mutta pelko oli turha. Nyt voin minäkin sanoa, että Fletcherillä on tarinankerronnan lahja! Hän on uskomattoman hyvä kirjoittaja ja hänen kielensä on henkeäsalpaavan kaunis. Corraqin kautta hän saa meidät ajattelemaan aivan uudella tavalla. Hän näyttää meille, miten tärkeintä on kuunnella vilpittömästi sydäntään, sillä kaikilla meillä on näkemisen lahja. Plussaa myös hienosta lopetuksesta!
Täytyy sanoa, etten saa tästä kunnon arviota aikaiseksi. Kirja oli niin hyvä, ettei siitä osaa tyydyttävästi kertoa!

"Niin. Valat. Minä uskon niihin osittain. Tai pikemminkin uskon niihin, jos ne tekee sydän - ei suu. Uskon syvältä tuleviin, vilpittömiin valoihin. Sellaisiin, jotka muistaa tehneensä vuosia sitten yksin vuoteessaan ."

Claudie Gallay - Tyrskyt

2011-06-04T20:38:00.001+03:00

"Muistan sen yön. Sen ensimmäisen yön, jolloin lakkasin ajattelemasta sinua.
   Koska nyt oli hän.
   Sen ensimmäisen yön, jolloin näin unta hänestä. Jolloin eksyin uneen jonkun toisen kanssa ."

Tyrskyt on haikea tarina naisesta, joka kaipaa niin, että sisimmässä on suuri, kalvava tyhjyys. Se on tarina miehestä, joka ei voi unohtaa mennyttä eikä surua. Se on myös tarina vääristä teoista, jotka johtavat uusiin vääriin tekoihin, niin että viatonkin saa kärsiä. Kuitenkaan kaikkea ei ole välttämättä menetetty...
   Kirja on ollut varsinainen blogisavujen pölinä, niin moni on sen lukenut ja siitä pitänyt. Muistan, kun luin siitä ensi kerran Jennin blogista ja olin kovin innostunut. "Tämä on minun kirjani!" ajattelin. Siksi tämän arvion kirjoittaminen ei ole kovin hauskaa, koska no. Minä en missään vaiheessa oikein vaikuttunut kirjasta.
   Päällimmäinen tunne oli hämmennys, kun sen ymmärsin. Kaikenhan piti tosiaan olla kohdallaan: haikeus ja ikävä, henkeäsalpaavan kaunis kieli ja unenomainen tunnelma. Mutta kun ei. Pohjimmiltaan en vieläkään ole oikein varma, miksei kirja lumonnut minua kuten niin monet muut. Ehkä se johtui jotenkin ahdistavasta ja painostavasta tunnelmalta kirjassa. Olin odottanut haikeutta, jota sitäkin kyllä löytyi, mutta päällimmäisenä oli meren vaara ja uhka. Myöskään tarina ei oikein puhutellut. Naista kävi sääliksi ja hänen surunsa kosketti, mutta silti hän oli jotenkin todella ärsyttävä. En erityisemmin pitänyt muistakaan kirjan hahmoista, paitsi ehkä taiteilija Raphaëlista ja vammaisesta Maxista. Muut olivat joko tympeitä tai muuten vain omituisia. Raphaëlin lähes insestiseltä tuntuva suhde siskoonsa oli myös ahdistava. Kaiken lisäksi keksin loppuratkaisun turhan aikaisin.
   Ei kirja silti mikään täydellisen huono ollut, ei toki. Kieli oli, kuten sanottua, erittäin kaunista, ja se loi parhaimmillaan voimakkaita tuntemuksia, kuin runous. Lisäksi päähenkilön kipu ja ikävä oli kuvattu todella upeasti, pystyin samastumaan heteronaiseen todella hyvin! Tämähän on yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: tehdä tuntemattomasta ja vaikeasti samastuttavasta asiasta tutumpi ja läheisempi. Muutenkin kuvaukset miehen ja naisen välisestä rakkaudesta ja jännitteestä olivat mielestäni onnistuneita ja kauniita.
   Valitettavasti ei siis ollut minun kirjani. Kuten valitin jo aiemmin, tätä tuntuu käyvän nyt turhan usein. Pelottaa vähän, kun pöydällä on odottamassa vielä kaksi blogeissa kovasti rakastettua kirjaa, toinen vielä kirjailijalta, jonka toisesta kirjasta en niin kauheasti vakuuttunut...

"Kaikki tarinat ovat samankaltaisia.
Ja aina on uusia tarinoita. Joskus riittää pikkujuttukin, kellot jotka soittavat angelusta, ja niin kaksi olentoa kohtaa, osuu samaan paikkaan, osuu yhteen.
   Olennot joiden ei pitänyt koskaan kohdata. Jotka olisivat voineet kohdata näkemättä toisiaan.
   Kohdata sanomatta toisilleen mitään.
   He osuvat yhteen ."

Toukokuun luetut

2011-05-31T19:53:00.000+03:00

Toukokuu ei ollut kauhean kirjaisa, mutta kuitenkin kohtuullisen. Mahtaneeko lukemisen määrä nousta kesälomalla? :)

En tiedä olenko liian vaativa vai miksi useimmat kirjat tuntuvat jotenkin latteilta ja pettymyksiltä? Tapaus Kalteis ja Sonja O. kävi täällä olivat aika isojakin pettymyksiä. Waris yllätti iloisesti, sillä en vakuuttunut ensimmäisestä lukukerrasta, mutta Kotiin ei myöskään herättänyt mitään "tämä on mahtavaa!"-fiiliksiä. Hirsi Alin Neitsythäkistä pidin, mutta se ei ole fiktiota. Nytkin olen lukemassa erästä blogeissa rakastettua kirjaa, joka ei herätä minussa paljonkaan tuntemuksia... No, katsotaan nyt.

Ayaan Hirsi Ali - Neitsythäkki ~ Islam, nainen ja fundamentalismi

2011-05-29T16:00:00.001+03:00

Bongasin tämän aikoinaan Hreathemuksen blogista ja lopulta päätin ottaa sen lukulistalle. Kyllä kannatti!
Neitsythäkki on esseekokoelma islamin ja maahanmuuton ongelmista. Hirsi Ali käsittelee aiheita asiallisesti ja entisen (!) muslimin asiantuntevuudella. Hän osoittelee, kun osoittelemisen aihetta on eikä kursaile islamin ongelmien esiin tuomisessa. Naisten silpominen, neitsyyden vahtiminen ja kunniamurhat - tässä vasta muutama muslimien ongelmista. Myöskään länsimaalaiset suvaitsevaiset, jotka peittävät silmänsä tämän uskonnon ongelmilta eivät saa häneltä ymmärrystä. Juuri länsimaalaisten pitäisi tukea muslimeja kehityksessä ja uskonnon kyseenalaistamisessa. Aihe oli ajankohtainen Muhammed-pilakuvien aikaan: sen sijaan, että länsimaiden päättäjät olisivat tukeneet sananvapautta ja taitelijoita, he pyytelivät muslimeilta anteeksi. Sellainen peli ei vetele. Muualta tulevien on opittava, että länsimaissa toimitaan länsimaiden säännöillä. Taidetta ei rajoiteta siksi, että joku saattaisi loukkaantua.
Alankomaissa vuosia asuneena Hirsi Ali käsittelee maahanmuuttoa tietenkin Alankomaiden näkökulmasta, mutta malli on sovellettavissa myös Suomeen. Muslimit eivät suostu päästämään ihmisoikeuksia rikkovista normeistaan irti eikä Koraania saa missään nimessä kritisoida, koska se on erehtymätöntä Jumalan sanaa. Sepä riittääkin noidankehään. Hirsi Ali tuo vakuuttavasti perustellen esille tällaisen ajatuskehän vahingollisuuden. Oppimattomuus kukoistaa, koska uskontoa ei saa kyseenalaistaa. Koska naiset eivät saa opiskella kunnolla/ollenkaan, tietämättömyys siirtyy lapsille; niin tytöille kuin pojille.
Kokoelma on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Jokaisen päättäjän ja myös tavan tallukan pitäisi lukea tämä - aiheet selkeytyvät heti. Tämän rohkean naisen ansiosta sain tietoa asioista, jotka ovat askarruttaneet mieltäni.

Kirjasta ovat bloganneet mm.:
Mette
Kattona taivas
Nulla dies sine legendo

Anja Kauranen - Sonja O. kävi täällä

2011-05-23T16:02:00.001+03:00

"Ensivaikutelmani jälkeen valitsin siis Pirkan.
Se vaikutti paitsi godardilaisittain kahelilta piironkikirjailijalta myös pingottuneen monogaamiselta. Sen ryhdistä jo näki että se rakasteli liian vähän ja aina samassa asennossa ."

Olen aikonut lukea Sonja O. kävi täällä -kirjan jo pitemmän aikaa ja kerran äiti toi sen kirjastosta. Aloin lukea, mutta alku oli varsin kyllästyttävä. Eilen huomasin, että palautusaikaa ei enää paljon ole ja luin kirjan sitten loppuun. En olisi kyllä vaivautunut, jos tämä ei olisi haasteessani.
Sonja O. kävi täällä on tarina nuoresta tytöstä, joka elää perhehelvetissä ja alkaa ravata kylillä miehissä. Hänellä on jos jonkinmoista miestä, jotkut pitempään, jotkut lyhyemmän aikaa. Kaiken hän kertoo stadin slangilla käyttäen monipuolisia kuvauksia. Tämä oli jo yksi ongelmakohta. Toisaalta Kaurasen (Snellmannin) kielenkäyttö on riemastuttavan omaperäistä ja mukavaa seurata, toisaalta siinä on kikkailun ja yliyrittämisen makua. Kaikkein olennaisin huono asia oli tietysti se, ettei tarina iskenyt. Tyttö, joka tulee huonoista oloista eikä tiedä mitä tehdä elämällään, onhan näitä kuultu. Ymmärrän tietysti sinänsä feministisen pointin, että haahuilija on tyttö eikä poika, mutta 2000-luvulla se ei enää säväytä. Lisäksi inhoan tuollaisia haahuilijoita, jotka sinkoilevat ensin sinne ja sitten tänne. Myös seksuaalisuutta ja seksiä kuvattiin liiankin mässäillen ja ronskisti. Tuli olo, että vähemmälläkin ymmärtää. Hankaluus lieneekin se, että aika on ajanut tämän ohi enkä ole elänyt siihen aikaan, kun kirja ensi kerran ilmestyi eli 80-luvulla. Minulla on käsitys siitä, että kirja on herättänyt kohua, mutta se ei minun lukukokemustani lämmitä. Sonjan suhde Siskoon oli sikäli piristävä elementti, mutta sekin oli täynnä kliseitä sikamaisiin miehiin pettyneistä naisista, jotka ajautuvat suhteeseen naisen kanssa.
Eli en erityisemmin pitänyt. Onpahan tämäkin nyt luettu. Jotenkin tuntuu, etteivät Kaurasen/Snellmannin kirjat ole minua varten...

Helmi Kekkonen - Kotiin

2011-05-22T09:29:00.001+03:00

"Ilman hänen syntymäpäiväänsä Sisko olisi täällä.
Tässä pihalla hänen kanssaan. He istuisivat auringonvarjon alle, puristaisivat sitruunoista mehua suoraan suuhun, sulkisivat silmänsä ja muistaisivat kaikki ne lapsuuden kesät tällä samalla pihalla, sama kirpeä maku huulillaan."

Olen odottanut Kekkosen novellikokoelman lukemista kuin kuuta nousevaa ja lopultakin sain sen käsiini. Enkä joutunut pettymään: Kotiin on koskettava ja kaihoisa pieni kirjanen. Ihmisten arjessa tapahtuu kaikenlaista, vaikkei lukijaa ryöpytetäkään kurjuudessa. Uskomattoman kauniisti kirjoitetuin lausein Kekkonen tuo surun ja kaipuun lähelle. Novellit eivät ole pitkiä, mutta niissä on saatu sanottua kaikki, paria tökeröä lopetusta lukuun ottamatta. Ensimmäisen ja viimeisen lopussa alkoi jopa itkettää! Erittäin vahva esikoinen.
Ainoa ihmetyksen aiheeni on takakannen maininta siitä, että novellit kietoutuvat toisiinsa. Miten? En löytänyt minkäänlaisia yhtymäkohtia henkilöiden välillä, en merkkiäkään että he tuntisivat toisensa. Mutta siitä huolimatta todella hienoja tarinoita! Odotan innolla, mitä tuleman pitää.

Andrea Maria Schenkel - Tapaus Kalteis

2011-05-17T17:53:00.001+03:00

"Kesti ikuisuuden, ennen kuin hän viimein päästi irti. En halunnut muuta kuin äkkiä pois, panemaan avioeron vireille. Mutta kun hän sitten istui siinä kädet kasvoilla ja sanoi miten hirveästi häntä kadutti, silloin minä en voinut olla ajattelematta lapsia, pikku toukkia ja sitä että he tarvitsivat isän, ja niin minä jäin. Vastoin parempaa tietoani jäin, en kuunnellut sisäistä ääntäni."

Tapaus Kalteis on kuvottava tarina päällisin puolin tavallisesta miehestä, jonka mieli on tosi asiassa täysin sairas ja väkivaltainen raiskaajamurhaaja. Yksitellen lukijalle esitellään nuoria naisia, miehen uhreja, joiden elämää valotetaan sekä kaikkitietävästi että viimeksi hänet nähneen silmin. Joukossa on myös kuulustelun selostus, jossa mies pääsee ääneen. Tällaisista aineksista ja erityisesti Schenkelin tuntien saisi todella vetävän ja hyvän kirjan aikaan, mutta jotenkin tämä lässähti. Koko kirjan ajan odotin jotain todella merkittävää tapahtuvaksi, mutta oikeastaan mitään huippukohtaa ei ollut. Tapaus tapaukselta itse tekoja kuvailtiin enemmän ja ne olivat kaikessa kuvottavuudessaan jo melkein mässäilyä. Odotin todella hyytävää ja hienoa lukukokemusta, kuten erityisesti esikoinen Hiljainen kylä oli, mutta jouduin pettymään. Henkilöistäkään en saanut oikein kiinni. Harmi, mutta onneksi luin kolmannen kirjan, Bunkkerin, tätä ennen. Voinen siis luottaa hyvään jälkeen tulevaisuudessa.

Helena Waris - Uniin piirretty polku

2011-05-09T19:12:00.001+03:00

"Tunturit seisovat tummaa taivaanrantaa vasten loistavina vitipäinä. Pohjoinen taivas on pimeä ja hiljainen kuten ennenkin, mutta etelään aukeava kirkas jäätikkö loppuu vaaleanharmaaseen utuun.
   Näen sen nytkin kun katson.
   Minun on pakko uskoa silmiäni.
   Minulla on loputtoman yön jälkeen ensimmäinen aamu. "

Mainitsin tämän kirjan haasteessani ja luin sen nyt uudelleen monien vielä toivottua tästä arviota. Välillä oli lukujumia (ei johtunut tosiaankaan kirjasta!), mutta nyt sain tämän loppuun.
   Kirjassa on monia henkilöitä ja tarina alkaa Kamomillasta eli Ailesta. Hän on löytölapsi ja hieman oudoksuttu. Hänen voimiensa hiljalleen herätessä ja kasvatusäidin Mataramuorin heiketessä umpimielisen yhteisön epäluulo alkaa kasvaa vihamielisyydeksi. Toisaalla Susi-Neitha koettaa vältellä hänestä kiinnostunutta vanhaa ukkoa ja selvitä naimattomien neitojen kulkueesta. Kaikki kuitenkin muuttuu ukkosmiehien rantautuessa kylään ja veljesten astuessa hänen elämäänsä. Kolmannella suunnalla ikitalvea elävä Arni huomaa hiljaisen kevään sarastuksen...
   Kuten termistöstä ja nimistä voi päätellä, kyseessä on fantasiakirja. Se sisältää magiaa ja taisteluita, muttei samalla tavalla kuin perinteisissä fantasiatarinoissa. Kirja pohjaa selvästi skandinaaviseen mytologiaan ja perinteisiin, mikä on sen vahva valtti. Henkilöt ja ilmiöt ovat kiinnostavia ja niissä on myös jotain tuttua. Vaikka henkilöitä on paljon ja useimmilla heistä on monen monta nimeä, ei sekaannuksia pahemmin tule, sillä henkilöt ovat erilaisia. Kohtalot ovat paikoin hyvinkin koskettavia ja minuun tekivät suuren vaikutuksen Arnin katkelmat, joista lainaus yllä on poimittu. Niissä Wariksen kieli on kauneimmillaan ja parhaimmillaan.
    Lukemiseni oli loppua kohti pätkittäistä, mutta tarina oli silti vaikuttava. Huomasin, etten loppujen lopuksi muistanut kirjasta oikeastaan mitään! Melkein kaikki oli pyyhkiytynyt pois, jäljellä oli vain epämääräinen tunne lässähdyksestä ja siitä, ettei kirja jaksa kantaa kahta rakkaustarinaa. Se onkin melkoinen riski, mutta tarina kantaa ne. Rakkaustarinat olivat hyvin kuvattuja, mutta suosikiksi nousee Ailen ja Dain suhde.
    Mietin myös kuinka paljon kirjaan oli piilotettu yhteiskuntakritiikkiä. Ainakin miesten ja naisten välinen tasa-arvo ei toteutunut useimpien kylien/kansojen keskuudessa: Vornanmutkassa oli vallitsevana naisentahto (kyllä, yhteen kirjoitettuna) ja kaikki poikalapset lähetettiin sieltä pois. Mustarinnassa naisen oli mahdotonta olla naimaton ja vaimot olivat täysin miestensä käskyvallan alla. Väki oli yleisesti katkeraa, kylmää ja väkivaltaista. Taivaskallionkylässä ja Ailen kotikylässä nainen on saatava miehelään tai hän joutuu kievariin piiaksi, jonka tehtäviin kuuluu mm. matkailaisten sängyn lämmittäminen. Tämä luo aika rujon kuvan miesten ja naisten välisestä arvosta. Päähenkilöiden välillä tasa-arvo kuitenkin toteutui.
Suosittelen kyllä lämpimästi kiinnostuneille! Erittäin laadukasta suomalaista (fantasia)kirjallisuutta. Kirja on myös Wariksen esikoinen ja tänä vuonna häneltä ilmeisesti ilmestyy (ilmestyi?) toinen romaani. Plussaa myös henkeäsalpaavan kauniista nimestä!

Huhtikuun luetut

2011-04-30T12:22:00.000+03:00

Huhtikuussa tuli luettua ihan mukava määrä ja alkukuusta olikin aikamoinen lukuinnostus päällä.

Ehdoton kohokohta oli Hilvon Viinakortti. Se oli ensinnäkin erinomainen esikoinen ja muutenkin kauniin raadollinen. Mrs. Dalloway oli ihana lukukokemus, siitä on jäänyt hyvä jälkimaku. Siihen vahvasti liittyvä Tunnit oli myös erinomainen kirja ja erityisesti loppu oli vaikuttava. Yksinäisyyden kaivon kakkosyritys tuotti hedelmää ja suorastaan rakastuin kirjaan tällä kertaa! Post mortem oli ensimmäinen kosketukseni Kay Scarpettaan ja ylipäänsä Cornwellin kirjoihin ja hyvin rohkaiseva sellainen. Edith Södergranin kirjeet olikin jo hieman puisevampi tapaus, mutta olen ihan tyytyväinen, että luin sen. Mangopuun alla oli pettymys, muttei huono. Oikein hieno kirjakuukausi siis!

Day 30 – Your favourite book of all time

2011-04-30T09:58:00.000+03:00

Lopuksi pamahti tietysti se vaikein: kaikkien aikojen lempikirja! Miten ihmeessä näin paljon lukeva voi sellaista tietää? Kirjoja tulee ja menee, jotkut ovat hyviä ja jotkut huonoja, mutta kyllä niitä loistaviakin mahtuu matkan varrelle useita. Yhden kun tikistää, niin sen on oltava jo aiemminkin esillä ollut Herbjørg Wassmon Dinan kirja:

Kuva kirjanmerkki.fi

Miten voi vastustaa kirjaa, jota kuvaillaan näin:
"Dina tulee kuusivuotiaana vahingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.
Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.
Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.
Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.
Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Tähän sitten päättyy huhtihaaste, josta olen pitänyt kovasti! Monet kysymyksistä olivat kauhean vaikeita, mutta suurinpaan osaan sain vastattua. Nekin kaksi tyhjiksi jäänyttä harmittavat... Mutta ensi kerralla taas jotain muuta. :)

Seija Vilén - Mangopuun alla

2011-04-29T22:24:00.001+03:00

"Elämä on sarja sanoja, kuolema niitä rytmittävä pilkutus. Lopullinen piste tulee vasta sitten, kun olemme valmiit jättämään luistimet ja poppelit. Silloin pääsemme turhista sanoista. Lause on loppuun kirjoitettu."

Tämä kirja on ollut esillä jo niin monessa paikassa, että se tuskin paljon esittelyä kaipaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna se kertoo nuoren suomalaisnaisen tarinan maalaistytöstä ja epävarmasta teinistä, joka kääntyy Hare Krishna -uskontoon ja lopulta avioituu väkivaltaisen miehen kanssa, lopulta eroten ja kiinnostuen naisista.
    Olin odottanut kirjan lukemista jo kauan, vaikka alkuinnostus olikin haihtunut. Voitin sen Kirjainten virrassa -blogista ja aloin lukea sitä melko pian sen saatuani. Valitettavasti täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut. Pidin sinänsä siitä, että tapahtumista kerrottiin länsimaisesta näkökulmasta epäjärjestyksessä, mutta tarina ei oikein pitänyt otteessaan. Luin kirjaa lähinnä pätkissä eikä se tehnyt erityistä vaikutusta. Loppu varsinkin oli kauhean nopea; tuntui, että päähenkilö muuttui lesboksi (biksi?) hetkessä.
    Oli kirjalla toki meriittinsäkin. Ensinnäkin näinä aikoina uskontoja ei voi käsittellä liikaa. Minulla pyöri koko ajan mielessäni sama kysymys kuin päähenkilön vanhalla ystävällä: "Miks kautta helvetin sä lähdit johonkin uskontoon?" Tätä ei avata mielestäni tarpeeksi. Olin lopussa yhtä hämmentynyt kuin alussa: miksi? Ylipäänsä koko Hare Krishna -liike tuntui kauhean ahdistavalta ja rajoittavalta. Krishnoilla oli suuri ryhmäpaine ja jako me ja muut eli karmit, jotka elävät synnissä. Jokapäiväinen jumalan nimien mantrana toistaminen oli myös melko pimeää touhua. Siksi naisen kääntyminen siihen uskoon tuntuukin niin hullulta.
     Pakko siis myöntää, että pettymys tämä kyllä oli. En silti varoittele sen huonoudesta, koska ei se huono missään nimessä ole. Minuun se ei vain iskenyt.

Day 29 – A book everyone hated but you liked

2011-04-29T07:15:00.000+03:00

Voi ei, taas näin vaikea! Olisi ehkä helpompi toisin päin... Nyt täytyy sanoa, että en tiedä ollenkaan. Sellaista ei taida ollakaan?

Day 28 - Favourite title

2011-04-28T17:50:00.001+03:00

Tästä olikin jo keskustelua Jennin blogissa, mutta ihan mukava pohtia erillisessä blogijutussa.
Tämä on taas melko lailla mahdoton vastattava, mutta jos kerran yksi pitää valita, se on Dee Brownin
Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen:


Kuva info.fi

En ole lukenut sitä (enkä katsonut elokuvaakaan), mutta jokin tuossa nimessä vetoaa kovasti. Se on äärimmäisen koskettava ja aika epätavallinen. Jää helposti mieleen. Kuvaa hyvin intiaanien kohtaamaa sortoa.

Day 27 – The most surprising plot twist or ending

2011-04-27T17:33:00.000+03:00

Selailin blogiani ja huomasin montakin ehdokasta tähän kohtaan, mutta ylivoimaisen voiton vie Vígdis Grímsdóttirin trilogian ensimmäinen kirja Valosta valoon.


Kuva media.wsoy.fi

En ole suostunut valottamaan (pun intended ;) kirjan juonta, kuten en yleensä Grímsdóttirin kirjojen kanssa tee, mutta sen voin kyllä sanoa, että lukijan syliin pudotetaan valtava pommi ihan viimeisillä sivuilla. Sitä ei voi kuin tuijottaa silmät pyöreinä ja kirjan loputtua istua hetken ja koota ajatuksiaan. Ihana kirja joka tapauksessa! Grímsdóttirin kirjoille haluaisin paljon blogisavuja! Erityisesti tälle ja Z:Rakkaustarinalle.

Day 26 - A book that changed your opinion about something

2011-04-26T18:29:00.000+03:00

Kirja, joka muutti mieleni jostain... Tähän on kyllä pakko sanoa, ettei sellaista varmaan ole. Ei tule mieleen yhtään mitään!

Day 25 - A character who you can relate to the most

2011-04-25T10:25:00.000+03:00

Ainahan sitä yleensä jonkun verran samastuu kirjojen henkilöihin tai edes yhteen heistä, jotta lukeminen olisi edes tyydyttävää, mutta sellainen, johon olen samastunut eniten on ehdottomasti Vígdis Grímsdóttirin Z-Rakkaustarinan Z.


Kuva www2.hs.fi (pahoittelut pienestä koosta)

Z pitää ensinnäkin naisista ja kaikkein voimakkain samastuminen tapahtui, kun kuvattiin hänen mustasukkaisuuttaan. Siinä jos missä tunnen samastuvani, tosin en ole ihan yhtä toivoton kuin Z. Samastuin kyllä myös toiseen päähenkilöön, Z'n rakastettuun Annaan, joka kirjoitti runoja. En kuitenkaan niin paljon kuin Z'aan. Tätäkin olisi kyllä eilen voinut suositella. Suosittelen siis nyt! Todella kaunis ja surumielinen tarina.

Day 24 - A book that you wish more people would’ve read

2011-04-24T01:35:00.000+03:00

Näitä(kin) löytyisi useampia, mutta jos yksi kerran pitää valita, niin se on silloin Gerd Brantenbergin Egalian tyttäret:


Kuva rosebud.fi

Se kertoo sukupuolesta johtuvasta sorrosta miesten kautta. Roolit on käännetty päälaelleen, eli naiset johtavat ja miehet ovat alisteisia. Kaikenlaiset kaksoisstandardit tulevat hyvin esille. Äärimmäisen tärkeä kirja. Kunpa jokainen lukisi tämän... Oma arvioni löytyy täältä ja Sallan täältä.

Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t

2011-04-23T13:02:00.000+03:00

Kuten monella muullakin bloggarilla, minullakin tämä lista on loputon. Tavoistani poiketen laitankin tähän nyt useita kirjoja.
Ensin erityisesti viime aikoina blogeissa esillä ollut Claudia Gallayn Tyrskyt:


kuva http://hintaseuranta.fi

Olen melko varma, että pitäisin siitä. Arvioiden mukaan sen kieli on kaunista, jopa lyyristä ja se on surumielinen kirja. Kuulostaa minun kirjaltani! Plussaa vielä ihanasta kannesta.

John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen:


Kuva http://kirjavinkit.files.wordpress.com

Ilmeisesti hyvin hyytävä ja ahdistava kirja enkä yleensä lue tällaisia, mutta tämä kiinnostaa jostain syystä kovasti!

Helmi Kekkonen - Kotiin


Kuva adlibris.com

Tämän perään olen haikaillut siitä lähtien, kun luin siitä INAhduksesta. Sitä ei ole ollut kirjastossa. Ja arvatkaapa mikä yhtäkkiä tönötti uutuuksissa viime maanantaina, kun olin kirjastossa kaverien kanssa? Ja arvatkaapa oliko minulla korttia mukana? Hieman vitutti.

Hagar Olsson - Edith Södergranin kirjeet

2011-04-23T11:58:00.002+03:00

Kuten olen saattanut jo mainitakin, on Edith Södergran lempirunoilijani. Olen kiinnostunut hänestä myös henkilönä ja tästä kirjasta sain kuulla Ulos kaapista! -kirjan HLBTI-kirjalistasta. Nyt lopultakin lainasin tämän.
Kirjeet tuovat Edithin persoonaa lähelle, vaikka kirjoitustyyli ei tietysti olekaan yhtä avoin kuin nykyisellä netin aikakaudella. Edith on elänyt täysin eristyksissä, köyhänä ja sairaana ja ilona hänellä ovat olleet lähinnä Hagarin kirjeet ja harvat vierailut. Edith ihailee Nieztschea ja Steineria ja kipuilee samalla uskonsa kanssa. Hän kirjoittaa hyvin syvällisesti ja janoaa Hagarin mielipiteitä asioihin. Kirjeistä käy hyvin selville Edithin ihailu tätä kohtaan - ja rivien välistä ehkä enemmänkin kuin ystävyyttä. Sen takiahan tämän kirjan täytyy tuolla listalla olla.
Kirja oli ihan mukava lukukokemus, välillä vähän pitkäveteinen. Myös surullinen Edithin nuoren elämän tullessa aina vain lähemmäs ja lähemmäs loppuaan. Kirjeistä huokuu runoilijan runojen voima ja intohimo, vaikka sairaus aika ajoin viekin voimat. Suosittelen Edithin runojen ystäville! Kyllä näistä joitain tietoja saa.

Day 22 – Favourite book you own

2011-04-22T16:45:00.000+03:00

Lempikirja, jonka omistan... Pitääpä vilkaista hyllyyn. :)
Tämä onkin vaikea valinta, varsinkin kun nyt en todellakaan halua toistaa itseäni! Valitsen siis Helena Wariksen Uniin piirretty polku -kirjan, jonka lukemisesta on aikaa ja jota en muista enää selkeästi, mutta joka puutteistaan huolimatta oli lumoava lukukokemus.


Kuva http://sverigesradio.se

Ehkä minun pitäisi lukea se uudelleen ja tuoda blogiini?

Day 21 – Favourite book from your childhood

2011-04-21T17:49:00.000+03:00

Ihan hävettää, kun nämä vastaukset toistavat itseään, mutta minkäs sitä rehellisyydelleen voi? Tämä kirja on esiintynyt täällä jo aiemminkin, ja se on L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla.


Kuva http://i.levykauppax.fi

Kansi on sinänsä hämäävä, sillä en ole ikinä lukenut tätä erillisenä, vaan kokoelmastani. En kuitenkaan kehdannut laittaa sen kansikuvaa, koska se on, noh, kokoelma.
Ja miksikö tämä kirja? Koska se nyt vain on niin lumoava ja hyvin kirjoitettu. Se todella kestää aikaa sukupolvelta toiselle!