L. M.Montgomery - Sininen linna

Sininen linna on voimauttava ja ihana tarina 29-vuotiaasta naisesta, joka järkyttävän diagnoosin kuultuaan päättää vapautua kahlitsevasta pelostaan kaikkea ja erityisesti sukulaisiaan kohtaan. Arasta ja värittömästä vanhastapiiasta sukeutuu mielenkiintoinen ja huumorintajuinen nuori nainen, joka ei pelkää edes rakastamansa miehen kosimista.
   Reeta Karoliina pohtii blogissaan henkilökohtaisuutta ja myöntää, ettei voisi kirjoittaa kuten Timo Hännikäinen Ilman-kirjassaan. Itse olen mielestäni näissä blogiteksteissä pitänyt henkilökohtaiset kokemukseni yksityisinä, mutta ehkä tämän kirjan kohdalla voisin vähän raottaa jotain. Kuten esittelyssä kirjoitin, Sinisen linnan päähenkilö Valancy on aluksi arka ja suurin piirtein kaikkea pelkäävä. Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran viime keväänä, ja kuinka hyvin tunnistinkaan itseni! Tai melkein entisen itseni... Olen aina ollut hyvin ujo ja minulla on ollut vaikeuksia saada ääneni kuuluviin aina (on itse asiassa toisinaan vieläkin). Tuossa vaiheessa olin jo paljon rohkaistunut ja saanut ahdistustani pois, tullut iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. Kuitenkin koin erään raskaan vaiheen tuona aikana erään ihmisen vuoksi. Muistin (ja muistan) tunteen pelosta. No, ihan yhtä mahdoton kuin Valancy en sentään ole ollut eikä minulla todellakaan ole samanlaisia tyrannimaisia kotioloja, mutta kuitenkin yhtäläisyyttä on. Muistan riemun ensimmäisellä lukukerralla, kun lannistettu nainen nousee kapinaan ja pitää raivostuttavia sukulaisiaan pilkkanaan sukukokouksessa. Sorrettujen nousu kapinaan on aina ollut minusta ihanaa luettavaa.
  Toki sain irti toisellakin lukukerralla. Montgomeryn kirjat ovat siitäkin ihania, että ne kestävät monen monta lukukertaa. Ja vaikka lopun muistinkin hyvin, oli minun pakko lukea kauheaa vauhtia, jotta "saisin selville" miten käy... Se on hyvän kirjan merkki!
  Kirjailijan tunnettu huumori kukkii niin ihanana kuin muistinkin. Salla kuvaa sitä hyvin; Montgomery tuo ikävien ja ylemmyydentuntoisten ihmisten hullunkuriset piirteet esiin hiljalleen ja tuo heidät siten todella koomiseen valoon. Tässäkin kirjassa esimerkiksi juuri tuo sukukokous muuttuu hiljalleen hykerryttäväksi farssiksi.

Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea! Se tuo esiin sen, mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeintä muistaa: elä kuten sinua itseäsi huvittaa, äläkä välitä liikaa muiden mielipiteistä. Se vain aina helposti unohtuu.

Lopuksi vielä pätkä siitä paljon puhutusta sukukokouksesta:
"Isabel-täti päätteli, että Valancyn masentaminen oli hänen asiansa.
>>Doss, sinä olet hirveän laiha>>, hän sanoi. >>Ihan luut kolisevat sinussa. Etkö milloinkaan koeta hieman lihoa?>>
>>En.>> Valancy ei pyytänyt eikä antanut armoa. >>Mutta minä voin neuvoa sinulle Port Lawrencessa kauneudenhoitolan, jossa kyetään vähentämään leukojesi lukua.>>
>>Va-lan-cy!>> Tämä vastalauseen ilmaus purkautui rouva Frederickiltä. Hän tarkoitti äänensä mahtavaksi ja majesteetilliseksi kuten tavallaista, mutta se kuulosti pikemminkin rukoilevalta ininältä. Eikä hän sanonut 'Doss'."