Ankin kirjablogi

Anni.m keksi listata kuukauden kirjat aina kuun lopussa ja toivoi muidenkin toimivan näin. Otin siis vinkistä vaarin. :) Itselleni ei tälle kuulle sattunut mitään superhienoa ja tajunnanräjäyttävää lukukokemusta, mutta oikein hyviä kirjoja luin silti. Pari sellaista, jotka ovat olleet blogeissa suosittuja, runoutta ja jopa yksi nostalgiakokemus. Luettuja kertyi kokonaiset kymmenen, kun runokokoelmat lasketaan mukaan. Useimmat kirjoista olivat kyllä varsin ohuita, mutta kuitenkin. Olen ylpeä :) Petri Tamminen - Muita hyviä ominaisuuksia Sapfo - Iltatähti, häälaulu Doris Lessing - Viides lapsi Edith Södergran - Runoja L. M. Montgomery - Sininen linna Anja Kauranen - Pelon maantiede Ilkka Auer - Lumen ja jään maa ~ Sysilouhien sukua Susan Fletcher - Meriharakat Kristina Carlson - Herra Darwinin puutarhuri Linda Olsson - Sonaatti Miriamille

Tämäkin kirja on pyörinyt blogeissa paljon, ja viimein sain sen käsiini kirjastosta. Nythän näitä uusia/uudehkoja on tullut luettua paljon. Sonaatti Miriamille kertoo aluksi Adam Ankerin näkökulmasta. Hän on menettänyt tyttärensä Miriamin äkillisesti vuosi sitten ja hän on alkanut päästä siitä yli vasta vähän aikaa sitten. Hänen sukunsa menneisyys on hämärän peitossa ja hän alkaa hiljalleen ottaa asioista selvää nähtyään holokaustille omistetussa näyttelyssä laatan, jossa hän järkytyksekseen näkee oman oikean nimensä: Adam Lipski . Lisäksi hän on joutunut tekemään menneisyydessään hirvittävän valinnan lapsensa ja tämän äidin välillä. En uskalla kertoa enempää, ettei mene lukukokemus pilalle. ;) Ensimmäinen puolikas kirjasta soljui tasaisena ja hengettömänä lukiessani ja olin pettynyt, mutta sitten puolen välin jälkeen pääsin tunnelmaan kiinni, ja tekstin kauneus vaikutti minuun. Olssonin teksti tosiaan on tutun kaunista, mutta siinä piilee se vaara, että se jää etäiseksi. Kirja

"Ryöstäisin mieluummin pankin kuin joutuisin lehteen vain sen ansiosta että työnsin käpäläni kolehtihaaviin" Tämä kirja on kiertänyt blogeissa paljon, joten kaikki varmaan suurin piirtein tietävät, mistä on kyse. Kaikelta varalta kerrataan: Herra Darwinin puutarhuri Thomas Davies on ateisti 1870-luvun kentiläisessä pikku kylässä, ja arvata saattaa, miten uskovaiset kyläläiset häneen suhtautuvat. Herranpelko on syvässä, joten itse Darwinia ei uskalleta arvostella, mutta puutarhuri on eri juttu. Kyläläisten mielikuvitus laukkaa heidän uskoessaan, että mies aikoo lopulta tappaa itsensä ja lapsensa. Kylään myös saapuu outo herra, joka on aikoinaan ilmeisesti varastanut kolehtihaavista ja maannut varatun naisen kanssa. Naisen aviomies haluaa kostaa ja lietsoo miehet mukaansa pahoinpitelemään miehen. Kirja on oikea äidinkielen opettajan painajainen; pisteiden puuttuminen on enemmän sääntö kuin poikkeus eikä pilkkujakaan viljellä liikoja. Tästä huolimatta kirja on ihmeen helpp

Anu Holopainen palkitsi blogini Beautiful Blogger -palkinnolla!♥ Kiitos Anu! 25.1. Leena Lumikin antoi minulle tunnustuksen♥ Kiitos! Olen kirjoittanut jo 7 oleellisinta kohtaa tänne , joten en tee uutta kertaa, ei tule mitään kiinnostavaa enää mieleen. :P

"Rakkaus? Annie oli päästänyt sanan huuliltaan kaksi vuotta aiemmin - päästänyt sen vapaaksi kuin linnun, joka kolahti ikkunalasiin ja jätti siihen höyhenjälkensä. Olimme kaikki kuulleet sen. Se ei ollut räpäyttänyt siipiään sen koommin, mutta oli lymyillyt lähistöllä. Curien katolla. Meidän sisällämme. Tiesin, että jossain vaiheessa se tulisi taas esiin, se sanottaisiin. Kerta toisensa jälkeen." Voi, mistäköhän oikein aloittaisin purkamaan tätä omituista ja erikoista kirjaa? Olen ristiriitaisissa mietteissä ja vähän pyörällä päästäni, sillä sain tämän juuri loppuun.    Kirja on tarina nuoresta Moirasta ja tämän ravisuttavasta mustasukkaisuudesta sekä pinnan alla kytevistä tunteista. Hän on koulukiusattu laihuutensa ja lasiensa vuoksi, mutta kaikki on ihan hyvin vielä silloin, kun on vain he kolme, Moira ja isä ja äiti. Mutta vähän sen jälkeen, kun hänet lähetetään stipendillä kouluun kauksi kotoa, hänen maailmansa musertuu. Äiti on sanonut ennen hänen lähtöään, ettei mik

Kirjan päähenkilö Nonna on 11-vuotias, kun julmat nawyrilaiset hyökkäävät hänen kotikylänsä kimppuun ja tappavat lähes kaikki, mm. hänen isänsä, kylän päällikön. Nonna otetaan vangiksi, mutta hänen äitinsä pääsee pakoon. Nonnan pelastaa lopulta hänen suojelijansa, Fenris -jääkarhu, joka kantaa hänen enonsa sielua mukanaan ja voi silloin tällöin ottaa tämän hahmon taistelussa. Nonna matkaa ensin äitinsä luokse, josta hänen kuitenkin pitää lähteä kiireesti. Matkatessaan hän tapaa erilaisia henkilöitä ja olentoja, ja saa paljon selville itsestään ja suvustaan. Tämä oli jossain blogissa, ja silloin syttyi ajatus siitä, että voisin lukea tämän neliosaisen sarjan uudestaan. Luin sen pienempänä, ja se imaisi minut täydellisesti mukaansa. Pelkäsin hieman, että aika on syönyt kirjan viehätystä, mutta onneksi niin ei käynyt! Kirja on edelleen lumoava ja viihdyttävä enkä malttaisi odottaa muiden osien lukemista. Luin taas fantasiaa pitkästä aikaa, olen pari vuotta ollut lähestulkoon lukematta

Tämä on ensimmäinen lukemani Kaurasen/Snellmannin kirja. Se on melkoinen möhkäle, ja lukemiseen menikin aikaa melko paljon. Sitä kuitenkin helpotti kirjan jako useampaan osaan.    Kirja oli melkoisen sekava, siinä kerrottiin aluksi naisjoukon tekemistä sarjamurhista, sitten siirryttiin kertomaan päähenkilön elämämästä lapsuudesta nykyhetkeen, ja välillä väläyteltiin lapsuutta ja aikaa Insituutissa .    Teos oli kieltämättä kiinnostava ja painavaa asiaa miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta. Kuitenkin Instituutti on täysin sairas. Naisjoukko, joka saa päähenkilön mukaansa, tekee paljon ei-hyväksyttäviä asioita - muutakin kuin murhia. Kirjailija on kyllä tavoittanut hyvin pelon tuntemuksen ja sen, miten se hallitsee elämää, samoin löytyi osuvia huomioita naiseudesta. Mutta silti jokin tökki. Ensimmäisenä tietysti tuo sekavuus; yhden äkin päähenkilöllä onkin mies ja kaksi poikaa eikä tätä kerrota eikä selitetä mitenkään. Miksi noin olennainen asia jää pois? Mielenkiintoinen lisä

Aluksihan menin sanomaan , etten tätä tee, mutta nähtyäni Lumiomenan listan, päätin sittenkin yrittää. Ongelma on vain se, että nimimuistini on huono, ja epäilemättä joku tärkeä jää pois... Siksi en laittanutkaan mitään tiettyä lukua, johon pyrkiä, vaan koetan nyt muodostaa listan näistä, mitä muistan juuri nyt. Mahdollisesti lisään jäljestä päin. Ja koska tämä on lista nimenomaan kirjailijoista, niin laitoin kylmän viileästi toisinaan joltain kirjailijalta vain jonkun hyvän. Kaikki kirjat olen siis lukenut. 1. Virginia Woolf - Oma huone 2. L. M. Montgomery - Pieni Runotyttö -trilogia 3. Tove Jansson - Muumilaakson marraskuu 4. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi 5. Diana Wynne Jones - Aarnikotkan vuosi 6. J. K. Rowling - Harry Potter -sarja 7. Lionel Shriver - Poikani Kevin 8. Sapfo - Iltatähti, häälaulu 9. Charlotte Brontë - Humiseva harju 10. Aino Kallas - Sudenmorsian 11. Sofi Oksanen - koko tuotanto 12. Andrea Maria Schenkel - Hiljainen kylä 13. Herbjørg Wa

Sininen linna on voimauttava ja ihana tarina 29-vuotiaasta naisesta, joka järkyttävän diagnoosin kuultuaan päättää vapautua kahlitsevasta pelostaan kaikkea ja erityisesti sukulaisiaan kohtaan. Arasta ja värittömästä vanhastapiiasta sukeutuu mielenkiintoinen ja huumorintajuinen nuori nainen, joka ei pelkää edes rakastamansa miehen kosimista.    Reeta Karoliina pohtii blogissaan henkilökohtaisuutta ja myöntää, ettei voisi kirjoittaa kuten Timo Hännikäinen Ilman -kirjassaan. Itse olen mielestäni näissä blogiteksteissä pitänyt henkilökohtaiset kokemukseni yksityisinä, mutta ehkä tämän kirjan kohdalla voisin vähän raottaa jotain. Kuten esittelyssä kirjoitin, Sinisen linnan päähenkilö Valancy on aluksi arka ja suurin piirtein kaikkea pelkäävä. Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran viime keväänä, ja kuinka hyvin tunnistinkaan itseni! Tai melkein entisen itseni... Olen aina ollut hyvin ujo ja minulla on ollut vaikeuksia saada ääneni kuuluviin aina (on itse asiassa toisinaan vieläkin). Tuo

Kuten jo aiemmassa postauksessani kirjoitin, innostuin suomalaisesta vanhasta runoudesta, ja nyt sitten luinkin tämän kirjasen Södergranin runoja. Valitettavasti Maa jota ei ole - teosta ei löytynyt, mutta otin sitten tämän.   Ja nämä olivatkin varsin lumoavia. Runot ovat (ainakin minulle) tunteen tasolla käsitettäviä, ja siksi niitä ei saa 'suorittaa'. Ennen sorruin siihen, mutta nyt en. Ja nämä olivatkin ihan nautittavia, tosin Neutrin ylittänyttä ei ole. Ja kuten aina käy, eivät toki kaikki runot auenneet, mutta tarpeeksi monet kuitenkin, että voin sanoa pitäväni Södergranin runoudesta. Leenan Lumikarpalo -blogi on kyllä oikea lumouksen puutarha, siellä kaikki runot ovat niin ihania ja kauniita!   Esipuheesta sain selville Södergranin sairastaneen vakavaa keuhkotautia, ja välillä se puskee runoissakin esiin voimakkaina epätoivon huudahduksina. Uskonnollissävytteiset runot eivät saaneet ns. "lämpenemään", mutta se ei ole minun kohdallani uutinen... Kuitenkin

Alun perin lainasin tämän äidinkielen parityötä varten, mutta löinkin samalla kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä tämä kirja sisältyy haasteeseen . Kirja on joissain blogeissa esiintynyt, mutta kerron juonesta kuitenkin. Älä siis lue, jos et halua tietää tapahtumista!    Harriet ja David ovat vanhanaikainen nuoripari, jotka haluavat monta lasta, vähintään kahdeksan, ja suuren talon, jossa vietetään onnellisia päiviä sukulaisten kanssa lasten naurun kaikuessa ympäri taloa. Aluksi kaikki meneekin hyvin, vaikka he ovat köyhiä, sillä eräs sukulaismies auttaa heitä taloudellisesti. Mutta sitten syntyy se viides lapsi, joka jo kohdussa aiheuttaa ongelmia. Hän alkaa potkia aikaisin, ja pian Harriet joutuu kestämään kauheita kipuja ympäri vuorokauden, kuukaudesta toiseen. Nopeasti hän alkaa vihata lasta, kun ei synnytyskään ole mikään helpoin. Kaikki ovat hyvin hämmentyneitä lapsen ollessa niin iso liian aikaisin syntyneeksi eikä se myöskään ole soma ja sievä kuten muut lapset vauvoina,

Kuten huomaatte, haasteen kirjojen lukeminen on täydessä vauhdissa! Olen innostunut runoudesta ja runokirjoja tulikin otettua useampi - valitettavasti juuri listalla olleita kirjoja ei ollut, otin sitten muita. Mutta asiaan. Sapfo oli kreikkalainen runoilijatar, joka eli Lesboksen saarella n. 630 - n. 570 eKr (takakannessa mainitaan näin). Hän kirjoitti rakkausrunoja naisista, ja ymmärrätte varmaan, mistä lesbo-sana on tullut. :)   Ensilukemalla en päässyt runoihin sisään. Ne olivat kummallisen hajanaisia ja ärsyynnyin, kun yhdellä sivulla saattoi olla vain pari sanaa. Sitten vilkaisin takakanta ja sain tietää, että Sapfon runot eivät tosiaankaan ole säilyneet kokonaisina, vaan ne ovat hyvin hajanaisia. Lukemassani kirjasessa ovat kaikki säilyneet tekstit Pentti Saarikosken suomennoksina. Ja kun eilen otin uudemman yrityksen ja syvennyin sielullani (niin kuin runoja pitäisikin lukea), aloin pitää niistä kovasti! Hyvin kauniita maalailuja hyvinkin yksinkertaiselta näyttävillä säk

Susa P. listasi 50 naiskirjailijoiden tekemää kirjaa. Ideana olisi siis tehdä oma 100 kirjailijan/kirjan lista, mutta itse en sitä tee, vaan otan tämän Susan listan haasteeksi! Kauhistuin, kun huomasin, että olin lukenut vain 15 näistä, ja päätin siis tarttua toimeen. Tässä onkin paljon sellaisia, joihin olen aikonut tutustua "sitten joskus..." 1. Adichie, Chimamanda Ngozi: Puolikas keltaista aurinkoa 2. Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo 3. Brontë, Charlotte: Kotiopettajattaren romaani 4. Brontë, Emily: Humiseva harju 5. Canth, Minna: Anna Liisa 6. Canth, Minna: Köyhää kansaa 7. Fielding, Helen: Bridget Jones - Elämäni sinkkuna 8. Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja 9. Hietamies, Laila: Hylätyt talot, autiot pihat 10. Hirvonen, Elina: Kauimpana kuolemasta 11. Honkasalo, Laura: Tyttökerho 12. Härkönen, Anna-Leena: Avoimien ovien päivä 13. Härkönen, Anna-Leena: Ei kiitos! 14. Härkönen, Anna-Leena: Heikosti positiivinen 15. Jansson, Tove: Muu

Olen juuri lukemassa Leena Lumen Lumikarpalo -blogia, ja kauniista runoista innoittuneena julkaisen tämän Valan tulisieluisen runon uudestaan, nyt kun lukijoitakin on paljon enemmän♥ Kiitos Leenalle ihanasta blogista. Valitus Comtesse de Noailles Pois mene, viivyn yksin luona hautojen. - Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan. Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan... Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin, saa samat piirteet, katsoo silmin autioin. - Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan levännyt yksin päällä maan en koskaan! Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa, voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa! Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät, kun vihreänä, päivänpunaisena kevät uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen! Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen, vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan eik' enää herää aamuun ruskon punertamaan, vaan uneens' sidotuksi ajast' aikaa

"Kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle." Muita hyviä ominaisuuksia sain lahjaksi tädiltäni ja sedältäni, ja se on ensimmäinen tämän vuoden puolella aloitettu ja luettu kirja. Kirja kertoo Petri Tamminen -nimisestä kirjailijasta, jota vaivaa mahdoton ujous. Se rajoittaa hänen elämäänsä suhteettomasti, mutta kirvoittaa hienoja ajatelmia, kuten "Kaurismäkeläinen yhteisymmärrys on suomalaisen unelman tarkka kuva. Se on se meidän satumaamme. Väärinymmärryksen sijasta siellä vallitsee ymmärrys, ahdistuksen sijasta vapaus. Vapaus siitä häpeästä, jolla suomalainen toista suomalaista uhkaa." Kirja on pieni, mutta silti suuri. Se tuo hyvin esille ujon ja häpeilevän ihmisen maailmankuvaa, kertoo mieheydestä, suomalaisuudesta ja häpeästä. Pystyin samastumaan henkilöön hyvin, koska itsekin ujoudesta k