Ankin kirjablogi

Sain Laurenilta tämän ihanan palkinnon, kiitos vielä kerran! :) Mukana tuli muutama kysymys, joihin nyt vastaan. 1. Milloin aloitit blogisi? Aloitin blogini helmikuussa 2009 - eli tässähän on mennyt jo blogin 2-vuotissynttärit jo ohitse huomaamatta! :) Tosin aktiivisen bloggaamisen aloitin vasta huhtikuussa 2010, joten synttäreitä ei ole syytä hehkuttaa kauheasti. ;) 2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee? Kirjoitan blogissani kirjoista ja suurin osa teksteistä on kirja-arvioita. Tule joukkoon joskus ylimääräistä sälääkin ja jopa pari kertaa yleisesti lukemiseen liittyvää keskustelua on ollut. Kirjallisuudesta olen hyvin pitkälti keskittynyt HLBTI-kirjallisuuteen, luen toki muutakin. 3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin? Vastaan pitkälti kuten moni muukin, eli se varmaan, että tätä nyt juuri minä pidän. Jokainen ihminen on vähän erilainen ja näin blogitkin ovat erilaisia. Jokaisen persoona näkyy blogissa ja näin sen pitää ollakin.

Helmikuun luetut on aika surkea lista... Ainakin tammikuuhun verrattuna. Vain neljä kirjaa! Tosin melkein sain luettua Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon , mutta ihan hilkulla jäi kesken, kun piti palauttaa tänään. Oli se kyllä todella tylsäkin, pettymys. Tässä ne luetut kuitenkin ovat: Kjell Westö - Missä kuljimme kerran Leena Lehtolainen - Ennen lähtöä Vigdís Grímsdóttir - Sydän, kuu ja sinilinnut L. M. Montgomery - Vanhan kartanon Pat Lukukokemuksista vaikuttavin oli varmasti Westön kirja. Se oli todella hieno lukukokemus! Montgomery oli myös hurmaava, samoin Grímsdóttir . Hyvä, että tuli tartuttua kesken jääneeseen uudelleen. Ennen lähtöä oli näistä selkeästi pettymys, vielä enemmän Yksinäisyyden kaivo. Ensi kuussa sitten paremmin!

Muutin juuri blogini osoitteen selvyyden vuoksi, ja se on tästä lähtien http://ankinkirjablogi.blogspot.com! Jos olette linkittäneet, muistakaa muuttaa osoite.

Lopultakin sain tämän kirjan käsiini! Sairastellessa on ainakin se hyvä puoli, että pitää levätä ja silloin lukeminen on parasta puuhaa. Kirja imaisi minut nopeasti sisäänsä eilen, ja tänään luin sen loppuun, kun en ennen nukkumaanmenoa millään jaksanut.    Ei ole kyllä toista Montgomeryn kaltaista! Hänen kielensä on kaunista, lumoavaa ja viisasta sekä ilkikurista huumoria. Hurmaavan Silver Bushin ympäristöön suorastaan imeytyy mukaan ja elää Patin mukana kaikki hänen hetkensä, niin onnelliset kuin sen kaikkein tuskaisimman, kun suloinen Bets kuolee yllättäen. Se koski minuun kauheasti, se on liian surullista! Muutenkin olen joutunut myöntämään elämän rajallisuuden ja ajan nopeuden. Kukaan meistä ei elä ikuisuuksia, ja vaikka kuinka haluaa uskoa, että nuoret ainakaan eivät kuole, hekin niin toisinaan tekevät. Betsin kuolema herätti pelon siitä, että joku ystävistäni saattaisi noin vain kuolla. Onneksi se ei ole todennäköistä!   Betsiin vielä liittyen, mielessäni kävi useasti luki

Totta kai luonto on jumala, Lenni, äläkä ole, niin kuin et ymmärtäisi sitä. Joku aika sitten käytiin keskustelua oikeasta lukemisajasta, siitä, kuinka kirjoilla on oma aikansa ja paikkansa. Se on kyllä vissi ja varma. Kesällä aloitin tätä enkä pitänyt yhtään, jätin jopa kesken. Ja nyt sain sen luettua oikein sujuvasti ja pidin kirjasta kovasti! Kyllä Grímsdóttirin kieli on kaunista! Se on lumoavaa, se kietoo sisäänsä kuin uni. Unimainen onkin hänen kirjojensa tunnelma, eikä koskaan oikein tiedä, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on sanojen todellinen merkitys. Dialogit ovat kaukana realistisista, mutta se ei ärsytä, vaan lukijasta tuntuu, että tämän pitäisi olla todellisuus! Tällä kertaa ei tullut sellaista jättiyllätystä, kuten Valosta valoon -kirjassa tai hieman pienempimittakaavaista yllätystä kuin Z - Rakkaustarinassa . Mutta ehkä viimeisessä osassa tulee yllätystä sitten senkin edestä? Nämä kirjat ovat niin erikoisia, etten mielelläni kauheasti kerro niiden juonesta. Ma

 Uneen viimeinkin lipua vailla ruumiinsa kipua tunneista loputtomista. Vaipuisin hiljaa sinne päin, missä sen pienen vaahteran näin leikkivän keltaisin lehdin. Sanoisin: nyt minä ehdin. Nyt olet tähti, nyt olen maa. Tuulessa saatamme koskettaa. -Mirkka Rekola Mummo menehtyi syöpään tänään alkuillasta. Lepää rauhassa ♥

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen lukenut dekkarin. Itse asiassa niin pitkä, etten edes muista, mitä viimeksi luin. Saattoi hyvinkin olla Maria Kalliota .    Tämä on ollut aika kauan listallani HLBTI -ihmisistä kertovassa kirjallisuudessa, ja nyt viimein sen luin. Järkytyin, kun olin  lukenut pari ensimmäistä sivua: onko tämä oikeasti näin tönkköä vai kuvittelenko vain? Ja kyllä se oli, aivan järkyttävän tönkköä kieltä. Tapahtumat ovat suhteellisen mielenkiintoisia, vaikka muistinkin aika paljon katsottuani viime vuonna tv-sarjan uusinnat, mutta olisi voinut olla lennokkaampaa kuitenkin. No, kun lukemiseen tottui, ei kieli häirinnyt enää niin paljon, mutta eihän tuollainen seikka katoa näkyvistä kokonaan. Petyin kyllä kieltämättä. Huomaa siitäkin, ettei tästä ole erityisemmin sanottavaakaan.

Huoh, viime viikko koeviikko, joka jatkui vielä maanantaihin. En ole jaksanut lukea kuin pätkittäin, ja sen huomaa kyllä päivitystahdistakin! Olen pahoillani, mutta kokeisiin paahdettua ei jaksa enää lukea oikein mitään muuta ylimääräistä. Tämä ei kyllä johtunut luettavan tylsyydestä, päinvastoin. Missä kuljimme kerran on upea kirja! Se on paksu, mutta yksikään sivu ei ole turha. Westö maalaa lukijan eteen kuvan Helsingistä aina vuodesta 1905 vuoteen 1939. Henkilöitä on paljon, lähestulkoon liikaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikilla on omat heikkouksensa ja demoninsa. Elämä on varsinkin työläisillä kovaa, mutta Westö ei tukahduta lukijaa pelkkään kurjuuteen, vaan sekoittaa mukaan ilon ja onnen sävyjä. Sellaistahan se elämä on! Kirjailija osaa kuvata elämää mielenkiintoisesti ja ennen kaikkea realistisesti. Luin kirjaa varsin pitkällä aikavälillä, joten kaikkea en enää muista tarkasti ja kokonaiskuvan hahmottaminen kärsii jonkin verran, mutta jos nyt laittaisin tähän muutamia hu