Ankin kirjablogi

"Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta." Tuossa itse asiassa on tiivistettynä tämän klassikko kirjan sanoma. Woolf tarkastelee naisten ja miesten eroja sekä naisia ja kirjallisuutta. Hän pohtii, mitä nainen tarvitsee kirjoittaakseen, ja nämä asiat ovat oma huone (jonka saa lukittua) ja 500 puntaa vuodessa. Eikä kukaan, joka ei ole käynyt kouluja, voi kehittyö neroksi vaikka lahjakas olisikin.   Pitää toki muistaa, että kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1928, jolloin länsimaisillakaan naisilla ei ollut samanlaista tasa-arvoa kuin nyt. Meille kirjan huomiot lienevät itsestäänselviä, mutta on ihan hyvä välillä muistaa mistä ollaan tultu ja kiittää entisaikojen naisia (ja miehiäkin), jotka ovat osaltaan vaikuttaneet nykyiseen tasa-arvoon. Kirja oli oikein hyvä! Alku oli jotenkin kankea ja vaikea, mutta kyllä se siitä sitten läht

"Minä rakastan häntä." "Silloin sinä et rakasta Herraa." "Rakastanpas, minä rakastan kumpaakin." Jeanette on adoptoitu uskovaiseen perheeseen ja hänen adoptioäitinsä haluaa hänestä lähetyssaarnaajan. Jeanette julistaa Herraa ja puhuu koulussa uskosta niin paljon, että opettajatkin ärtyvät. Kaikki sujuu hyvin, kunnes seurakunnassa räjähtää pommi: Jeanette rakastaa naisia. Olen enemmän kuin hämmentynyt tästä kirjasta. Alku ja erityisesti keskikohta olivat loistavia: eräässä kohtauksessa sydämeni alkoi jyskyttää niin kovaa ja jännitys nousta, että minun oli keskeytettävä lukeminen ja tehtävä välillä jotain muuta! Sen perusteella kirja on erittäin hyvä. Mutta se loppu sitten... Kirja ensinnäkin loppui kuin seinään ilman mitään kunnollista päätöstä ja lopputapahtumat olivat minusta epäuskottavia. En myöskään oikein ymmärtänyt tarinanpätkiä Jeanetten tarinan lomassa. En tosiaankaan tiedä, onko tämä melko hyvä vai todella hyvä kirja. Epäilisin tämän oleva

Huh, sainpas tämän järkäleen loppuun! Eihän se vienytkään kuin... viikon? Kirjassa kuvaillaan vain 4 vuotta olemassa olleen Biafran sotaa Nigeriaa vastaan. Biafra julistautui itsenäiseksi, mutta kovin moni maa ei suostukaan tunnustamaan sitä, ja alkaa sota. Sitä käydään läpi yläluokkaisen korkeastikoulutetun perheen ja näiden palvelijan Ugwun kautta. Kirja oli kovin mielenkiintoinen! Ehkä loppuvaiheilla oli pientä lässähdystä, mutta ihan se loppu oli hieno. Ja avoimuuttakin jäi. Usein sellainen tekniikka harmittaa minua lukijana, vaikka toisaalta pidänkin niistä - hieman ristiriitaista? Tässä se kuitenkin oli paikoillaan, ettei tullut liikaa selittelyä.    Ugwu oli mielenkiintoisin hahmo. Hänhän oli "hyvisten" puolella, mutta hän ei tosiaankaan osoittautunut täysin hyväksi. Ja eipä kyllä kukaan muukaan perheestä, paitsi pieni Baby. (Kamala nimi!) En ole tutustunut afrikkalaiseen kulttuuriin tai kirjallisuuten ollenkaan aiemmin, ja tämä oli oikein hyvä aloitus! Suositte

Sain ihanalta Lumiralta Beautiful Blogger-awardin! Nyt en millään jaksa keksiä seitsemää tunnustusta itsestäni, mutta lupaan muoksia ne tähän merkintään mitä pikimmin. :) Ja samalla sitten laittaa palkinnon eteenpäin.  **** No niin, nyt sitten ne tunnustukset. Kauhean vaikea keksiä... 1. Olen hevari. Päälläni on aina mustaa ja pukeudun farkkuihin sekä bändipaitoihin/huppareihin. 2. Loogisesti siis lempimusiikkini on metallia. Kuuntelen paljon ns. underground-musiikkia, mm. Epicaa, Leaves' Eyesia, Lyrieliä, Korpiklaania yms. Tunnetuimmista sydäntä lähellä ovat Nightwish, Children Of Bodom, Within Temptation, Mokoma ja Evanescence. 3. Kuitenkin Johanna Kurkela on uusi salainen paheeni. Olen yleensäkin heikkona kaikkeen surumieliseen ja kauniiseen musiikkiin. 4. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat intohimoni. Kummastakaan en voisi luopua. 5. Lempiaineitani koulussa ovat saksa, englanti ja äidinkieli. Niissä olen hyvä ja niistä varsinkin viimeinen tulee olemaan tärkeä unelma-

"Aito hullu on siinä hulluudessaan sisällä kuin helmi simpukassa." Juoni lyhyesti: Salme Malmikunnas tapaa kirjailijan. Hän ei ole koskaan pitänyt kirjailijoista, mutta kun tämä tarjoaa hänelle suurta rahasummaa, jotta hän antaisi elämänsä kirjailijan kirjaa varten, Salme suostuukin. Mutta mikä onkaan totta ja mikä valhetta? Ensimmäinen hotakaiseni on luettu! Tai siis jos laveasti ajatellaan, olen minä joskus pienenä lukenut Satukirjan. Mutta joka tapauksessa kannattaa lukea! Ymmärrän hyvin, miksi niin monet pitävät Hotakaisen tyylistä. Hänellä on todella nasevia ajatuksia teksteissään. Mutta huumoria? No toki sitäkin löytyy, mutta... Kyllä tämä minusta ainakin lopussa oli traaginen eikä koominen. Loppu oli aika karmea itse asiassa.   Luvut olivat mukavan lyhyitä ja selkeitä. Salmen postikortit kevensivät tarinaa mukavasti. Saan harmaita hiuksia pitkistä luvuista!   Salme oli lempihahmoni ehdottomasti. Hotakainen on kyllä melkoinen taituri, kun tavoittaa niin mone

Voi. Itku. Näin surulliset kirjat pitäisi kieltää lailla! Olen ihan hämmennyksissä. Ei koskaan mikään kirja ole saanut minua ihan oikeasti itkemään - ja tämän lopulle pillitin kuin pieni puro! Tarina alkaa varsin onnellisesti. Robbie Fitzgerald, nuori laulajalupaus saa kaikkien sydämet särkymään laulullaan Irish Clubilla ja kykyjenetsijä huomaa hänet. Kotona odottaa malesialainen raskaana oleva vaimo ja alle kouluikäinen poika. Mutta kaikki menee pieleen. Vaimo, Sheela, odottaa miestään sydän syrjällään - ja joutuu skinien raiskaamaksi. Siitä lähtee Fitzgeraldien alamäki, oikea tragedia. Sheela salaa raiskauksen, väittää sitä pelkäksi murroksi. Sitten mennään ajassa eteenpäin ja kerrotaan jo lastenkin näkökulmasta. Poika, Vincent eli Vinnie, on raa'asti koulukiusattu ja hyljeksitty nörtti, Ellie taas selviytyjä. Hiljalleen mennään taas eteenpäin, ja kuinkas sitten käykään? Voi pikku Vinnie, ei sinulle voinut käydä niin! Silti, kiitos Helen Walsh - sinä teit sen, mihin yksikää

"Sen minä sanon, ettei tässä maailmassa Jumalaa ole, on vain helvetti. Ja tässä maailmassa se on meillä päässämme, sydämessämme. Paha henki asuu meissä jokaisessa, ja jokainen voi milloin tahansa päästää pahan henkensä valloilleen."   Hrrr, millainen kirja! Kammottavampaa en ole aikoihin lukenut. Pienessä Einhausenin kylässä kuohuu: syrjäisen Tannödin maatilan joka ainoa asukas on tapettu raa'asti. Kylän asukkaat kertovat vuorotellen tuntojaan ja mielipiteitään tapauksesta ja siitä päivästä, jolloin näkivät jonkun perheestä viimeisen kerran. Nopeasti käy ilmi, ettei perhe ole kovin pidetty ja heistä alkaakin paljastua likaisia salaisuuksia. Välillä on pätkiä, joissa henkilöä ei paljasteta, vaan jää lukijan pääteltäväksi kuka henkilö mahtaa olla. Kammottava, mutta erinomainen kirja! Kerrankin mukana ei ole väkisin väännettyä rakkaustarinaa, vaan keskitytään olennaiseen. Kirjassa ei myöskään ole minkäänlaista etsivää tai muuta vastaavaa, joka koittaisi selvittää rikos