Ankin kirjablogi

"Maailmankaikkeus on yksi olemus. Kaikki ja jokainen on yhteydessä tarinoiden näkymättömän kudoksen kautta. Olimmepa siitä tietoisia tai emme, me kaikki käymme hiljaista keskustelua keskenämme. Älä aiheuta vahinkoa. Osoita myötätuntoa. Älä juoruile kenenkään selän takana - älä lausu edes viattomalta vaikuttavaa huomautusta. Suustamme tulevat sanat eivät katoa, vaan ne varastoidaan ikuisiksi ajoiksi loputtomaan avaruuteen, ja ne palaavat tykömme aikanaan. Yhden miehen tuska satuttaa meitä kaikkia. Yhden riemu saa kaikki hymyilemään", hän mutisi. "Näin yksi neljästäkymmenestä säännöstä muistuttaa meitä." Rakkauden aikakirja oli minulle niin syvä kokemus, että siitä on vaikea kirjoittaa, mutta koetan kuitenkin.    Romaani kertoo amerikkalaisesta kotirouva Ellasta, joka saa luettavakseen salaperäisen Azizin käsikirjoituksen Suloinen rienaus . Se kertoo kahdesta 1200-luvun valaistuneesta suufista, Rumista ja Shams i-Tabrizista, jotka avaavat rakkaudellisen tason toise

"Surukauris oli ollut niin kaunis. Se oli pieni, pienempi kuin Uli oli odottanut, vaikka olihan hän nähnyt joskus sorkkien jälkiä Virtaavan vesiputousten savisilla alajuoksuilla. Kauris oli oikeastaan samankokoinen kuin Uli, he olivat katsoneet toisiaan silmiin samalta korkeudelta. Uli oli kävellyt niitylle, ja kauris oli tullut siinä samassa niityn toisesta laidasta he olivat pysähtyneet katsomaan toisiaan pitkäksi toviksi. Silloin Uli ei ollut vielä pelännyt, ei ollut enää surrut, hän oli jopa toivonut - oliko hän ehkä toivonut sitä? - että kauris jäisi hetkeksi, että hän voisi katsella sitä rauhassa." Siiri Enoranta tekee sen jälleen! Surunhauras, lasinterävä on erinomainen romaani.      Kirjassa on kaksi varsin erilaista maailmaa: Surukauriiden saaret, joilla elävät ihmiset ovat tasa-arvoisia ja pitävät yllä tärkeää perinnettä. Jokainen lapsi viedään kuusivuotiaana Surukauriin niitylle, jossa hän näkee surukauriin. Siitä, miten kauan lapsi surukauriin kanssa on, riippu

"Huomasin sen silloin. Jokin liikahti sisälläni. Jokin mikä vain hetkeä aiemmin oli tarrautunut pihtien lailla mieleni ympärille. Tunsin että jokin erkani minusta, aivan kuin ytimiin asti juuttunut piikki olisi vedetty pihdein irti. Tunsin pakokauhua ja yritin nousta ylös, mutta minut oli sidottu paikalleni. Poika tuijotti minua ja nyökkäsin. Luulin että pyörtyisin tai heräisin, ja silloin näin sen. Näin peilikuvan kirurginpöydän yläpuolelle asennetuista valoista. Kaksi mustaa lankaa pilkotti haavasta ja ryömi iholleni. Se oli nyrkinkokoinen hämähäkki." Carlos Ruiz Zafónin toista romaania Enkelipeli mainostetaan kirjan kannessa Tuulen varjon pahana sisarpuolena. Luin Tuulen varjon kun olin 15 (5½ vuotta sitten!) ja minun oli pakko lukea silloinen arvioni kirjasta, koska en muistanut siitä enää juuri mitään. Paljon hullua hurskaammaksi en tullut sittenkään, mutta joitain väläyksiä palasi mieleeni. Sekä Enkelipeliä lukiessa että nyt tätä kirjoittaessa se on aikamoinen sääli