Ankin kirjablogi

 "Rajojen asettamista ja viestinnän vahvistamista helpottaa sisäinen tieto, kuka minä olen, mitä minä haluan ja mihin suuntaan olen menossa elämässäni. Ne ovat identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Jos olet ei-kukaan etkä halua oikein mitään, aloita minuutesi ja identiteettisi etsiminen tekemällä lista asioista joista pidät ja toinen asioista joita inhoat." Janna Satrin Sisäinen lepatus (Basam Books 2014) on eräänlainen suomalaisen herkkyyskirjallisuuden kulmakivi. Siitä on tullut verrattain suosittu ja tunnettu, ainakin herkkien ihmisten parissa. Satri kertoo laajasti aiheestaan. Ensimmäisissä luvuissa määritellään herkkyyttä, kerrotaan siihen liittyviä faktoja ja ikään kuin autetaan lukija syventymään aiheeseen. Myöhemmissä luvuissa syvennetään näkemystä ja monessa paikkaa kirjailija antaa hyviä neuvoja ja vinkkejä herkille. Minulle suurin anti oli tuossa omien rajojen vetämiseen liittyvässä tiedossa. Olen aina kärsinyt jonkinasteisesta rajattomuudesta ja identiteetin häily

  Kirja jonossa -blogissa on mielenkiintoinen kirjallisuushaaste, jonka haluan myös tehdä. :) 1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi? Heti kärkeen tosi vaikea kysymys! Ei tule oikein kokonaista kirjaa mieleen, mutta minussa on aina resonoinut vahvasti Edith Södergranin runo Vierge Moderne (löysin Leena Lumin blogista ): En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa... Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, olen malja kaikkien naisten kunniaksi, olen askel kohti sattumaa ja perikatoa, olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni... Olen veren kuiske miehen korvassa, olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto, olen uusien paratiisien portinkilpi. Olen liekki, etsivä ja röyhkeä. Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka, olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja... 2. Luetko runoja? Kyllä vain! Minulla on monia suosikkeja, kuten yllä mainittu Södergran, lisäksi Katri Vala, Johanna Venho ja

"Ensi alkuun olin majassani yksin, ensimmäiset viikot, ehkä kuukauden. Sinun täytyy tutustua majaasi, Flora sanoi. Hän oli myös oikeassa, sillä muutaman päivän kuluttua tunsin majan, tunsin sen sydämen, aistin sen hengittävän, valvovan, nukkuvan, tunsin narinan ja kitinän, tunsin sen yhtä hyvin kuin oman käteni ja jalkani." Siinä missä Vígdis Grímsdóttirin Rósa-trilogian ensimmäinen osa Valosta valoon oli ihana, kaunis ja henkeäsalpaava, on Sydän, kuu ja sinilinnut (Johnny Kniga 2006, suomentanut Tapio Koivukari) hyvin kirpeä ja suorastaan pisteliäs. Rósan poika Lenni kasvaa, ja hänen ystävään, rakastettunaan on suorapuheinen Edita. Edita kommentoi koko ajan Lennin ajatuksia, on hänen mielensä pohjalla. Aluksi oli hieman vaikeaa päästä tämän tarinan sisään. Olin niin tottunut ensimmäisen osan tunnelmaan, että tämä uusi tyyli oli hämmentävä. Ehkä kirjailija oli väsynyt kaikkeen kauneuteen ja halusi nyt tehdä jotakin aivan muuta. Ehkä niin. Joka tapauksessa tämäkin tarina on

Suvi Ahola ja Satu Koskimies ovat toimittaneet ihastuttavan kokoelman suomalaisten lukijoiden kirjoituksia kirjaan Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi 2005), jossa käsitellään heidän suhdettaan L. M. Montgomeryn Annaan ja/tai Uuden Kuun Emiliaan. Kirjoituksissa piirtyy esiin kirjojen ylisukupolvisuus äideiltä tyttärille, vahva eläytyminen kirjojen maailmaan ja niiden tuoma vaikutus omaan elämään.  Kuten blogiani pitempään lukeneet tietävät, minulla on suuri rakkaussuhde Montgomeryyn ja hänen tuotantoonsa. Olen blogannut jokaisesta suomeksi ilmestyneestä kirjasta ja lisäksi kirjailijan englanninkielisestä elämäkerrasta sekä tietoteoksesta Alppipolku. Oli ihanaa lukea näitä ihmisten kirjoituksia ja heidän rakkaudestaan Annaan ja Emiliaan. Hieman yllättäen joukossa oli myös kritiikkiä. Osa koki aikuisena ainakin Anna-kirjat jo äitelinä, monelle Anna oli liian täydellinen hahmo ja Emilia saatettiin kokea jotenkin etäisenä. Omituinen oli loppupuolella ollut Irmelin Sandman Liliuksen kir

 ""Heitin niille pollareille vielä, että keräisivät itsekin käpyjä, kun niistä saa hyvää verotonta tuloa palkan päälle", Virkki nauroi niin, että kilopitkon murusia lensi suusta vatsakummulle. "Mahtoi kyttiä vituttaa, kun katsoivat käpykassiin", Näätä hohotti mukana, niin kuin alaisen kuuluikin. "Mistä tiesit, että sulla oli kytät perässä?" "Minulla on omat lähteeni. Se on kuulkaa pojat niin, että tässä yhteiskunnassa tieto on valtaa, ja siitä kannattaa hieman maksaakin." Kale Puontin kolmas kirja Saarni (Bazar 2021) kertoo poliisista, joka hairahtuu lain väärälle puolelle. Saarni on iso kiho poliisissa, mutta kun lapsuuden ystävä Virkki kaipaa apua, hän antaa sitä. Siitä käynnistyy sellainen vyyhti, jollaista Saarni ei olisi kyennyt pahimmissa painajaisissakaan epäillä. Kale Puonti on minusta parantanut jokaisella uudella kirjallaan. Olen vasta lukenut neljännen kirjan Aribo , joka oli ehkä rahtusen parempi kuin tämä Saarni . Siinä oli muk

 "Juuri ennen sateen tuloa meren kasvot kirkastuvat" Heidi Liehun runokokoelma Surusta vesilintu nousee siivilleen (WSOY 2009) on kaunis ja surumielinen teos. Luonto on lähellä, se kietoutuu runonpuhujan mieleen. Kaikkialla luonto on läsnä ja runonpuhuja tarkkailee sitä.  Luonnon ilmiöt saavat omanlaisiaan symbolisia merkityksiä. Varsinkin puut ja kukat ovat paljon esillä. Minkäänlaista imelyyttä tässä ei ole, kaikki on särkyvällä tavalla kaunista. Panen tähän itseäni eniten koskettaneen runon: "Ja vesi ottaa taivaan syliinsä ja heiluttaa sitä kuin                     kehdossa     kunnes se unohtaa oman vahvuutensa ja jättää maan hämärän haltuun            ja illassa harhailevien kulkukoirien          ja väriseväsiipisten       hyönteisten ja unten merieläinten haltuun    Taivas    nukkuu, se on unohtanut valon"

Tuossa aiemmin bloggasin tämän kirjan jatko-osasta Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus . Esikoisteos Taltuta klassikko! (Tammi 2019) on kielenkäytöltään vähän kesympi, mutta erittäin viihdyttävä kokonaisuus. Että minä rakastan tutustumista klassikkokirjallisuuteen! Niistä on löytynyt monia helmiä, kuten täällä aiemmin hehkuttamani Herman Hesse. Tässä teoksessa kuitenkin keskitytään nyt kotimaisiin klassikoihin. Kirja lähestyy hyvin lempeästi nuorten mahdollista rimakauhua klassikkojen edessä. Se suosittaa muun muassa lukupiiriä, jolloin kirjat avautuvat paremmin ja lukemisesta tulee viihdyttävämpää. Klassikkojen esittelyssä on loistavia houkutteluja niiden lukemiseksi, kuten huomaamme esimerkiksi Sudenmorsiamen kohdalla: "Kyllästyttääkö sinua arkinen kirjallisuus, jossa käytetään neljäsataa sivua siihen, että päähenkilö muuraa kasaan uunin? Kaipaako arkielämäsi kauhun väristyksiä, ripauksen yliluonnollisuutta ja hyppysellisen magiaa? Diggaatko Twilightia ja Harry Pot

Anni Lötjönen on punkbändi Huoran laulaja ja nyt hän on kirjoittanut hauskan ja vähän surullisen kirjan Loppuunpalamaton (Johnny Kniga, 2021). Vähän ehkä Lötjöstä muistuttava päähenkilö yrittää yrittämistään tulla paremmaksi ihmiseksi vaikka silkalla tahdonvoimalla. Hän on koulunkäynninohjaaja ja tekee siis paitsi tärkeää myös raskasta työtä. Lopulta pinnistely ei enää auta, vaan edessä on terapia ja työttömyysjakso. Kirjassa on juuri omaan nauruhermooni osuvaa huumoria. Nimettömäksi jäävä minäkertoja on väsynyt kuin olisi tampannut kaikki Persian matot. Työkaveri varmaan juo, mutta se on ymmärrettävää, onhan päähenkilö nähnyt tämän miehen joulujuhlassa. Tässä pisteliäässä huumorissa tulee kuitenkin esille henkilömme väsymys kaikkeen: liika pinnistely liiallisissa paineissa purkautuu mielessä kiroiluna ja melko ilkeilläkin huomioilla kanssaeläjistä. Kirjan tunnelma muuttuu sen edetessä, mutta se ei minusta ole huono juttu. Kirjan sävy muuttuu, koska myös päähenkilö muuttuu ajan mittaa

Kun ajattelen romaania Vaikeampaa on olla näkemättä unia (Kristiina Wallin, S&S 2021), ajattelen sanaparia melankolian huoneet. Sillä niin se on, äiti ja tytär erilaisissa huoneissa, konkreettisissa, kuvitelluissa, mielen rajamailla olevissa. Virallisesti äiti on se kadonnut, mutta myös tyttären ääriviivat sumenevat. Wallin piirtää romaanin yhtä aikaa herkin ja rajuin vedoin. Kieli on kaunista, välillä tärähtää sana paska. Jäkälät kulkevat arvoituksellisesti tytär Veeran mukana. Kun kaikki muu on näköalatonta, on turvallista ajatella niitä, niiden ikuisuutta ja sitkeyttä. "Jäkälä kasvaa puunrungolla, kallioilla ja betonilla. Osa lajeista tarvitsee happaman alustan, osa suosii kalkkia, osa typpeä. Ihmisen sisäpuolella jäkälä kuroo kiinni luuhun ja kudokseen." Kirjassa puheenvuoron saavat niin äiti kuin tytärkin. Veera yrittää tavoittaa äitiään sanoin, kieliopin säännöin, välillä matematiikan, yhtälöjen. Mutta kaikki yritykset murenevat, lapsuuden muistoista tulee kasa out

"Jokainen ihminen tarvitsee juuret ja selkeän kuvan siitä, mistä on tullut ja mihin. Oman sukumme vaiheisiin perehtyminen on viimeistään osoittanut, että inkerinsuomalaisten kipeän historian säilyttäminen ja eteenpäin välittäminen on liian raskasta sen kokeneiden perheiden yksin tehtäväksi." Epäilyttäväksi leimaaminen, pakkoleirit, pakkotyö, suoranainen orjuus, pakkosiirrot, omien juurten menettäminen. Inkeriläisyyden historialla on kipeä tausta, ja syyllinen on Neuvostoliitto ja kommunismi.  Lea ja Santeri Pakkanen ovat isä ja tytär, jotka ovat päättäneet tutustua oman sukunsa vaiheisiin. He ovat inkeriläisiä paluumuuttajia. Mukana Venäjän-matkoilla on Meeri Koutaniemi dokumentoimassa vaiheita. Tästä kaikesta syntyi kirja Se tapahtui meille - Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen (Gummerus 2020). Kuten useimmat suomalaiset, minäkään en tiennyt inkeriläisistä paljoa. Ties mistä syystä heistä ja heidän historiastaan ei juuri kouluissamme kerrota. Tämä kirja on erinomai

Katri Myllyviidan kirja Tunne tunteesi on kattava esitys ihmisen erilaisista tunteista. Kuten otsikkokin kehottaa, ihmisen olisi hyvä tunnistaa ja tuntea tunteensa. Kirjassa on paljon erilaisia harjoituksia. Tein osan niistä, mutta täytyy myöntää, että olivat aika työläitä. Teksti on pientä pränttiä ja tehtävään oli aina upotettu kauheasti erilaisia kohtia. Tämän kirjan läpikahlaaminen vaatiikin oikeaa hetkeä ja voimavaroja. Olen kuitenkin iloinen, että tuli luettua. Minulla on monenlaisia vaikeuksia tunteiden kanssa ja monessa kohtaa tunnistin itseni. Loppujen lopuksi ehkä suurin anti oli sen tajuaminen, että tunteet todella ovat meille yhteisiä emmekä ole niiden kanssa yksin.

Valosta valoon kertoo Rósasta, joka on rakkauden lapsi. Hänen äitinsä on kuollut synnytykseen, mutta on yhä maagisesti läsnä tytön elämässä. Rósa on valoisa ja hyvin syvällinen lapsi, herkkä ympäristölle ja aika pikkuvanha. Ei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan vaikuttavalla. Rósalla on isä Lenni, joka on kymmenvuotiaana rakastunut näkemäänsä naisen kuvaan. Kun Rósa täyttää kymmenen, Lenni lähtee maailmalle etsimään haaveidensa naista. Rósa jää perhetuttujen Róbertin ja Helenan luo. Muistoissa vilahtelee Eva, joka "on lähtenyt takaisin jumalan luo".  "Eva, pehmeä Eva-sis. Hän tiesi mitä puhui, sillä hän asui yksin ja oli itse itselleen kylliksi. Eikö hän ollut koskaan kaivannut rinnalleen miestä? Ei, ei muistaakseen. Mutta eikö hän ollut joskus yksinäinen? Yksinäinen ei ollut kukaan, joka tiesi, että jokainen minuutti oli jännittävä seikkailu." Voisin siteerata kaikki tämän kirjan sivut! Valosta valoon on ihana, siinä kaikki on kohdallaan vaikka kaikki onkin oike

 Tässäpä sarjakuvien klassikko! Don Rosan suurteos Roope Ankan elämä ja teo t ( The Life And Times of Scrooge McDuck , Sanoma Magazines 2005) on herkullinen kuvaus Roopen urotöistä ja vastoinkäymisistä. Se on voittanut Yhdysvaltain Will Eisner -sarjakuvapalkinnon parhaasta sarjamuotoisesta kertomuksesta. Olen aina rakastanut Don Rosan kädenjälkeä piirtäjänä ja hänen huimia tarinoitaan. Tämä kirja oli lapsuudessani lempparini sarjakuvista. Koko teos rakentuu Carl Barksin anekdooteille Roopen elämästä. Jokaista tarinaa seuraa selitysosio, jossa Rosa kertoo Barks-faktat ja muutakin mielenkiintoista sarjakuvien tekemisestä. Muistan, miten lapsena ahmin näitä selitysosioita ja bongailin aloitusruuduista D.U.C.K.-merkintöjä! Teoksen lukeminen ja katseleminen olikin varsin nostalginen kokemus. Rosan ja Ankkojen lumovoima ei ollut kadonnut minnekään, vaikka en olekaan lukenut Akkareita valovuosiin. Nyt mietin, että muihinkin Aku Ankkoihin voisi taas välillä palata. Minulla on lapsuuskotini hyl

    1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota:  Natasha Lester - Ranskalainen valokuvaaja 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana:  Maisku Myllymäki - Holly 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana:  Hanna Hauru - Viimeinen vuosi 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti:  Hanna-Riitta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija 7. Kirja kertoo ystävyydestä 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua:  Laura Tuomarila - Kaunis minä 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön:  Minna Salami - Aistien viisaus 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä:  Matti Virtanen - Ääripäät - Kuinka identiteettipolitiikka hajottaa Suomea 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana 13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla:  Tove Jansson - Muumien kiehtova maa

On kaksi tyttöä Mallardin pikkukylästä, Stella ja Desiree, kaksoset. Kolikon kaksi puolta. Pakomatka New Orleansiin, hanttihommia, uuden maailman syke. Kunnes yhtäkkiä Stella vain lähtee. Alkaa elämän alusta, tällä kertaa valkoisena. Mutta miten pitkään valheessa voi elää? Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ( The Vanishing Half , suomentanut Maria Lyytinen, Tammi 2021) on vahva esikoisromaani kaksoiselämästä, rasismista, toiseudesta ja vapaudesta. Väkevää kerrontaa, realistinen ote, viekoitellen mukaansa tempaava niin että sivut vain kääntyvät.  "Toisinaan turkissa saapunut nainen näytti tismalleen samalta kuin hänen äitinsä, aina hymyä myöten , välillä taas vain korkeintaan hiukan samannäköiseltä tummatukkaiselta ja hoikalta ilmestykseltä." Myöhemmin Desireen tytär Jude alkaa uuden elämän. Äiti palasi lapsensa kanssa Mallardiin, ja Jude sai kokea nahoissaan mustien rasismin omiaan kohtaan. Sillä Jude on musta kuin yö, ja sitä ei vaaleiden mustien keskuudessa sulateta. Desir

 Mies ja pyörä matkalla maailman ääriin. Montenegrossa odottaa kuitenkin yllätys: tienposkessa  pikkuinen kisu. Eihän eläinystävä voi sitä siihenkään jättää. Miehellä ei ole aavistustakaan, millaisen seikkailun pyörteisiin hän päätyy. Dean Nicholsonin Nalan maailma ( Nala's world: One man, his rescue cat and a bike around the globe , suomentanut Veera Kaski, WSOY 2021) on kerta kaikkiaan ihana! En normaalisti lue matkakirjoja, koska en ole matkailijaihminen, mutta tämä teos sulatti sydämeni. Nala on aluksi takkuturkkinen ja onneton tyyppi, mutta hyvällä hoidolla siitä sukeutuu virkeä seikkailija. Uskokaa tai älkää, se kiintyy mieheen, Deaniin, niin että seuraa tyytyväisenä sitä pyörän selässä! Seikkailuja riittää niin, että heikkopäistä (minua) vähän jo hirvitti. Tuurilla Dean salakuljettaa kissan rajan yli, mutta saa sen verran älliä päähänsä, että hankkii Nalalle asianmukaiset paperit. Välillä myrsky koettelee, tulee auringonpistos, karhu vaanii telttaa, yksi pelastettu koira me

"Ja nyt hän on täällä. Hän ei halua ajatella, että hän on täällä, koska äiti käski. Että tämäkin hetki on äidin aikaansaama." Saaressa asuu hulmuava ja keekoileva nainen kaftaanissaan. On nähnyt harvinaisen linnun siellä. Holly on hillitön ja häpeämätön, aivan saareen tulevan Evan vastakohta. Jos Holly on kolibri, Eva on harmaavarpunen. Maisku Myllymäen Holly (WSOY 2021) on hengästyttävä, mukaansa vetävä. Se tuoksuu mereltä, yölliseltä viiniltä ja himolta. Se on kasvukertomus ja myös jotain muutakin, dynamiikka tihenee ajan myötä ja tapahtuu kaikenlaista. Harmaavarpusesta kuoriutuu kuningaskolibri, nainen joka ei enää jaksa miellyttää. "Ajatella. Viikko voi muuttaa ihmisen. Tai vaate, huulipuna. Tai se, että joskus sitä vaan saa tarpeekseen." Eva harmaavarpusen elämä on ollut kiihkeän ja väsyttävän äidin sanelemaa. Äidillä on lehtitoimitus ja tietysti Eva on siellä töissä. Äiti ei ole paha, oikeastaan hän rakastaa tytärtään, mutta tukahduttaa tämän. Saaressa vietet

 Keskiössä on nainen. Tai naisia. He ovat tavalla tai toisella ahdistuneita. He riitelevät miestensä kanssa, tarkkailevat itseään ja toisia. Välillä tapahtuu aivan outoja, kuten silloin kun nainen antaa lahjaksi henkitorvensa. Amanda Palon Outoja kaloja  (Kosmos 2021) on totta tosiaan outo. Olen ymmälläni. En edes tiedä, onko tämä novellikokoelma vai jotakin muuta. Novelleiksi nämä tulkitsin, koska en ainakaan tajunnut kunnolla yhdistäviä tekijöitä, paitsi ahdistuksen. Alku kyllästytti minua kovin. Kuljin välillä mieleni aallonharjoilla koettaessani keskittyä. Olin tällä kertaa odottanut liikoja, sillä kirjaa on kehuttu kovin. Tunnen oloni myös vähän tyhmäksi, kuin en olisi ymmärtänyt kunnolla teoksen ydintä. Ja silti, jokin erikoisuus. Jokin vähäsen houkutteleva ei saa minua tyrmäämään kirjaa täysin. Loppupuoli oli hiukan parempi tai sitten vain totuin kerrontaan. Se, mikä minua tympi oli kaiken lattea arkisuus. En ole laisinkaan arkisuuden ystävä, en musiikissa enkä kirjallisuudessa.

 Tässä on vanhempieni toinen kissa Pilvi. Hän on kovin seurallinen tyttö ja välillä "sabotoi" lukutuokioitani. Onhan kissan rapsutus tärkeämpää kuin mikään muu! Olen lukemisissani helposti innostuva ja nyt onkin monta teosta kesken. Britt Bennettin  Mikä meidät erottaa on hyvässä vaiheessa, mutta vähän jumittaa. Luin Desireen ja hänen tyttärensä osioita mielenkiinnolla, mutta tämänhetkinen Stellan näkökulma jostain syystä hangoittelee vastaan. Aion minä sen kuitenkin lukea loppuun, kyseessä on selvästi laatukirja. Olen myös hypähtänyt Ruth Gallowayn mukaan (Elly Griffiths). Maan alla on ihan alkutekijöissään vielä, mutta kyllä se siitä etenee. Lisäksi luen Katja Myllyviidan teosta Tunne tunteesi , jota LauraKatarooma esitteli juuri blogissaan . Sattui kuin maagisesti olemaan palautushyllyssä, joten pitihän se napata. Ajattelin sijoittaa sen Helmet-haasteessa kohtaan toisen lukijan suosittelema, vaikkei Laura sitä ihan suoraan minulle suositellutkaan. Mutta varmasti hän miel

 Innostukseni blogiini on vain syventynyt, mutta en ole aivan tyytyväinen kirjoituksiini. Huomaan urautuneeni tietynlaiseen arvioformaattiin, joka ei tavoita kaikkea sitä, mitä haluaisin. Mielessä väikkyvät Mrs. Karlsson lukee -blogi sekä jo kuopattu blogi Kertomus jatkuu . Jotain vähän samaa haluaisin omaan otteeseen. Haahuilua, innostusta, ehkä kirjailijoiden esittelyjä, tosin mistä siihen sitten lailliset kuvat... Mutta jotain ehkä otteeltaan henkilökohtaisempaa. Vähän sellaista roiskaisua, ei aina sisäsiistiä arviota. Kirjoitin syksyllä vastineajatuksia kirjoituskokoelmaan Suurteoksia. Se oli ihanaa, jotain vähän erilaista.  Onko teillä ideoita tai mielipidettä asiaan? :) Kuuntelen mielelläni lukijoideni mielipiteitä. 

  Like Kustannus 2021. Hanna Haurun pienoisromaani Viimeinen vuosi on tulvillaan melankoliaa ja pieniä, ohikiitäviä hetkiä. Romaani jäi kirjailijan viimeiseksi. Kirjan päähenkilö on vanhempi kirjailijamies, joka koettaa viimeistellä uusinta romaaniaan. Hän asuu jossain kyläpahasessa, ilmeisesti Oulun lähellä. Aikakautta ei sen tarkemmin kerrota, mutta tarinasta voi päätellä, että jossain osapuilleen ehkä 50-luvulla ollaan. Kaikki tehdään käsipelissä eikä puhelintakaan ole kuin kylän postissa. Haurun romaani on vähäeleinen, mutta vaikuttava. Siitä on riisuttu kaikki turha ja jäljellä on vain sanomisen arvoinen. Kirjaa kuljetetaan päähenkilön mietteiden kautta. Mies on vähän mörökölli, mutta herkkyys pilkistää jurosta mielestä kuin timantti. Välillä on niin kurjaa ja köyhää, että miehen pitää kulkea naapuritaloissa kerjuulla. Rahan saamiseksi joutuu kirjoittamaan tyhjänpäiväisiä novelleja lehtiin, jotta leivälle olisi laittaa muutakin kuin ylähuuli. Kuitenkin intohimon kohde, viimeisin