Susan Fletcher - Meriharakat

"Rakkaus? Annie oli päästänyt sanan huuliltaan kaksi vuotta aiemmin - päästänyt sen vapaaksi kuin linnun, joka kolahti ikkunalasiin ja jätti siihen höyhenjälkensä. Olimme kaikki kuulleet sen. Se ei ollut räpäyttänyt siipiään sen koommin, mutta oli lymyillyt lähistöllä. Curien katolla. Meidän sisällämme. Tiesin, että jossain vaiheessa se tulisi taas esiin, se sanottaisiin. Kerta toisensa jälkeen."

Voi, mistäköhän oikein aloittaisin purkamaan tätä omituista ja erikoista kirjaa? Olen ristiriitaisissa mietteissä ja vähän pyörällä päästäni, sillä sain tämän juuri loppuun.
   Kirja on tarina nuoresta Moirasta ja tämän ravisuttavasta mustasukkaisuudesta sekä pinnan alla kytevistä tunteista. Hän on koulukiusattu laihuutensa ja lasiensa vuoksi, mutta kaikki on ihan hyvin vielä silloin, kun on vain he kolme, Moira ja isä ja äiti. Mutta vähän sen jälkeen, kun hänet lähetetään stipendillä kouluun kauksi kotoa, hänen maailmansa musertuu. Äiti on sanonut ennen hänen lähtöään, ettei mikään muutu. Mutta kaikki muuttuu: hänelle syntyy pikkusisko.
Itselläni ei ole sisaruksia, joten minun on vaikeaa kirjoittaa sisaruudesta, mutta minua kauhistutti Moiran viha tulokasta kohtaan. Tietysti ymmärrän, että lapset tuntevat hylkäämisen tunteita äidin hoivan keskittyessä vauvaan - se on toki ihan ymmärrettävää. Mutta Moiran viha ei lopu lapsuuteen, vaan jatkuu läpi vuosien, kunnes kärjistyy siskon lentämiseen alas kalliolta kivikkoon. Se ei kuitenkaan tapa tätä, vaan hän makaa letkuissa sairaalassa, jossa perhe häntä käy katsomassa, ja jossa Moira vuodattaa hänelle elämänsä.
Ja kuitenkin alta pilkistää Moiran rakkaus siskoaan kohtaan. On kuin tuo onnettomuus - sillä onnettomuus se lopulta on, ainakin Moira vakuuttaa siskolleen, ettei ikinä halunnut tämän putoavan alas - olisi herättänyt tuon tunteen lopultakin eloon.

Koulukiusaaminen jatkuu entistä pahempana eikä Moiralla ole juuri ystäviä. Joskus hän puhuu Annielle, muttei oikein muille. Hänen huonetoverinsa eivät ole parhaimmasta päästä - varsinkaan kaunis ja julma Heather. Ja silti Ray rakastuu häneen kaikista tytöistä. Moira ei voi uskoa sitä.
  Moiraa käy kovasti sääliksi: hän pitää itseään kovin rumana eikä hän osaa olla sosiaalinen, vaan jää yksin. Heather on raivostuttava henkilö, ja lukija toivoo pahansuovasti hänelle käyvän hullusti myöhemmin elämässään.

Jokin kirjassa ei kuitenkaan ihan natsannut. Se ei ollut niin ravistava ja hieno lukukokemus, kuin olisi voinut luulla. Jotain kuitenkin puuttui. Silti se vaikutti minuun syvästi kirjailijan kehrätessä kokoon Moiran jsielunmaisemaa ja hänen hurjaa mustasukkaisuuttaan. Olen lukenut tämän Reeta Karoliinan hienon tekstin Z - rakkaustarinasta, ja nyt mietinkin, että johtuuko vastahankaisuuteni siitä, että kirja tulee minulle tällä teemallaan liian lähelle? Sillä minäkin osaan mustasukkaisuuden ja vainoharhaisuuden. En ole seurustellut, mutta rakastanut olen, ja rakastan nytkin. Pelkään hurjasti menettämistä, se on karmea ajatus ja tunne. Sitä piirrettä inhoan itsessäni eniten, kuten Reetakin. Kirja tosissaan sai minut apealle mielelle kuvatessaan Moiran vainoharhaisuutta. Mitä ilmeisimmin se tuli liian lähelle.

Ehkä minun pitääkin lukea se joskus muulloin uudestaan? Ehkä silloin osaan pitää siitä intohimoisesti, kuten Leena. Onhan sen kielikin oikeaa runoutta.

Loppuun vielä, melkein asiaan kuulumattomasti haluan linkittää Lyrielin kappaleen Paranoid Circus. Se pyöri jatkuvasti lukiessa mielessäni, sillä siinä sanotaan "Moira did belief in virtue and honesty but/ you know innocence breaks so easily [...] So she killed herself on a lovely morning/ And the rising sun smiled in her numbly eyes" Laulu on hurja ja ihana, vaikka sen Moira onkin aivan erilainen kuin tämän kirjan Moira. Kuunnelkaa se silti! Siinä on lumoava sävel.