L. M. Montgomery - Marigoldin lumottu maailma

 "Paikat tietävät, milloin niitä rakastetaan - aivan niin kuin ihmiset. Olen nähnyt taloja, joiden sydän on aivan murtunut. Tämä talo ja minä olemme aina olleet hyviä ystäviä. Olen rakastanut tätä taloa siitä päivästä saakka, kun tulin tänne morsiamena. Olen istuttanut useimmat noista puista. Sinun täytyy mennä jonakin päivänä naimisiin, Marigold, ja täyttää nämä huoneet jälleen. Mutta ei liian nuorena - ei liian nuorena. Avioiduin seitsemäntoistavuotiaana ja olin isoäiti kolmekymmentäkuusivuotiaana. Se oli kauheaa. Joskus minusta tuntuu, että olen aina ollut isoäiti."

L. M. Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma on romaani pienestä tytöstä, jolla on avain mielikuvituksen taikamaailmaan. Marigoldille sinipiiat ja dryadit ovat yhtä todellisia kuin arkipäiväkin. Ja entä sitten kultainen Sylvia, hänen mielikuvitusystävänsä! Ei kukaan vedä vertoja Sylvialle.

Olipa ihanaa taas vierailla Montgomeryn kauniissa maailmassa! Olen lukenut tämän romaanin kerran aiemmin ja silloin se ei tehnyt minuun syvempää vaikutusta. Nyt en käsitä, miten se on mahdollista. Tällä lukukerralla Marigoldin lumottu maailma oli hyvin puhutteleva, koska tunnistin Marigoldista paljon itseäni (lapsena). Mielikuvitusystävät, haltioituminen kaiken kauniin edessä, vilkas mielikuvitus, herkkyys... Kuin olisi lukenut itsestään pienenä!

Maailma Marigoldin ympärillä on hieman modernimpi kuin tunnetummissa Annoissa ja Runotytöissä. Autot ja puhelimet ovat arkisia välineitä, vaikka vielä ajetaan myös hevoskärryillä. Kuitenkin vanhan ajan romanttinen lumous avautuu Marigoldin haaveellisten pikkutytön silmien kautta lukijallekin. Nautin todella paljon erityisesti luontokuvauksesta, joka onkin Montgomeryn tavaramerkki. Hetken ajan muistin taas, miltä maailma näyttää silloin kun se vielä on upouusi. Se on kultaakin arvokkaampi kokemus varsinkin nyt korona-arkena, ja olen siitä haikeasti kiitollinen. Esimerkiksi tämä kuvaus on todella kaunis:

"Orvokkien samettiset kasvot odottivat häntä iltahämärissä, ja hänen rakkaat puunsa toivottivat hänet jälleen tervetulleeksi veljeskuntaansa. Kun hän sulki pienen Vihreän veräjän takanaan, hän pääsi kokonaan erilaiseen maailmaan - jossa saattoi olla onnellinen tuntikausia ilman meteliä. Hän kääntyi ja katsoi vanhaa villiviinin peittämää taloa ja sen takana olevaa satamaa. Suuressa hiljaisessa maailmassa ainoa ääni oli tuulen humiseva laulu. Ja herra Donkinin maatilan niityn jokaisessa vihreässä kolkassa oli pehmeitä, usvaisia varjoja."

Kirjassa on toki myös herkullista ihmiskuvausta, kuten Montgomeryn kirjoissa aina. Erityisesti Marigoldin viime hetket vanhan isoäitinsä kanssa ovat aivan hykerryttäviä, kun isoäiti muistelee eri ihmisiä pisteliäällä tyylillään. Myös Marigoldin kohtaamiset erilaisten lasten kanssa antavat näkymiä ihmisluonnon monista puolista. Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, sen Marigoldkin joutuu oppimaan.

Tämä oli todella ihastuttava ja vaikuttava lukukokemus. Suosittelen ehdottomasti! Harmi, että Marigoldin tarinalle ei ole jatko-osia.