Anna Ahmatova - Valitut runot

"Päivä kääntyi jo iltaan,

sumu tiheni.

Kadunkulmaan asti

tulkoon Hoffmann kanssani.

Hän tietää, miltä huuto

tukahtuva kuulostaa

ja kenen kaksoisolento

livahti kulman taa.

Tuon hirveän varjokuvan

olen nähnyt edelläni

jo neljännesvuosisadan,

se on totinen piinani...

"Siis oikealle tästä?

Tuon nurkan takana?

Voi kiitos!" Pieni talo

ja oja. En tiennytkään,

että kuu on sekaantunut

perin juurin asiaan.

Se syöksyy tikkaita alas

ja kiertää tyynenä

tuon hylätyn talon, jossa

yö lähtöä tehdessään

katsoi peilinsirpaleita,

katsoi pöytää ja pimeää,

jonka sylissä surmattu nukkui

unta sikeää."

Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Ulkoasu Markko Taina. Taitto Jarkko Hyppönen. Tammi 2008.

Olen etsinyt todella vaikuttavaa runoteosta jo kotvan aikaa, ja nyt olen päässyt lähemmäs kuin ehkä koskaan aiemmin. Anna Ahmatovan Valitut runot todella tekevät vaikutuksen! Vanha Venäjä elää niissä voimakkaasti ja Pietarin paikat heräävät henkiin. Ahmatova myös kirjoitti monta muistorunoa, muun muassa Mihail Bulgakoville.

Toistuvina teemoina kertautuvat muisti, Pietari, aaveet ja vankileirit. Monen muun taiteilijan paetessa Venäjältä sotien aikana Ahmatova jäi Venäjälle ja koki aitiopaikalta puutetta ja nälkää. Hänellä ei juuri ollut omaa asuntoa, vaan hän asusti milloin kenenkin luona. Rakkain oli ilmeisesti Fontankan talo, joka myös mainitaan runossa.

Ainoa heikkous on se, että välillä runot ovat sointuvia ja välillä eivät, siis saman runon sisällä. Koin sen rikkovan runojen poljentoa. En tiedä, onko ilmiö jo alkuperäisissä runoissa vai onko ongelma syntynyt käännettäessä.

Suosittelen ehdottomasti! Ahmatova osaa luoda hienoja tunnelmia. Laitan tähän loppuun vielä kaksi erityisen hyvää runoa.

"Kuinka voit katsella Nevaa

ja lähteä silloille vaeltamaan?

Siitä asti kun uniini ilmestyit,

minut surulliseksi mainitaan.

Terävät mustien enkelten siivet,

viimeinen tuomio ovella,

ja karmiininpunaiset nuotiot

kukkivat ruusuina lumessa."

"VIIDES

Ankara aikakausi käänsi minut

kuin joen.

Elämäni vaihdettiin. Se virtasi

toiseen uomaan, omani ohitse,

enkä nyt rantojani tunne.

Oi kuinka monesta näytöksestä jäinkään pois,

kuinka monesti väliverho nousi ilman minua

ja laski taas. Kuinka monia ystäviä

en kertaakaan elämässä kohdannut,

ja kuinka monen kaupungin ääriviiva

olisi nostanut kyyneleet silmiini,

kun nyt tunnen vain yhden kaupungin

ja löyden sen unessa hapuillenkin.

Ja kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta,

ja nyt niiden äänetön kuoro minut ympäröi

ja ehkä vielä joskus minut tukehduttaa...

Minulle ovat tuttuja alut ja loput

ja elämä lopun jälkeen, ja vielä jokin,

jota ei nyt ole tarvis muistella.

Ja joku toinen nainen anasti

minun ainokaisen paikkani

ja laillistakin laillisemman nimeni

ja jätti minulle vain liikanimen,

josta tein varmasti kaiken minkä pystyin.

Voi että en pääse edes omaan hautaani.

Mutta joskus kevään villi vihuri

tai sattumalta nähty sana kirjan sivulla

tai jonkun hymy äkkiarvaamatta vetää

minut tuohon elämään, jota ei ollut.

Sinä vuonna olisi tapahtunut sitä,

tänä vuonna tätä: olisin matkustellut,

nähnyt, pohtinut ja muistellut,

siirtynyt uuteen rakkauteen kuin peiliin,

mielessä tympeä tieto pettämisestä

ja rypystä, jota ei vielä eilen ollut...

Mutta jos sieltä jostain katselisin

nykyistä elämääni, tietäisin vihdoin,

mitä on kateus..."