Antti Rönkä - Nocturno 21:07

 

Gummerus 2021

"Antin lapsuus päättyi eräänä kesäiltana klo 21:07. Hän näki ajan sähkönsinisestä digitaalikellosta, joka vilkkui yöpöydällä ja jonka hän oli saanut mummiltaan nimipäivälahjaksi. Hän makasi sängyllä, liian lyhyellä sängyllään, kasvot päiväpeittoa vasten niin että tunsi oman kuuman hengityksensäja kuolan, joka norui tyynylle raukeiden, kalamaisten huuliensa välistä."

Antti Röngän autofiktioromaani Nocturno 21:07 kertoo nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä ja syvästä häpeästä. Antti-niminen minäkertoja laukeaa ja kokee lapsuutensa loppuvan siihen. Kello näyttää lukemaa 21:07. Välissä aikuinen Antti kamppailee elämässään.

Röngän romaani on aiheensa puolesta raskas. Päähenkilön syvä häpeä pakottaa katsomaan myös omaa häpeää silmiin, johtui se sitten mistä tahansa. Romaanin sivut täyttyvät häpeästä, hengittävät sitä. Välillä Anttiin turhautuu, toisaalta häntä ymmärtää. Olisin halunnut ottaa hänet syliin ja vakuuttaa, ettei mitään hätää ole.

Lukukokemuksen jälkeen jäin miettimään, mistä tämä häpeä oikein on peräisin. Antin perhe vaikuttaa kirjassa aika tavalliselta. Mistä Antti on edes saanut päähänsä, että miehen seksuaalisuus olisi väärin? Se on hänellä syvä päähänpinttymä, joka seuraa aikuisvuosiin asti. 

Pidän aihevalintaa todella rohkeana. En ole koskaan törmännyt missään mieheen, joka kertoisi epävarmuudestaan näin. Olemme tottuneita käsittelemään naisen seksuaalisuuteen lyötyjä häpeäleimoja, mutta se on uutta miehen ollessa kyseessä. Toivoisinkin, että tämä kirja nostaisi esiin keskustelua aiheesta. Kirjan Antti tuskin on ainoa aiheen kanssa kipuileva.

Mielestäni kirjan rakenne on onnistunut. Nuoren ja aikuisen Antin osat vaihtelevat luontevasti ja tässä on vielä sellainen tvisti, että kirjassa aikuinen Antti on kirjoittamassa Nocturnoa. Tykkään tällaisista jännistä metatasoista. 

Kirjan maailmassa on myös jotain varsin tuttua. Antti asuu nuorena jossakin tarkemmin määrittelemättömässä kyläpahasessa. Ajattelinkin kirjaa lukiessani, että pikkukaupungit ovat samanlaisia kaikkialla. Sellaisessa ei ole helppo kasvaa, jos kokee olevansa vähänkään erilainen.

Kirjasta pilkistää myös sieltä täältä yhteiskuntakritiikkiä. Antin sukupolvelle, siis minun sukupolvelleni, on aina jaksettu hokea uskoa itseen, ikään kuin se ratkaisisi kaiken:

"Hänen sukupolvensa saattoi koota tulevaisuutensa kuin irtokarkkipussin, niin heille ainakin valehdeltiin, kaikki oli mahdollista kunhan uskoi itseensä. Enää ei uskottu Jumalaan tai edes maailmaan, sen sijaan hoettiin minä uskon itseeni, minuun, kaikkivaltiaaseen. Tee mitä haluat, sanottiin, maailma on sinun, anna mennä."

Kokonaisuutena onnistunut teos. En tiedä, pidinkö tästä varsinaisesti, mutta pidän kirjaa tärkeänä keskustelunavaajana. Suosittelen!