Kangastus 38

Kjell Westön romaani Kangastus 38 (Otava 2013, kääntänyt Liisa Ryömä) on paitsi kahden toisiinsa sidoksissa olevan ihmisen tarina, myös ajankuva vuodesta 1938. Kirjan päähenkilöitä ovat Thune, kohtuullisen varakas suomenruotsalainen asianajaja ja hänen konttoristinsa rouva Wiik eli Matilda. Westö tarkastelee heidän mielenmaisemiaan ja kokemuksiaan tiiviisti.

Vuonna 1938 Suomen sisällissodasta oli kulunut 20 vuotta, mutta jäljet ja arvet olivat edelleen tuoreita. Thune on taustaltaan valkoinen oikeastaan väistämättä, mutta ajatuksiltaan ja arvoiltaan hän on liberaali. Niin liberaali, että se leimaa hänet, kun raju kiihkokansallismielisyys valtaa mielet myös pikkuruisessa ja kaukaisessa Suomessa.

"Thune muisti paraatin joka oli järjestetty viikkoa hänen saapumisensa jälkeen. Kaupunki oli koko viikon valmistautunut suureen esitykseensä. Kymmenkerroksisten talojen seinät oli kokonaan peitetty valtavin punaisin lipuin, jotka oli koottu ohuista kankaalla verhotuista puulevyistä. Yhtä korkeat Stalinin ja Leninin palvontakuvat, niin suuret että kokonainen nostokurkien armeija joutui nostamaan ne paikoilleen."

Matilda taas joutuu jatkuvasti traumaattisten takaumien vangiksi. Hänen perheensä kuului punaisiin, ja hän joutui valkoisten vangiksi epäinhimillisiin oloihin. Vankileirien muistot eivät hellitä, varsinkin kun Matilda tekee kaikkensa salatakseen menneisyytensä. Punaisuus on vuoden 1938 Suomessa ja Helsingissä vaarallinen tausta.

"Hyvät ajatukset eivät auttaneet. Toisen luokan vaunu oli äkkiä täynnä loisia. Ne vyöryivät hänen ylitseen, niitä oli tuhansia, satojatuhansia, hän tunsi miten pelko ja häpeä värjäsivät kaulan ja posket punaläikkäisiksi ja miten koko ruumiiseen kihosi kylmä hiki joka alkoi valua noroina."

Thune pyörittää kavereineen Keskiviikkokerhoa, joka on varakkaiden suomenruotsalaismiesten henkevä keskustelupiiri. Tunnelma on kuitenkin muuttunut. Ennen erimielisyyksistä huolimatta sopuisa kerho on alkanut natista liitoksistaan. Osa kerholaisista pitää Hitleriä arvossa, mikä huolestuttaa Thunea. Hän on kuitenkin niin murheellinen yksityiselämänsä vuoksi, että vastustaa tovereitaan vain laimeasti. Ehkä liiankin laimeasti.

Keskiviikkokerhossa on kuitenkin mielenkiintoinen tvisti, sillä yksi sen (aiemmista) jäsenistä on juutalainen Jogi. Hän vain on ns. sielullisesti haavoittuvassa tilassa ja kerhon lääkärin, Robin, potilas. Hän siis toisaalta säästyy juutalaiskysymyksen käsittelystä. Matildan ohella Jogikin oireilee, sillä hän tuntuu kantavan koko maailmanlaajuisen juutalaisyhteisön kärsimystä harteillaan.

Yksi kirjan moraalinen kysymys onkin, missä määrin ihmiset puuttuvat vääryyksiin ja pahuuteen. Mikä on asioiden laidan huomaavan ihmisen vastuu? Eikö Thunen sivistyneenä ja jossain määrin vaikutusvaltaisenakin pitäisi ottaa vahvemmin kantaa? Miksi hän väistelee? 

Ajankuva tulee hyvin esiin kirjan henkilöiden puheiden ja asenteiden kautta. Yksi kerholainen, Arelius, on kiihkeä ja fanaattinen kansallismielinen. Hän on lumoutunut Hitlerin ajatuksista ja saarnaa Thunelle muun muassa terveen ruumiin seikoista ja voimistelusta. Heidän ollessaan saarella lomalla hän paljastaa itsestään ja aatteistaan ehkä enemmän kuin oli tarkoitus: ihmisen pitäisi elää vaistonsa varassa ja luopua sivistyksestä. Näinhän toisen maailmansodan aikana monessakin kohtaa kävi, varsinkin sen esinäyttämöillä Saksassa.

"Enkä minä suinkaan yritä puolustaa Hitleriä, hän puhuu paljon tyhmyyksiäkin. Mutta hän oli oikeassa kutsuessaan Berliiniä kulttuuribolsevismin ja sekarotuisuuden pääkaupungiksi. Ja se talouspolitiikka sitten, Brüning ja ne muut imbesillit! Kansan hanat ehtyvät, ja mitä tekevät johtajat? Vääntävät hanoja yhä pienemmälle ja kehottavat: Juokaa rakkaat kansalaiset, juokaa!"

Kangastus on Matildan veljen Konnin kuvitteellinen sävellys, mutta ennen kaikkea metafora. Sana kangastus kummittelee Matildan mielessä ja Thune pohtii varsinkin romaanin lopussa, onko kaikki hänen ajattelemansa ja näkemänsä silkkaa kangastusta. Kirjan nimi onkin mielestäni varsin onnistunut. Oikeastaan jokaisella henkilöllä on omat illuusionsa, joillakin naiivimmat kuin toisilla.

Täytyy todeta, että kirja on varsin erinomaista työtä. Mielestäni parempi kuin myöhemmin kirjoitettu Rikinkeltainen taivas. Kuitenkin juuri tässä synkässä maailmantilanteessa koin kirjan ahdistavana ja ankeana. Liian moni asia muistutti sekopäisestä ja aggressiivisesta Venäjästä. Myös jo pitkään polarisoitunut poliittinen keskustelu, myös kansalaiskeskustelu, tuo tuulahduksia 30-luvulta.