Ruumis / Huoneet

"Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin mitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan. 

   Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone. Täällä olen turvassa. Täällä olen koskematon."

Susanna Hastin omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ruumis / Huoneet (S&S 2022) on todella rankka. Se kertoo naisesta, joka alkaa pureutua aukkoiseen muistiinsa. Jo alussa on selvää, että hän on kohdannut nuorena seksuaalista väkivaltaa. Nainen haluaa tehdä dokumentin, koettaa ymmärtää että se todella tapahtui hänelle. Täyttää muistin aukot.

Lukiessani kirjaa minulla heräsikin epäilys omakohtaisuudesta, koska seksuaalisen trauman kuvaus oli niin osuvaa ja ytimeen osuvaa. Ikävä kyllä hyvin iso osa kirjasta onkin elämäkerrallista, se selviää tästä Helsingin Sanomien haastattelusta. 

Kirja on arvokas kuvaus väkivallasta ei vain siksi, että näistä asioista pitäisi yleisestikin puhua enemmän, vaan ennen kaikkea siksi, että tekijät ovat itsekin alaikäisiä. En ole tainnut koskaan lukea romaania, jossa raiskauksen tekijät olisivat alaikäisiä. Aihe on todella suuri tabu. Raiskaaja nähdään edelleen vanhempana miehenä. Koetin googlettaa tietoa nuorten tekemistä seksuaalirikoksista enkä löytänyt oikein mitään. Tämäkin kertoo jotain.

Kuvauksen ruumiillisuus teki minuun vaikutuksen. Romaanissa ruumiit ja huoneet vertautuvat toisiinsa, ne ovat tiloja joissa tapahtuu asioita. Päähenkilö miettii useampaan kertaan, että huoneet ja esineet varastoivat ruumiin lailla sen pahan, mitä tapahtuu. Ruumis on täynnä näkyviä ja näkymättömiä jälkiä. Raiskatun ruumis on sotatanner.

Todella ansiokas esikoisromaani. Toivon todella, että se huomataan kaikkialla ja että siitä puhuttaisiin. Yksi tämän vuoden parhaimmista kirjoista.

"Miten epäreilua muistaa väkivallasta niin paljon ja rakkaudesta niin vähän."