Pirkko Saisio - Passio

 "Oliko kaikki, mikä oli tapahtunut, ollut sattumanvaraista?

       Vai oliko hän kulkenut määrätietoisesti, vaistonsa varassa tai kohtalon pakottamana, siihen ainoaan suuntaan johon hänen oli ollut määrä kulkea?"

Pirkko Saision suurteos Passio (Siltala 2021) kattaa vuosisatoja, 1500-luvun koitosta osapuilleen 1960-luvulle, näin ainakin itse historian tapahtumista arvioin. Tarina alkaa Firenzestä, jossa ruhtinatar Vasari kantaa erikoista korua kaulassaan. Se on kultaa, kuvaa Paratiisia käärmeineen kaikkineen, käärmeellä on rubiinisilmät. Ruhtinatar elää pelossa, sillä luostarin priori veli Girolamo Savonarola on lietsonut jonkinlaista uskonpuhdistusta, ja siinä ovat rikkaat tulilinjalla. Veli kohtaa kuitenkin kohtalonsa, mutta sitä ennen hän oivaltaa, että tahallisessa köyhyydessä elänytkin voi olla ulkokullattu.

Näistä lähtökohdista kirja ponnistaa historian laineille, ja mikä matka se onkaan! Koru on eri vuosisatojen ihmisiä yhdistävä tekijä. Välillä se muuttuu ikonin riisaksi, siitä taas koruksi ja vaikka miksi. Kiviä varastetaan, mutta jotain on tuosta noidutusta korusta aina jäljellä. Sillä jollain lailla kirotulta koru todella vaikuttaa, se ei näytä tuovan onnea sen paremmin rikkaille kuin köyhillekään kantajilleen.

"Keväät ja kesät seurasivat toisiaan, mutta silti tuntui että jokainen kevät oli uusi, ennen näkemätön, kun taas hämärät, sateiset syksyt muodostivat ikuisuudesta ikuisuuteen vaeltavan murheellisen kulkueen."

Korun ohella ihmisiä mietityttää Jumala. Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä vähemmälle Jumalan ajattelu jää, mutta ei kuitenkaan lopu kokonaan. Nekin, jotka ovat tehneet raskaasti syntiä, tuntuvat pitävän Jumalaa vähintäänkin vaihtoehtona, jos ei muuta. Rukous kaikuu jopa Solovetskin vankileirillä, jossa se tietysti on ankarasti kiellettyä. Moni heittää ilmoille ajatuksen siitä, ohjaako meitä jokin suurempi voima vai olemmeko aivan heitteillä maailmassa.

"Andrei siemaisi toisen lasillisen slivovitsia ja näki käskystä maailman, näki sen Grigorin silmin, ja näki ominkin, sillä sellainen on rakkaus, alkuvaiheessa, että ihmisen kasvoissa on kahden silmän sijasta silmiä neljä."

Parhaiten mieleen jäänyt hahmo on ehkä Andrei, teologiset opinnot hylännyt, Goluboje Selossa diakonina toimiva viaton ja pelokas mies. Hän rakastuu jo kimnaasissa toveriinsa Grigoriin, ja rakkaus on tietysti mahdoton. Grigori on häikäilemätön ja hyvä suustaan ja ennen pitkään hän etenee hänen korkeajalosukuisuudekseen saatuaan armon keisarinna Jekaterinan silmissä. Andrei ei vuosikymmeniin kuule Grigorista mitään, elää vain omituisen, itseään isä Serafimiksi nimittävän miehen alaisuudessa. Kun he sitten Grigorin kanssa kohtaavat, on moni asia muuttunut, paitsi ehkä Andrei itse.

Minusta oli kiinnostavaa, miten monta itsestään epävarmaa hahmoa Saisio oli luonut. Se oli itse asiassa virkistävää, koska kirjallisuudessakin kuvataan usein päähenkilöinä aika pontevia tapauksia. Varoituksena kyllä, että kehenkään ei kannata oikeastaan lukijana kiintyä. Saision psykologinen silmä on tarkka. Ihmisten syvät vaikuttimet levittäytyvät lukijan eteen, välillä on jopa vaikeaa lukea niin intiimeistä asioista!

Ihanan runsas, ihmistä läheltä tutkiva romaani! Olipa hyvä, että lähdin lukemaan pitkästä aikaa näinkin paksua kirjaa (732 sivua!), kyllä nimittäin kannatti.

"Elämä oli kohtuutonta, isoissa ja pienissä asioissa, ja siinä missä isot kohtuuttomuudet, kuten pidätys, veivät jalat alta, siinä pienet kohtuuttomuudet, kuten tupakan tarpeeton riistäminen toisen huulilta, koskettivat ihmisessä lasta, joka eli sitkeästi ja kaltoinkohdeltuna ihmisen sisässä, olipa tämä everstiluutnantti tai marsalkka tai murhamies, mikä tahansa."