Elizabeth Strout - Nimeni on Lucy Barton (Lucy Barton 1)

"Ihminen voi olla valmis luopumaan lapsista, joita on aina halunnut, valmis sietämään menneisyyttään tai vaatteitaan koskevia huomautuksia, mutta sitten - yksi pieni nälväisy, ja sielu tyhjenee ja sanoo: Oi."

Elizabeth Stroutin kirja Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) aloittaa Lucysta kertovan sarjan. Lucy on kotoisin kuvitteellisesta peräkylästä Amgashista, jonka kirjailija on sijoittanut Illinoisiin. Elämä on ollut todella kovaa ja köyhää; perhe asui vuosikaudet kylmässä autotallissa ja lasten seurana olivat vain maissipellot. Yksi kirjan teemoista onkin ihmisen luokka-asema Yhdysvalloissa ja sosiaalinen nousu. Lucy on fiksu ja ahkera ja pääsee collegeen, minkä lisäksi hän nai kohtuullisen hyvin koulutetun miehen Williamin. He muuttavat New Yorkiin ja Lucy alkaa varoen tutustua paikkakunnan taidepuoleen.

Silti etualalle nousee luokan sijasta äiti-tytärsuhde. Lucy kertoo minäkertojana ja sijoittaa ison osan tarinasta niihin 80-luvun pitkiin viikkoihin, kun hän oli sairaalassa. Äiti tuli sinne Williamin kutsumana ja he kävivät 5 vuorokauden ajan syvempiä keskusteluja kuin koskaan ennen tai jälkeen niiden päivien. Eivät toki ihan suoraan, enemmän juorutaan kylän ihmisistä, mutta rivien väleissä on paljon tutkittavaa.

"Ihmiset eivät varmaan ymmärrä, miksei äitini koskaan saanut sanotuksi: minä rakastan sinua. Eivätkä he varmaan ymmärrä, miksei se haitannut minua."

Strout kuvaa hienosti sitä vierautta, mitä luokkanousu näyttää väistämättä ihmiselle tekevän. Lapsuus köyhyydessä ei unohdu, varsinkin jos köyhyys ei ole tullut yksin. Oma vanha perhe saattaa olla jopa vihamielinen eteenpäin päässyttä jäsentä kohtaan. Näitäkin asioita kirja käsittelee. Huomaan nyt lukemisen jälkeen, että tämä puoli kiinnosti minua hieman enemmän kuin ajatukset äidistä.

Tämäkin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kirjoilla on todella aikansa ja paikkansa. Vaikka se on hyvin lyhyt, se jäi minulla syksyn levottomuudessa kesken. Ajattelin myös, että kirja on tosi tylsä. Ei se tylsä ole, mutta vaatii tiettyä rauhoittumista äärelleen. Stroutin kirjoissa ei näytä valtavasti tapahtuvan, vaan pääpaino on ihmissuhteissa. Sitä mieltä olen kyllä edelleen, että Lucy on melko valju hahmo varsinkin verrattuna Stroutin toiseen hahmoon, Olive Kitteridgeen.

"On tämä melkoinen kaupunki. Mutta senhän minä olen jo sanonut."

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 4 kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

Helmet-haaste 2019: kohta 50 kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja