Édouard Louis - Väkivallan historia
"Valheet ovat pelastaneet minut monta kertaa. Jos mietin asiaa, monet vapauden hetket elämässäni ovat olleet hetkiä, joina olen voinut valehdella, ja valehtelemisella tarkoitan sitä että olen vastustanut sellaista totuutta, jota on yritetty iskostaa minuun, kudoksiini, sisäelimiini, itse asiassa sellaista totuutta, joka on jo kauan sitten asettunut minuun mutta muiden ulkopuolelta istuttamana, ulkoista totuutta, kuten se pelko, jonka Reda oli minuun istuttanut, ja tajusin, että valheet olivat ainoa voima, joka minulla oikeasti oli, ainoa ase johon saatoin varauksetta luottaa."
Édouard Louis on tullut tunnetuksia autofiktiivisista teoksistaan. Väkivallan historia (Tammi 2020, suomentanut Lotta Toivanen) kertoo siitä, miten Édouard Louis ottaa asuntoonsa vieraan kabyylimiehen ja joutuu fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kirjan erottaa muista uhrikertomuksista sen poikkeuksellinen rakenne: tarinaa kerrotaan paitsi Louisin minäkerronnassa, myös hänen siskonsa Claran kertomuksena miehelleen. Louis korjaa Claran kertomusta kursiivilla kirjoitetuissa osissa.
Louisin kirja näyttää harvinaisella yksityiskohtaisuudella, miten odottamattomia asioita raiskauksen uhri saattaa ajatella ja miten ulkopuolisen silmissä erikoista hänen käytöksensä voi olla. Louis kärsii peloista, mutta kuitenkin haluaa itsepintaisesti nähdä raiskaajassaan Redassa jotain inhimillistä. Tapahtumat Louisin asunnolla eivät etene suoraviivaisesti, vaan ensin on mukavaa yhdessä, kunnes Redan käytös muuttuu. Redan ulkomaalaistaustaisuus tuo asiaan kiusallisia rasistisia ulottuvuuksia, jotka verrattain rahvaanomaisesta taustasta ponnistaneelle Louisille ovat hankalia.
Myös rikostutkinta, johon Édouardin kaksi ystävää hänet puoliväkisin patistavat, on uuvuttava ja sekava. Louisia pallotellaan vaikka minne, kunnes oikea poliisitaho löytyy. Tapahtumia pitää toistaa loputtomasti. Lääkärille Louis on tulostanut rikosilmoituksen, mutta se ei riitä lääkärille, joka välttämättä haluaa kuulla kaiken Louisin itsensä kertomana. Oma lukunsa ovat kuulustelevat poliisit, jotka asennoituvat asiaan heti eri tavalla, kun saavat tekijän identifioitua pohjoisafrikkalaiseksi.
Louis on hyvin tarkkanäköinen kirjoittaja. Kirja on varsin ohut, mutta silti runsailla yksityiskohdilla ryyditetty kertomus. Kirjailija osaa sanoittaa ajatuksia, joista ei yleensä puhuta. Jo se tekee teoksesta arvokkaan. Lisänä on myös mielenkiintoinen vastakkainasettelu maalaisjuurilleen jääneen puhekielellä kertovan siskon version ja pariisilaistuneen Louisin itsensä version välillä.
Kommentit
Louis voisi kirjoittaa enemmänkin romaanimuodossa eikä jäädä loppuelämäkseen oman elämänsä esseemäiseen raportointiin Ernauxin tapaan.