L. M. Montgomery - Sara, tarinatyttö

"Oitis me näemme mielikuvituksessamme itsemme ja toisemme vanhoina ja harmaina - kaikki muut paitsi Tarinatytön. Emme kyenneet kuvittelemaan häntä vanhana. Meistä tuntui, että niin kauan kuin hän eläisi, hänellä täytyisi olla kiiltävät ruskeat kiharat, ääni, joka olisi kuin harpun helinää tuulessa, ja silmät, jotka loistaisivat tähtien tavoin ikuisesti nuorina."

Sara - Tarinatyttö on Montgomeryn tuotannon alkupäätä, neljäs kirja. Se on tulvillaan hänen kirjojensa tyypillistä lumousta, kauniita maisemia ja luontokuvauksia, elämää lasten silmin ja lämmintä huumoria. Ja, aikaan kuuluen, voimakasta uskonnollisuutta. Viimeksi mainittu ärsytti minua kovasti, mutta myös vaivasi mieltäni kirjan henkilöissä. Epäilemättä Montgomery on ollut uskovainen - vai onko sittenkään? Kirjassa tulee esiin niitäkin, jotka eivät usko, ainakaan horjumatta. Tosin melkeinpä kaikki tuntuvat kääntyvän "korkeamman puoleen", mutta yksi lapsista ja päähenkilöistä, Dan, epäilee vielä senkin jälkeen. Myös Runotytössä Allan Burnley oli 'jumalankieltäjä', tosin hän kääntyi uudelleen, mutta minua lähinnä mietityttääkin, että miksi Montgomery loi kirjoihinsa niin monta tällaista hahmoa? Kirjoissa tulevat esiin myös tarujen jumalat, joiden esiin tuominen lienee ollut melkoisen tavatonta tuohon aikaan. Erityisesti luontokuvauksissa tuntuu olevan jopa jotain pakanallista...

Kertojahahmo ei ole mikään tyypillinen; yleensähän se on nuori tyttö, mutta tässä aikuinen mies, Beverley King, muistelee tuota lapsuuden kesää Saarella Tarinatytön ja muiden ystävien kanssa. Kirjassa on välillä melkoista haikeutta Beverleyn kertojanäänen tullessa vahvemmin esille; se muistuttaa ihan suoraankin, miten vuodet vierivät nopeasti ja vääjäämättömästi. Mutta siitä huolimatta menneisyys on meidän, "jumalatkaan eivät voi ottaa pois antamiaan lahjoja".

Minua jäi hieman häiritsemään kertojahahmon ohuus, hän ei oikein missään vaiheessa tullut lukijalle tutuksi muiden lasten tapaan. Hän sanoi tai teki loppujen lopuksi hyvin vähän. Muut hahmot olivat syvempiä, tosin eivät yhtä lailla kuin muut Montgomeryn päähenkilöt. Tosin, miten olisivatkaan, onhan kahdeksan henkilön pyörittämisessä ja esittelemisessä paljon isompi tuo kuin yhdessä.
  Myös Tarinatytön satumainen kertomisen lahja tuntui aluksi turhalta liioittelulta, mutta se lakkasi vaivaamasta. Miksi kaiken pitäisi olla niin mahdottoman realistista kirjoissakin?
  Hyvin tulee myös esille muuttunut maailma. Tyttöjen ja poikien sukupuoliroolit piirtyvät silloin tällöin ikävästi esiin ja mm. sanan alushame sanominen erityisesti miesseurassa on häpeällistä. Olen iloinen, etten elä tuohon aikaan! Elämä on niin monin tavoin rajoittuneempaa kuin nykyään. 

Pienistä puutteistaan huolimatta tämä oli oikein ihana lukukokemus, ja on upeaa, että Sisko Ylimartimo on ruvennut näitä suomentamaan. Toivottavasti koko tuotanto saataisiin suomennettua uudelleen - mitä tosin epäilen, sillä ilmeisesti Annojen ja Runotyttöjen oikeudet ovat edelleen WSOYllä, joka ei ole ollut innokas uuteen käännökseen...