Valoa valoa valoa

"Aloin ymmärtää miksi äidit ovat tarinoissa usein kuolleita ja tyttäret orpoja.

     Tämä äiti ei vain nyt ollut tarpeeksi kuollut."

Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirja Valoa valoa valoa (Karisto 2011) voitti aikoinaan Finlandian eikä syyttä. Kirjassa on nimettömäksi jäävä minäkertoja, tyttö, joka rakastuu surua kantavaan Mimiin. Mimin perhe on jokseenkin erikoinen. Mimin äiti on kuollut oman käden kautta talon ullakolla. Siellä tytöt näyttelevät omituista näytelmää, jossa äiti Ulla Kolla ohjaa heitä. Lopulta elämä syöksyy kauheaan kurssiin syksyllä 1986.

Olen lukenut tämän aikoinaan tuoreeltaan, mutta jostain syystä muistikuvia ei ollut oikein jäänyt. Ihmettelen sitä nyt, sillä uskoisin tällä kertaa tarinan jäävän mieleen pitkäksi aikaa. Kirja on hyvin koskettava isoine teemoineen. Ihmiset, erityisesti aikuiset, ovat eksyksissä.

Oli kiinnostavaa lukea myös kirjan ajankuvaa, sillä en ollut vielä syntynytkään 80-luvulla. Pieniä tyttöjen tyyliasioita sivutaan, samoin tietysti lankapuhelin. Tsernobylin onnettomuus näyttelee tarinassa omaa osaansa.

Huotarinen rikkoo tietyllä tavalla tarinaa antamalla minäkertojan puhutella lukijoita. Välillä kertoja antaa neuvoja lukemiseen ja rikkoo tarkoituksella kirjoittamiskurssien ohjeita vastaan. Mukana on myös hienoja lauseita:

"Näytteleminen ei ole sama asia kuin teeskenteleminen."

"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.

Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Tarina on siis varsin surullinen. Kuitenkin siinä on nimensä mukaisesti valoa. Kahden teinitytön rakkaus on kuvattu kauniisti. Se tavoittaa tuon ikäkauden herkkyyden ja rosoisuuden. Erinomaista työtä.

"Jos sinua kosketetaan sieluusi saakka on mahdollista että olet elämäsi loppuun saakka onnellinen.

      Mimi sanoi:

      Rakastuminen on sitä että keskittyy hyvyyteen."