Jenny Rostain - Raskasta Joulua

 "Kelatessani kaikkia suomalaisia tämän alan osaajia mietin, että perhana, pitäisiköhän kokeilla, miten käy. Kiinnostuisiko Raskaasta Joulusta kukaan? Suomi oli täynnä huippusolisteja, jotka olivat saaneet auttamattoman vähän huomiota hevileimansa takia. Meillä oli artisteja, joiden musiikillista kykyä ei haluttu nähdä mustien vaatteiden ja pitkän tukan alta. Parhaimmillaan metalligenren solistit veti vähintään yhtä hyvin kuin Suomen Kansallisoopperan laulajat. Jos kaikki kävisi hyvin, voisi tällaiseen projektiin saada houkuteltua mukaan kokonaisen joukon artisteja, jotka oli unohdettu viihdemusiikin varjoihin."

Jenny Rostainin kirjoittama kirja Raskasta Joulua (Bazar Kustannus 2022) summaa Erkka Korhosen jo vuosituhannen alussa alkaneen projektin vaiheet. Korhonen halusi yhdistää hevin ja joululaulut. Aivan varhaisvaiheessa jamiteltiin helsinkiläisessä hevikapakassa, josta idea lähti itämään edelleen. Mutkia on silti ollut melkoisesti matkassa - ensimmäinen varsinainen keikka oli täysi fiasko, rahoitusta on pitänyt tuumailla, keikkabussit ovat sanoneet sopimukset ajon aikana irti ja paljon muuta. Lopputulos kuitenkin on, että Raskasta Joulua on jo isojen areenoiden tapahtuma eikä mahdu enää pitserian nurkkaan.

Mietin eilen kirjaa lukiessani, että kai blogijuttu pitäisi ajastaa lähemmäs joulua. Sitten kuitenkin tuumin, että antaa mennä vaan jo syyskuun lopussa, eivätköhän joulusta piittaamattomat osaa kuitenkin välttää juttua. Itsehän olen siis niin sanottu jouluihminen ja Raskasta Joulua on tuonut iloa minulle jo tavattoman kauan aikaa. Ensimmäisen levyn yksinkertaisemmat sovitukset ovat kehittyneet koko ajan pidemmälle ja osan Raskasta Joulua -versioista voinee jo laskea klassikoiksi. Erityisesti voisi mainita JP Leppäluodon esittämän Konstan joululaulun sekä Tontun ja Marko Hietalan Varpusen jouluaamuna.

Mielenkiintoinen tieto oli se, että Raskasta Joulua on alkujaan toiminut monelle joulusta traumatisoituneelle hyvinkin voimakkaana terapeuttisena kokemuksena. Jo ensimmäisten kiertueiden aikana bändi ja solistit huomasivat yleisön reagoivan tulkintoihin hyvin voimakkaasti. Sittemmin Raskaasta Joulusta on tullut varsinainen koko perheen asia, jolloin keikalla on ollut hurjimmillaan neljän eri sukupolven edustajia.

Kaikkia metallin ja joulun yhdistäminen ei ole miellyttänyt. Ikävä kyllä metalliskenessä on paljonkin ns. rokkipoliiseja, jotka vaalivat uskottavuutta ja puhtautta. Yhä edelleen Facebookissa näkee metallikansan kommenteissa hyvin eri laidoilla olevia mielipiteitä, kun alan julkaisut uutisoivat vuoden kiertuepaikoista. Raskasta Joulua onkin saanut alusta asti paljon epäilyksiä osakseen, mutta siitä huolimatta kasvanut tasaisesti.

Mielenkiintoista tietoa pitkäaikaisen musiikkiprojektin vaiheista. Hyvä osoitus siitä, miten tinkimätön visio, ammattitaito ja työskentely voivat johtaa hienoihin lopputuloksiin.

Karin Slaughter - Unohdettu tyttö

"Clay oli jähmettynyt, mutta vain koska tuntui ymmärtäneen, missä oli - Vaughnien tontilla olevassa vajassa, missä heidän raskaana oleva tyttärensä katsoi. Hän kohotti käden kasvoilleen. Hän ei pyyhkinyt verta pois, hän levitti sen hirvittäväksi meikiksi kylmille, koville piirteilleen. Hän oli viimeinkin, tietoisesti, paljastanut itsensä.

Todellisen itsensä."

Karin Slaughterin dekkari Unohdettu tyttö (HarperCollins 2023, suomentanut Virpi Kuusela) on jatko-osa Andrea Oliverista kertovalle kirjalle Menneisyyden jäljet. Andrea on äitinsä kauhuksi hakenut ja päässyt seriffikoulutukseen ja läpäisee loppukokeen kirjan alussa. Pian tulee myös ensimmäinen työtehtävä. Andrean pitää mennä suojelemaan tuomari Esther Vaughnia ja tämän perhettä Longbill Beachiin, sillä naista on uhkailtu. Andrean syyttäjä-eno kuitenkin antaa lisätehtävän: 1982 tuomarin tytär Emily oli 17 ja raskaana ja hänet pahoinpideltiin raa'asti. Lapsi selvisi, mutta Emily kuoli. Eno vilauttaa mahdollisuutta estää Andrean psykopaatti-isän vapautuminen ehdonalaiseen sillä keinolla, että tämä saadaan yhdistettyä Emilyn murhaan. Andrean isä Clay nimittäin varttui samassa pikkukaupungissa ja peräti samassa kaveriporukassa kuin Emily. Andrea saa kuitenkin huomata, että Clay ei ole ainoa paha mies Longbill Beachissa ja että kovin monella on salattavaa.

Slaughter on edelleen terässään. Sarasta ja Willistä kertovassa sarjassa olen jäänyt jumiin Vaikenevaan vaimoon, mutta enköhän joskus saa sen loppuun. Unohdettu tyttö tuo hyvin esiin kirjailijan tuotannon tunnusomaisia piirteitä, kuten vahvat mutta rikkinäiset naiset, psykopaattiset rikolliset, kuiva huumori siellä täällä ja amerikkalaisen maailman inhorealistinen kuvaus. Ne luovat väkeviä tarinoita, mutta säännöstelen nykyään Slaughterin kirjojen lukemista. Näissä kirjoissa tapahtuu nimittäin paljon kauheita asioita ja jännitys on usein jopa piinaavaa heikoille hermoilleni. Palaan tuotantoon kuitenkin aina takaisin, koska tarinoissa todella on voimaa.

Andrea oli ensimmäisessä osassa aikamoinen alisuorittaja ja kaikenlaisten voimien vietävissä. Toisessa osassa hän on päälle kolmekymppisenä kasvanut aikuiseksi ja löytänyt suuntaa elämälleen. Sisua on alkanut löytyä uudella tavalla, mutta haasteena on käyttää tahdonvoimaa viisaasti. Pidän siitä, että vaikka Andrea on kasvattanut itsetuntoa, hän silti on terveesti epävarma uudessa ammatissa, joka varsinkin Amerikassa on oikeasti todella vaarallinen. Slaughter tarjoilee monitahoisia naisia, jotka ovat kyllä vahvoja, mutta myös haavoittuvaisia. 

Andrean seriffipari Bible on myös luku sinänsä. Vanha veteraani olisi voinut hyvin olla sovinistinen kusipää, mutta Bible onkin huumorintajuinen, älykäs ja todella hyvä valmentamaan Andreaa uusissa tehtävissä. Hän on melkoisen hyvä vastapaino kirjan naisia vihaaville miehille.

Kirjassa on Andrean näkökulman lisäksi palasia Emilyn näkökulmasta ennen hänen kuolemaansa. Käy ilmi, että Emily on hyvin kiltti ihminen, mutta auttamatta hyväuskoinen. Kaveriporukan muut jäsenet paljastuvat kerta kaikkiaan kammottaviksi ihmisiksi. Kuvaus vanhoillisesta pikkukaupungista 80-luvun alussa on armoton ja myös monin tavoin masentava. Ei nimittäin ole kovin todennäköistä, että asiat olisivat kovinkaan muuttuneet varsinkaan eteläisessä Amerikassa. Maailmassa on paljon Emilyjä, jotka eristetään yhteisöstä, koska he ovat raskaana alaikäisinä. 

Kirja oli siis taattua laatua ja tarjosi monia yllätyksiä sekä jännitystä, kuten trillerimäisen dekkarin pitääkin. Romaanin viimeiset sivut herättävät odotuksia kolmannelle osalle.

Lauri Lattu - Susiraja

 

"Susi hiipi esiin rajan takaa. Sen askelten myötä puut kasvoivat ja metsäaukea peitti kankaan. Lumisia laikkuja ilmaantui sammaleen päälle. Maisema näytti tutulta, mutta Maarit ei saanut sitä paikannettua mihinkään muistamaansa paikkaan. 

     Kun susi oli kulkenut aukion keskelle ja värjännyt kankaan askeltensa jäljessä, se pysähtyi. Suuret pedonsilmät kääntyivät katsomaan Maaritia. Eläin avasi suunsa. Maarit kamppaili hetken suden katseessa. Halusi paeta. Halusi olla pakenematta. Silmänräpäys, ja eläin oli poissa. Kangas oli taas tyhjä."

Lauri Latun esikoisromaani Susiraja (Haamu 2022) kurkottaa psykologiseen ja yliluonnolliseen kauhuun, jonka pohjalla ovat muinaiset myytit Edda-saagoista. Kirjan päähenkilö on Maarit, joka elää Havu-koiran kanssa pohjoiskarjalalaisella syrjäseudulla. Maarit on kuvataiteilija ja jo alkuvaiheessa tulee viitteitä siitä, ettei kaikki ole hyvin. Yksinäisyys kalvaa, sillä entinen puoliso Antti on lähtenyt Helsinkiin ja suhde on päättynyt. Äiti syyllistää puhelimitse. Ainoa ihmisvalopilkku on oikeastaan ystävä Liisa. Käänne kuitenkin tulee, kun Lauri Rautio -niminen mies haluaa ostaa merkittävällä summalla ison susitaulun Maaritilta. Susi pitää olla, mutta Maarit saa maalata taulun kuin omansa. Taulun maalaamisen myötä kauhun aineksia alkaa hiipiä naisen elämään; onhan hän aina ajoittain uppoutunut työhönsä, mutta tuntuu kuin taulun susi määräisi tahdin ja vetäisi hänet jonnekin sanomattomaan pimeyteen. 

On sanottava, että en ole kauhugenren kanssa oikein edes hyvänpäiväntuttu. Olen helposti pelästyvä ja yötä myöten kaikkea pelottavaa hautova ihminen, joten kauhukirjallisuus on jäänyt muutamiin teininä luettuihin klassikoihin. Minua kuitenkin kiinnosti lukea kirja siksi, että Lattu on joensuulainen kirjailija. Paikallisuus on aina mieluista ja kirja tosiaan sijoittuu Joensuun seutuville. Ajoitin lukemisen hetkeen, jolloin olen vanhemmillani Lieksassa kissa vieressä kehräämässä ja on päiväsaika, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Kirja herätti paljon ajatuksia. Jos et ole lukenut kirjaa ja haluat tutustua siihen puhtaalta pöydältä, kannattaa jättää loput kirjoituksestani lukematta.

Kirja on ensinnäkin sujuvasti ja myös miellyttävän tarkalla oikeakielisyydellä kirjoitettu. Pilkut olivat paikoillaan ja kirjan loppupuolella kirjailijan kiittämät oikolukijat ovat olleet hereillä. Myös dialogi tuntui pakottomalta, mikä ei aina ole kirjoissa itsestään selvää. 

Romaanissa on susiteeman myötä voimakas eläimellinen elinvoima läsnä. Kun Maarit kohtaa Raution, hänen halunsa herää pitkästä aikaa. Maaritilla on vaikeuksia keskittyä taulutilauksen yksityiskohtiin, koska hän ajattelee taukoamatta seksiä miehen kanssa. Kirjan alkupuolella Maarit on vähän reppana nainen, mutta asiat alkavat tauluprojektin alkaessa muuttua. Susimainen Rautio on kiihottava ja uhkaava yhtä aikaa. 

Kirjassa on myös väkivaltaa, tosin vähemmän kuin etukäteen ounastelin. Maarit ei ole pelkästään kiimainen, vaan myös petomainen. Kun alitajunta purkautuu kankaalle ja tajunnantila häilyy, nousevat pintaan myös kiusatun ja ärsytetyn pedon vaistot. Tässä suhteessa Susiraja tuo mieleeni Stephen Kingin Carrien. Tarinoissa on joitain yhtymäkohtia, kuten tyttöjen välinen väkivalta ja kammottava äiti. Yhdeltä puolen Latun kirja on jatkumoa rääkättyjen naisten kostotarinoihin. 

Romaani ei kuitenkaan typisty vain tähän kulmaan, sillä tarinaa kerrotan vähän aikaa myös Antin näkökulmasta. Näkökulman vaihdos vahvisti jo kirjan alussa saamani käsityksen siitä, että Lattu osaa kirjoittaa uskottavasti sekä miehen että naisen näkökulmasta. On myös mukavaa, että päähenkilöksi on valittu nimenomaan nainen, koska usein tuntuu siltä, että mieskirjailijat kirjoittavat useimmiten miehestä ja naiskirjailijat naisesta. Antin näkökulma myös hyvällä tavalla mutkistaa tarinaa ja niitä havaintoja, joita lukija on tehnyt Maaritista hänen oman kertomansa kautta. Yhtäkkiä asioiden todenperäisyys ei olekaan niin varmaa. Soppaa sekoittaa sekin, että ennen Antin vuoroa hänestä paljastetaan järkyttävä asia.

Vielä yksi tapa katsoa teosta on tarkastella sitä Aino Kallaksen Sudenmorsianta vasten. Kallaksen romaani oli jo alussa mielessäni ja myöhemmin kirjassa on yhden jakson alussa sitaattikin kyseisestä teoksesta. Siitä on melkoisesti aikaa, kun luin Sudenmorsiamen, mutta muistikuvieni mukaan Aalossa on naisena jotain samaa kuin Maaritissa. Läsnä on sama hauraus, jonka vastapainona on eläimellinen ja raju susipuoli. Antissa on myös vähän ymmärtämätöntä ja hämmentynyttä Priidikiä. Mistään pastissista ei kuitenkaan ole kyse, vaan kyse on tulkintani mukaan tietyistä vaikutteista ja pienestä kumarruksesta klassikon suuntaan.

Oliko kirja sitten pelottava? Ei oikeastaan. Liekö johtunut aurinkoisesta ja lämpimästä syyskuun päivästä, että pelon tunne ei hiipinyt mieleen. Kauheita kirjassa todellakin tapahtuu, mutta ainekset eivät ole sellaiset, että olisin ruvennut pelkäämään. Jännitteen kehittelyyn olisi hyvä kiinnittää huomiota, sillä vaikka kirja eteni mukavan jouhevasti, juoni meni eteenpäin ehkä kuitenkin turhan nopeasti sillä seurauksella, ettei kauhu ehtinyt rakentua lukijan mielessä. Latulla on hallussa jo dialogi, jouheva kieli ja hyvin rakennetut henkilöhahmot. Se on esikoiskirjailijalle paljon, ja seuraavaksi kannattaa käyttää paukkuja tunnelman rakentamiseen.

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Helsinki on pienessä osassa ja Joensuussa toki asun)

Matt Haig - Keskiyön kirjasto

 "Ajatteletko koskaan sitä, miten päädyit sinne, missä olet? Kuin olisit eksynyt sokkeloon, ja se olisi kokonaan oma vikasi, koska itsepähän päätit joka kulmassa, mihin suuntaan kääntyisit? Ja tiedät, että on olemassa monta reittiä, joita pitkin olisit päässyt ulos, sillä voit kuulla sokkelon ulkopuolelta niiden ihmisten äänet, jotka selviytyivät ulos, ja he nauravat ja hymyilevät. Ja joskus näet pensasaidan läpi vilauksen heistä. Hämäriä hahmoja lehvien lomasta. Ja he tuntuvat niin hemmetin onnellisilta siitä hyvästä, että ovat selvinneet sokkelosta, etkä ole heille siitä katkera, mutta inhoat kyllä itseäsi siksi, ettet kykene selvittämään sokkeloa heidän laillaan. Ajatteletko näin? Vai onko sokkelo olemassa vain minulle?

     P.S. Kissani kuoli."

Matt Haigin romaanissa Keskiyön kirjasto (Aula & Co 2020, suomennos Sarianna Silvonen) 35-vuotias Nora on masentunut. Hänen viimeinen päivänsä on kurjaakin kummempi, kun työpaikka lähtee alta, kissa kuolee ja entinen bändikaveri syyllistää. Lopulta Nora yrittää päättää päivänsä. Hän kuitenkin päätyy keskiyön kirjastoon, jossa hän pääsee kokeilemaan lukemattomia erilaisia elämiä. Pienikin muutos omassa historiassa olisi voinut muuttaa kaiken. Esimerkiksi yhdessä elämässä Nora ei koskaan lopettanut uintia, vaan pääsi olympiavoittajaksi. Toisessa Nora ei hajottanut bändiä, vaan bändi breikkasi kansainvälisesti. Mutta onko elämä tosiaan elämisen arvoista ja jos on, niin millaisen elämän Nora todella tahtoo?

Minulla on hyvin ristiriitaiset ajatukset Haigin kirjasta. Hyvin vakavasta aiheestaan huolimatta tekstin sävy on nimittäin aika kepeä, vaikka Noran synkkää alkutilannetta kuvataankin. Ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä siitä, miten elämän vakavimmista asioista pitää kirjoittaa. Minä olen sillä kannalla, että tiettyihin asioihin sopii vain voimakas vakavuus (ellei puhuta jonkin vertaisryhmän keskinäisestä mustasta huumorista). Siksi kirjan sävy häiritsi minua koko ajan.

Sinänsä itse tarinassa ei ole vikaa. Kun pystyy unohtamaan jossain määrin alkutilanteen, on Noran seikkailuja erilaisissa elämissä ihan viihdyttävää seurata. Varmaan useimmat meistä ovat joskus miettineet, millaista elämä olisi, jos olisi tehnyt jonkun tietyn päätöksen eri tavalla. Noralla näitä elämän taitekohtia on useita, uimisen ja bändin lisäksi myös päättynyt vakava parisuhde ja jättäytyminen pois Australiaan muutosta ystävän kanssa. 

Kirjan loppupuoli ja ratkaisu tuntuivat jotenkin falskeilta. Nora on kuitenkin kirjan alussa hyvin ahtaassa paikassa myös taloudellisesti, joten minun oli jotenkin vaikea uskoa hänen pärjäävän vain oman päättäväisyytensä varassa. Aina kun ihmisen vaikeudet typistetään yksilön itse ratkaistaviksi ilman että tarkastellaan yhteiskunnan rakenteita, koen turhautumista.

Vielä yksi ärsyttävä asia on kirjan silputtu rakenne. Lukuja on älyttömän paljon, ja ne ovat naurettavan lyhyitä. Monessa paikkaa olisi voitu jatkaa asiaa samassa kappaleessa eikä hypätä kesken kaiken uuteen lukuun. Kirja lienee tosiaan tehty nykypäivän kuormitettujen ja keskittymiskyvyttömien aivojen tarpeisiin.

Sainpahan täytettyä itselleni yllättävän vaikean Helmet-haasteen kohdan 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa. 

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: Kohta 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

Joensuun kirjallisuustapahtuman päätöspäivä 16.9.2023

 Tämä ei ole kaupallinen tai muukaan yhteistyö. Tapahtumaan oli vapaa pääsy ja olin mukana tavallisena osallistujana. Kuvat ovat sitten kehnoja, otin ne puhelimella melko kaukaa.

Jotenkin olen tähän vuoteen asti ollut täysin tietämätön siitä, että Joensuussakin järjestetään syksyisin kirjallisuustapahtuma! Ilmeisesti someviestintään oli panostettu vähän enemmän, sillä näin tapahtuman Facebookissa jo hyvissä ajoin.

Päätöspäivä käynnistyi klo 12 Joensuun konservatoriolla. Kirjailija Ulla Vaarnamo esitti avaussanat. Tapahtuman kantava teema oli valo kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kirjailijat olivat ottautuneet teemaan asianmukaisesti kukin omasta näkökulmastaan, mutta silti yhteneväisiä kohtia löytyi. 

Camilla Nissinen

Klo 12.15 Minä olen valon lapsi - valon metaforat romaanissa Meitä vastaan rikkoneet (Camilla Nissinen). 

Nissinen osoittautui erittäin hyväksi esiintyjäksi, itse asiassa ehkä päivän parhaimmaksi. Olen yllättynyt, jos taustalla ei ole pitkäjänteistä harjoittelua ja opiskelua. Nissinen kertoi valon ja pimeyden taitekohdan olevan olennainen esikoisromaanilleen. Siellä tapahtuu elämää. 

Kirjan päähenkilö Silja on jehovantodistaja. Hän joutuu kasvaessaan taitekohtaan, sillä uskonto kieltää paljon asioita, ympäristöstä tulee ihmettelyä ja luokan "vääräuskoinen" poika herättää kiellettyjä tuntemuksia. Myös vaikea syömishäiriö nostaa päätään.

 Nissinen ripotteli puheeseensa viittauksia kirjallisuuteen ja toi esiin termin narsistinen yhteisö. Hän totesi ykskantaan muun muassa jehovantodistajien uskonnon olevan sellainen, koska jäsenet käsittävät joukkonsa valittuna kansana, jolla ainoana tahona on tieto oikeasta ja väärästä. 

Koskettavassa puheenvuorossa Nissinen selvästi liikuttui loppua kohti. Hän kertoi avoimesti olevansa entinen jehovantodistaja ja kärsineensä syömishäiriöstä niin, että oli ollut useaan otteeseen suljetulla osastolla. Puhetta seurasivat voimakkaat taputukset ja lyhyt keskustelu yleisön kanssa. Tällä kaavalla kaikki esiintymiset hoidettiin.

Joel Haahtela

Klo 13.00 Etsijän paikka on valon reunalla (Joel Haahtela)

Joel Haahtela sai hyvin kuulijakuntaa. Itse puheenvuoro oli minusta silti jotenkin hapuileva. Varsinkin alkupuoli meinasi jotenkin hämärtyä, kun kirjailija jäi miettimään ja hokemaan täytesanoja. Jossain vaiheessa ote kuitenkin selkeni ja Haahtela pääsi kuvataiteen puolelta omaan tuotantoonsa. Hän kertoi totuuden etsinnästään, hengellisestä ulottuvuudesta ja ihmisen tehtävästä tulla autenttiseksi itsekseen. 

Oli mielenkiintoista, että Haahtela itse totesi kirjailijoiden käytännössä kirjoittavan samaa kirjaa aina uudelleen, lopputulos vain naamioidaan eri tavoin. Olen joskus kuullut Haahtelaa moitittavan itsensä toistamisesta. Haahtela myös paljasti, että ei oikein välitä kolmesta ensimmäisestä teoksestaan ja ettei esikoiskirjaa varmasti nykyaikana edes tuommoisenaan julkaistaisi! 

Haastattelutilanteessa Haahtela oli varsin hymyileväinen ja huumorintajuinen. Hyvä esimerkki siitä, että yleviin päämääriin pyrkivä ihminen ei mitenkään välttämättä ole kuitenkaan vakavikko saati huumorintajuton. 

Erkka Filander

Klo 13.45 Heräämisen valkea myrsky 10 vuotta (Erkka Filander)

Runoilija Erkka Filander oli minulle uusi nimi. Tuntui pahalta, että ihmisiä lähti paljon pois hänen aloittaessaan esityksensä. Se oli nimittäin syvälle luotaava ja mielenkiintoinen

Valon teemaan Filander oli valinnut 10 vuotta sitten ilmestyneen esikoisrunokirjansa Heräämisen valkea myrsky. Hän oli vasta täysi-ikäistynyt kirjan ilmestyessä. Filander puhui paljon ennen kaikkea tekstin rakenteesta ja muodosta, mitkä ovat tietenkin erityisen tärkeitä juuri runojen kohdalla. Hän myös esitti ajatuksen tekstistä elävänä asiana silloinkin, kun kannet ovat suljetut. Kirja voi muuttua lukukokemuksen jälkeen vuoren kokoiseksi lukijan mielessä.

Kysyin haastatteluvaiheessa tarkemmin, oliko kustantajan löytäminen vaikeaa. Ei ollut ollut, Filander oli tarjonnut teosta moneen paikkaan kerralla ja saanut Gummerukselta tarjouksen. Hän oli kuitenkin päätynyt Poesian puoleen, koska julkaisuakin tärkeämpää oli löytää taho, jonka kanssa keskustella runoista. 

(Klo 14.30 kahvitauko)

Klo 14.55 Ghost Light -videoteos (Inkeri Aula, Mark Niskanen ja Jani-Matti Salo)

Tästä pienestä teoksesta en saanut oikein mitään irti. Ilmeisesti aave (?) puhui näkymättömissä lavalla ja mikin paikalla ollut lamppu syttyi ja välkkyi puheen tahdissa. En ymmärrä.

Tatu Kaihua ja Aki Tykki

Klo 15:00 Majakka jota kohti hakeutua (kirjastonhoitaja Tatu Kaihua haastatteli muusikko Aki Tykkiä)

Aki Tykki veti myös porukkaa paikalle ja osallistujien keski-ikä laski hetkeksi aikaa melko tuntuvasti. Kaihua kyseli aluksi Happoradion vaiheista ja sitten siirryttiin pohtimaan sanoittamista. Tykki myönsi, ettei aluksi oikein viitsinyt paneutua sanoittamiseen. Tuottaja oli kuitenkin huomauttanut levyäänityksissä, että suomalaisen pop-/rock-biisin suosiosta ja noususta 70% tulee sanoista. 

Nykyään Tykki on ammattilainen paitsi sanoittajana, myös säveltäjänä. Yleisöä kiinnosti, onko muille kappaleiden tekeminen samanlaista kuin omalle bändille. Tykki koki asian niin, että muille tehtävät biisit eivät oikein tunnu varsinaiselta taiteelta, koska ne ovat vahvasti mittatilaustöitä. Itselle tekeminen on eri asia.

Tykki esitti lopuksi kaksi kappaletta flyygelin säestyksellä. Tulipa todistettua, että hän on myös mainio pianisti.

Iida Rauma

Klo 15.45 Valo latvuksissa (Iida Rauma)

Iida Rauman tultua tuli taas yleisökatoa. Mitään anteeksi pyytelemättä Rauma esitti yleisölle käytännössä kaunokirjallisen esseen. Essee oli jaettu seitsenosaiseksi. Se tarttui erinäisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, mutta kaiken pohjana oli ajatus ihmisestä lopulta yhtenä eläimistä. Nykyinen elintapa ei voi muuta kuin tuottaa valtavaa pahoinvointia, joka näkyy mielenterveyden häiriöinä ja addiktioina. Erityisesti kulttuuriin pesiytynyt vaatimus olla jatkuvasti istuallaan ja vieläpä aloillaan tekee ihmiselle pahaa. 

Rauma ei päästänyt yleisöä helpolla, olihan kyseessä viimeinen esitys ja kello jo paljon. Rauma sai kuitenkin runsaat aplodit esityksestään. Pidän Rauman tietynlaisesta juuri ja juuri hillitystä kiihkeydestä, kun hän pitää julkisia puheenvuoroja. Monotonisella äänellä puhuttuna teksti olisi saanut ihmiset todennäköisesti hyvin väsyneiksi. Huomasin muuten, että Haahtela vaikutti seuraavan Rauman esitystä varsin tarkkaavaisesti. 

Tatu Kaihua

Klo 16.30 Tapahtuman päätöspuheenvuoro (Tatu Kaihua)

Olipas mainio päivä! Nyt kieltämättä pää on hieman sumuinen, kun on keskittynyt niin paljon ja saanut uutta tietoa roppakaupalla. 

Sali vaikutti olevan kutakuinkin sopiva tällaiselle tilaisuudelle. Mitenkään valtavasti paikkoja ei ollut. Oli sinänsä surullista huomata, ettei paikalla ollut oikeasti nuoreksi luokiteltavia ihmisiä oikein ollenkaan (paitsi minä, mutta minäkin olen kohta jo 30). Ja tarkemmalla silmällä katsottuna monesta osallistujasta ei voinut käyttää nimitystä keski-ikäinenkään, koska he olivat selkeästi jo eläkeläisiä. Toki Joensuun kirjallisuustapahtuma ei ole kovinkaan voimakkaasti kaupallinen, vaikka jotain kirjoja aulassa myytiinkin. Pitäisikö siitä sitten tehdä sellainen, kuten Turun ja Helsingin kirjamessut ovat? En tiedä. Minusta oli miellyttävää, että keskityttiin ajatuksiin ja ideoihin ja keskusteluihin.

PS: Jos et päässyt mukaan, voit kuukauden ajan katsoa päätöspäivän lähetystä tästä linkistä!

Lin Hallberg ja Margareta Nordqvist - Maailman ihanin Sinttu (Sinttu-sarja 1)

 " - Musta tulee maailman paras ponityttö.

Elinan kuiskauksen kuullessaan Sinttu liikuttaa söpöjä korviaan hitaasti edestakaisin."

Lin Hallbergin kirjoittama ja Margareta Nordqvistin kuvittama ensimmäinen Sinttu-kirja on Maailman ihanin Sinttu (Tammi 2011, suomentanut Marvi Jalo). Kirjassa ekaluokkalainen Elina pääsee pitkän jonotuksen jälkeen ponitallille. Siellä on maailman söpöin poni Sinttu. Tallin omistaja Inka evästää tyttöjä ratsastuksen ja ponien saloissa. Mutta entäs sitten, kun Sinttu sairastuu?

Luin kirjan vuoden 2019 Helmet-haastetta silmällä pitäen. Yhteen kohtaan tarvitaan alle 18-vuotiaan suosittelema kirja. Pyysin tähän ja pariin muuhun kohtaan apua haasteen omasta Facebook-ryhmästä. Jonkun tyttö suositteli innokkaasti ihan kaikkia Sinttu-kirjoja ja otinkin sitten tämän ensimmäisen osan kirjastosta mukaani. 

Vaikka en koskaan lukenut Sinttu-kirjoja lapsena, koin tiettyä nostalgiaa kirjan parissa. Minulla kuten monella muullakin tytöllä oli jossain vaiheessa alakoulussa hevosvaihe. Luin ahkerasti Marvi ja Mervi Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja ja varmaan monta muutakin hevossarjaa. Onkin hauskaa, että Marvi Jalo on kääntänyt tämän Sinttu-kirjan. 

Kirja sopii viimeistäänkin tokaluokkalaiselle ja miksei jo sujuvasti lukevalle ekaluokkalaisellekin. Kohderyhmä on selvästi tytöt. Poikia ei kuvata kirjassa ollenkaan ja Elinan isäkin on täysin tyhjä ja näkymätön hahmo kirjassa. Kirjaa kuvataan Elinan näkökulmasta ja tytön tunnemaailma on melko dramaattinen. Helposti tulee niin itku kuin nauru. Siitä pidin, että Elina on aikuisten suhteen vähän ujo. Siitä huolimatta hän tekee asioita. Myös uudet tilanteet Sintun kanssa jännittävät, mikä on erittäin realistista. Poni on kuitenkin ekaluokkalaisen näkökulmasta iso eläin eikä sellaisen selässä ole helppo olla. 

Se oli aikuisen näkökulmasta vähän huvittavaa, että ponien luonne-erojen kuvaukseen oli käytetty enemmän vaivaa kuin ihmisten. Varsinkin tallilla pyörivät eri-ikäiset tytöt olisivat voineet olla ketä tahansa, niin paperimaisia he olivat. Oikeastaan vain Elinaan, Elinan äitiin ja Inkaan saa paremmin tarttumapintaa. 

Sanoisin siis, että varsin toimiva kokonaisuus pienille tytöille. Miksei myös pojille, mutta jostain syystä lasten kiinnostuksen kohteet ovat jo aika pienestä asti melko sukupuolittuneita. Kirja ei myöskään tarjoa pojalle kovin suoraa samastumiskohdetta, kun pojat ja miehet on häivytetty olemattomiin.

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2023: ei kohtaa

Helmet-lukuhaaste 2019: kohta 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

Kaisa Pulakka - Kesyttömät - Eläinjumalia, hirviöitä ja ihmisen parhaita ystäviä

 "Perehdyn kirjassani tuttujen eläinten mytologiseen menneisyyteen - siihen millaisia tarinoita ja uskomuksia eläimiin on eri aikoina ja eri puolilla maailmaa liitetty. On helppoa ymmärtää, että entisajan ihmiset ovat nähneet eläimissä myyttisiä ja jumalallisia piirteitä. Eläimet ovat turvanneet toimeentulon ja elämän jatkumisen, ja samalla ne ovat olleet arvaamaton uhka, jotain miltä on täytynyt suojautua. Eläinmytologioiden avulla ihmiset ovat myös selittäneet maailmaa ja heijastaneet tarinoihin omia toiveitaan, pelkojaan ja ennakkoluulojaan. Usein eläintarinat kertovatkin paljon myös meistä ihmisistä."

Kaisa Pulakan tietokirja Kesyttömät - Eläinjumalia, hirviöitä ja ihmisen parhaita ystäviä (Atena 2023) kertoo eläimistä ja suomalaisen suhteesta eri eläinlajeihin. Mukana ovat hevonen, lehmä, lammas, sika, kana, kissa, koira, mehiläinen, hämähäkki, rotta, orava, käärme, korppi, joutsen, susi, kettu, hirvi, karhu ja jänis. Kaikki kotoisia lajeja suomalaisille, mutta suhtautuminen vaihtelee melkoisesti riippuen siitä, onko kyseessä lemmikki, tuotantoeläin vai villieläin. Pulakka on tutkinut eri kulttuurien eläinmyyttejä ja ripotetellut niistä kiinnostavia anekdootteja kirjaansa.

Luin viime vuonna Pulakan kirjan Kurittomat, joka käsittelee naiseutta, naisen historiaa ja naismyyttejä. Se oli varsin hauska ja naseva, joten nappasin kirjastosta myös tämän uudemman teoksen. Huumoria on vähemmän kuin Kurittomissa, mutta kuitenkin sitä pirskahtelee vähäsen siellä täällä. On selvää, että eläimet ovat kirjailijalle sydämen asia. Pulakka tuo esiin ihmisten kovin vaihtelevan suhtautumisen eri eläimiin, muttei nosta itseään miksikään pyhimykseksi, vaan kertoo avoimesti omistakin ristiriitaisista ajatuksistaan (kuten miten oma lemmikkirotta on ihana, mutta taloon pesiytynyt luonnon rotta inhottava).

Koin suurta samastumista kirjailijan kertoessa omasta suhteestaan koiriin. Pulakka on selkeästi kissaihminen kuten minäkin. Hän kuvaa eroa kissojen ja koirien välillä itselleni hyvin samastuttavasti:

"Koirat elävät hetkessä eivätkä murehdi. Niiden päättymätön riemu tarttuu. Mutta minä kavahdan jatkuvaa riemua. Välillä tahdon rypeä melankoliassa ja yksinäisyyden tunteessa. Niinä hetkinä en todellakaan kaipaa elämäniloa ja reipasta lenkkiä. Haluan lämpimän viltin ja sen päälle kehräävän kissan."

Ja

"Kissa on se kyyninen nelikymppinen, jota ei oikeastaan edes kiinnosta minun juttuni tai huoleni, mutta joka hengailee kanssani vanhasta tottumuksesta. Välillä jutellaan muutama lause, useimmiten ei. Kummallakaan ei ole toisen suhteen isompia odotuksia."

Kiinnostavaa tietoa oli myös esimerkiksi tiedeihmisten pyrkimys kyetä tuottamaan yhtä vahvaa rakennusainetta kuin hämähäkin seitti, suomalaisten taipumus palvoa karhua vielä jopa 1800-luvun puolella, jäniksen ja kuun yhdistäminen toisiinsa monessa kulttuurissa ja muinaiset elättikäärmeet talon suojaksi. Oli mainiota, ettei Pulakka ollut keskittynyt vain länsimaisiin tarustoihin, vaan myös esimerkiksi intiaanien ja aasialaisten kulttuureihin.

Vanhempieni kissa Pilvi

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

 

Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat

Syksy saapuu vähitellen ja on hyvä hetki alkaa pohtia tulevaa kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Jo perinteeksi muodostuneessa tapahtumassa luetaan puolivuosittain jokin klassikko ja kirjoitetaan siitä. Klassikosta postataan 31.1.2024. Ilmoittaudu mukaan kommenteissa. Ei haittaa, jos et vielä tiedä tarkalleen, mitä aiot lukea. Alla kattavammat ohjeet.

Lämpimästi tervetuloa!

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

- Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea (mutta et ole vielä lukenut), ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)

- Lue valitsemasi klassikko.

- Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2024. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.

- Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!

- Toista kohta neljä useasti!

Muita tärkeitä juttuja:

- Voit osallistua myös ilman blogia. Kirjoita silloin lukemastasi klassikosta koontipostauksen kommenttikenttään.

- Somessa haasteen tunnus on #klassikkohaaste. 

- Voit ilmoittautua mukaan milloin vain, mutta muista kirjoittaa/ajastaa postaus kirjasta 31.1.2024. 

- Voit vaihtaa kirjan kesken kaiken tai valita kirjan myöhemmin ilmoittautumisen jälkeen. Ilmoittautumisen yhteydessä kerrottu klassikkokirja ei siis sido sinua lukemaan juuri tuota kirjaa.

Aiempien klassikkohaasteiden koonnit - näistä löytyy runsaasti lukuvinkkejä:

 

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)
Osa 14: Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)
Osa 15: Ankin kirjablogi (Anki)

Osa 16: Kirjaluotsi 

Osa 17: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)

Ilmoittautuneet:

Ankin kirjablogi

Donna mobilen kirjat

Jokken kirjanurkka / Daniel Defoe: Moll Flanders

Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjailuja

Kirjaimia

Kirjakaapin kummitus

Kirjan jos toisenkin

Kirjojen kuisketta

Kirsin Book Club

Kuunnellut äänikirjat

Mrs Karlsson lukee

Oksan hyllyltä

Tarukirja

Yöpöydän kirjat

Heikki Tarma - Joensuu - Katuja ja kortteleita - Kuvakirja

"Vielä 1950-luvun alussa kaupunkimme oli vähäinen 10 000 asukkaan puutaloyhdyskunta, jota ympäröi vauras maaseutu. Vasta seuraava vuosikymmen, 1960-luku, aloitti Joensuun yleiskuvan muuttumisen maaseutukaupungista maakunnan ehdottomaksi keskukseksi. Puutaloja alettiin purkaa ja tilalle rakennettiin kerrostaloja. Muutosta kesti pari vuosikymmentä." 

Heikki Tarman kuvakirja Joensuu - Katuja ja kortteleita (Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy 2011) käsittelee tarkoin Joensuun nykyisen ydinkeskustan aluetta ja jonkin verran myös eteläistä Kirkkokatua luterilaiselle kirkolle asti. Käytössä on ollut melkoisesti yksityishenkilöiden albumeista saatuja kuvia ja vain pieni osa on museoiden kuvia. Monista kohteista oli otettu kirjan nykyhetkeä vastaava kuva, joka yleensä näytti olevan Terttu Repo-Tarman ottama tai ainakin hänen kokoelmistaan saatu.

Olen ollut jo ties miten kauan kiinnostunut Jeonsuun kaupunkimaantieteestä ja tämä kirja oli melkoinen kirjastolöytö. Kirjassa on yllättävän monta 1800-luvulta peräisin olevaa kuvaa (Joensuu perustettiin 1848). Joistain kohteista oli myös ikään kuin "välikuvia" 1960-80-luvuilta. 2010-luvun alun kuvat veivät usein aikamatkalle: muutin Joensuuhun 2013 ja tosi moni asia kaupunkikuvassa on muuttunut sen jälkeen. 

Huomasin tosin kirjaa tutkiessani, että minun on hyvin vaikea hahmottaa ja muistaa, miltä missäkin kadunkulmassa näyttää nykyään. Siis siitäkin huolimatta, että paikat kyllä ovat täysin tutut näin kymmenen vuoden jälkeen ja näen ne jatkuvasti käydessäni keskustassa. Tuoreemmat kuvat olivatkin itselleni välttämättömiä, jotta tajusin mikä on muuttunut ja missä. 

Suoraan eteenpäin kulkee Papinkatu ja oikealle rakennuksen edestä minun käsittääkseni nykyinen Kauppakatu, ei Torikatu kuten otsikossa mainitaan. Torikadun pitäisi jäädä kuvaajan selän taakse. Joka tapauksessa kauempana näkyvä vanha rakennus on edelleen olemassa. Siinä on lukio JYK ja Kansalaisopisto. (Kuva: Karjalaisen arkisto)

Sitä kyllä ihmettelen, miksi aineiston rajaus on sellainen kuin se on. Joensuun ruutukaava on paljon isompi kuin kirjassa. Pohjoispuoli jää käytännössä käsittelemättä, sillä tarkastelu rajautuu kutakuinkin Niskakadun tienoille. Länsipuolelta Koskikatu ja Siltakatu ja niiden välinen alue tutkitaan tiiviisti, mutta sitten taas Merimiehenkatua ja Sepänkatua ei tarkastella juuri lainkaan. Eniten ihmettelin, miksei Kirkkokatua katseltu loppuun asti, se nimittäin päättyy komeaan ortodoksiseen Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, joka on valmistunut jo 1887.  

Tekstejä lukiessa tuli myös sellainen olo, että kukaan ei ole tainnut oikolukea kirjoituksia. Selkeitä lyöntivirheitä löytyi, mutta myös puuttuvia kirjaimia ja yhdyssanavirheitä. Omille virheille helposti sokeutuu. Toisaalta eipä taida enää lehtitaloissakaan olla oikolukijoita, ainakin nykyisten virheiden määrästä päätellen.

Tietyistä puutteista huolimatta Joensuu on kiinnostava teos jokaiselle, jota kaupungin muokkautuminen 2010-luvulle asti kiinnostaa. Tarmalla on ollut melkoinen työ järjestellä kuvia ja selvitellä entisten puutalojen omistajasuhteita.

Goscinny ja Uderzo - Kultainen sirppi & Asterix ja gootit (Asterix seikkailee 2 & 3)

 Luin kaksi Asterixia vanhan lukuhaasteeni tiimoilta. Lyhyesti molemmista.

Rene Goscinnyn ja Albert Uderzon toinen Asterix seikkailee -osa on Kultainen sirppi (Egmont Kustannus 2011, suomennos Outi Walli). Tietäjä Akvavitixin tärkeä kultainen sirppi hajoaa ja kultaisia sirppejä ei saa mistä tahansa. Asterix ja Obelix lähtevät Parisiumiin etsimään kuuluisaa sirpintekijää Amerixia. Mies vain näyttää kadonneen oudosti ja jutussa on jotain mätää.

Viihdyttävä tarina. Tappelunmelskettä ja hiidenkiviä. Tajusin muuten vasta nyt, että Obelixin koira Idefix ei vielä ole kuvioissa. Ilmeisesti se ilmestyy jossain myöhemmässä albumissa.

Asterix seikkailee -sarjan kolmas osa on Asterix ja gootit (Egmont Kustannus 2012, suomentanut Jorma Kapari). Tässä tarinassa Akvavitix matkustaa tietäjien kokoukseen ja joutuu barbaaristen goottien sieppaamaksi. Asterix ja Obelix ovat kuitenkin asemissa ja lähtevät etsimään tietäjää. Metsiköissä käy vilinä, kun Asterix ja Obelix etsivät gootteja ja roomalaiset taas luulevat Asterixia ja Obelixia gooteiksi.

Tässä albumissa nostatettiin kierroksia liki hulvattomasti ja tarina saa jopa farssimaisia piirteitä. Roomalaiset luonnollisesti ottavat turpaansa joka välissä. Ei vieläkään Idefixiä. 

Sami Lopakka - Marras

"Meillä oli ratissa puolihullu typerys, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi ruveta kaivelemaan puoliavointa persettään ja horjauttaa koko laitoksen reunuksen yli. Meillä oli kyydissä kännisiä, jotka milloin tahansa saattoivat syöksyä kuskin koppiin ja örveltää bussin rotkoon. Meillä oli useampia kyytiläisiä, jotka olivat jumalauta halunneet kuolla jo vuosia. Me olimme tehneet samasta toiveesta laulujakin, huutaneet ahdistuksemme koko maailmalle ja myyneet sillä paljon levyjä. Minä olin yksi heistä, ollut joskus kenties halukkain kaikista. Nyt halusin elää.

     En missään olosuhteissa olisi pystynyt päättämään elämääni hyppäämällä tyhjyyteen rotkon reunalta tai pilvenpiirtäjän katolta. Mikä kammottava kuolema.

     Ennemmin tappaisin itseni kuin hyppäisin."

Sami Lopakan esikoisteos Marras (Like 2014) on fiktiivinen, mutta selvästi tietyiltä kohdin melko autofiktiivinen tarina pohjoissuomalaisesta sekoilevasta metallibändistä, joka lähtee ruotsalaisen lämmittelijän kanssa kuukauden Euroopan-kiertueelle. Kirjan minäkertoja on bändin toinen kitaristi Hautamaa, josta on tulossa hetkenä minä hyvänsä isä. Huoli vaimosta ja syntymättömästä lapsesta jäytää muutoinkin vastenmieliseltä tuntuvalla kiertueella. Vellova itseviha, alkoholin kirot, kotitilanne ja tulehtunut bändin ilmapiiri ovat tuhoisa cocktail. Lukija saa todella matkan aikana pohtia, tuleeko Hautamaa tai joku muukin takaisin Ouluun arkussa vai sittenkin omin jaloin.

On varsin selvää, että Lopakka on saanut aineksia entisen menestysbändinsä Sentencedin vaiheista. Vaikka kirjassa on keksityt nimet, on varsinkin toinen, alkoholismiin horjuva kitaristi Suokorpi helposti käsitettävissä Miika Tenkulaksi. Samoin osuvasti nimetty laulaja Raunio sopisi varsin hyvin Ville Laihialaksi. Olen joskus muinoin lukenut virallisen elämäkerran Sentencedistä ja kuva bändistä oli varsin samantyyppinen kuin tässä fiktioromaanissa. Kun melko perinteiset introvertit ja ahdistukseen taipuvaiset pohjoisen miehet pannaan pyörien päälle ympäri Eurooppaa ja tarjolla on myös aina alkoholia ja tupakkaa, ei siinä todennäköisesti hyvin käy.

Lopakalla on sana selvästi hallussa. Teksti on soljuvaa ja siinä on vivahteita. Kansilipareen mukaan Lopakka onkin koulutukseltaan suomen kielen maisteri. Kirjassa vuorottelevat erilaiset tunnelmat; vaikka itseinho ja ahdistus ovat päällimmäisiä, tulee myös hetkiä kun naurattaa, itkettää ja koskettaa. Luinkin kirjaa paitsi miettien Sentenced-yhteyksiä, myös kuvauksena suomalaisesta miehestä. Kirja on myös varsin inhorealistinen kuvaus matkustuspainotteisesta työstä ja vähitellen otteesta luisuvasta alkoholiongelmasta. Jos kavahtaa alatyylistä tekstiä, voi kirja hätkäyttää. Kuitenkaan kyse ei ole mistään kirosanojen hokemisesta, vaan ruma sana yksinkertaisesti sanotaan niin kuin se on. Bändin ja henkilökunnan välinen huumorikaan ei kestä kovin tiukkapipoista tarkastelua, vaan on kiltisti muotoiltuna junttia.

Pidin myös kaupunkien pyörityksessä käsitellyistä pienistä välähdyksistä, joissa Hautamaa pohti Europpan lähihistoriaa, erityisesti toista maailmansotaa ja lyhyesti myös Francoa. Päähenkilö ei jatkuvista henkisistä ongelmistaan huolimatta jatkuvasti jää päiviksi makaamaan punkkaan, vaan varsin usein lähtee kaupungille tutkimaan historiallisisa kohteita. Nämä pätkät oli upotettu muuhun tarinaan varsin jouhevasti. 

Omanlaisensa odysseia kai tämäkin. Lopakka on kirjoittanut myös kirjan Loka, joka ei nimestään huolimatta ilmeisesti ole varsinainen jatko-osa esikoiselle. Täytyy ottaa sekin jossain vaiheessa lukemistoon.

"Elämä oli tuntunut pitkältä mutta olisi sittenkin ohi hetkessä, kuin kuihtuneen lehden matka alas maahan. Joku putosi alhaalta, toinen vielä alempaa. Jokainen leijaili tavallaan, yksin, yhdessä, pyörien, syöksyen, mutta suunta oli kaikilla sama. Moni oli routaisessa maassa jo ennen kuin huomasi olemassaoloaan. He olivat meistä onnellisimpia."

Laitan vielä loppuun yhden Sentencedin hiteistä, Killing Me Killing You.

Kirjabloggaajien kesälukumaraton! (päivittyvä bloggaus)

 Tänä viikonloppuna, 23.-27.8.2023 on kirjabloggaajien kesälukumaraton. Tapahtuman järjestää Yöpöydän kirjat -blogi.

Itse aloitan oman 12  24 tunnin maratonini nyt perjantaina klo 16. Kirjoitan välillä maratonkuulumisia tähän postaukseen.

Pinossani on:

Heikki Tarma - Joensuu - Katuja ja kortteleita - kuvakirja

Sami Lopakka - Marras

Matt Haig - Keskiyön kirjasto

Karin Slaughter - Unohdettu tyttö

Alexander McCall Smith - Kirahvin kyyneleet

Klo 17:15

Aloitin maratonin Kirahvin kyyneleillä. Mma Ramotswen kuulumisia on aina kiva lukea. Seuraavaksi hyppään Sami Lopakan Marraksen kyytiin.

Klo 19:21 Olen lukenut Marrasta kuin liimattuna. Nyt tuntuu siltä, että voisi kuitenkin lukea jotain muuta. Ehkäpä alan paneutua Joensuun katuihin.

Klo 20:43 Lueskelin vähäsen Tarman kirjaa. Siinä ohessa söin karkkia ja löin äidin kanssa korttia. Nyt siirryn takaisin Lopakan kirjaan, se todella imaisi mukaansa.

Klo 21:45 Melkoista menoa Lopakan kirjassa. Nyt alan notkua netissä jonkin aikaa, ehkäpä vielä luen jotain sängyssä. Aamulla taas jatketaan!

Klo 9:58 Nyt on aamutoimet tehty. Seuraavaksi ajattelin vaihteen vuoksi lukea vähän Slaughterin kirjaa eteenpäin.

Klo 13:13 Tuli luettua Slaughterin kirjaa hyvän matkaa. Samalla söin ja lätkin taas korttia. Nyt pieni tauko ja sitten ehkä Marras seuraavaksi.

Maraton on päättynyt. Huomasin loppuvaiheilla, että olin kirjoittanut tekeväni 12 tunnin maratonin, vaikka koko ajan oli tarkoitus tehdä 24 tuntia. Korjasin ylös.

Saldo: 435 sivua! 

Luin hieman Tarman kirjaa, huvittavasti siihen meni suhteessa eniten aikaa, vaikka se on periaatteessa kuvakirja. Luin useamman kymmenen sivua Kirahvin kyyneleitä. Unohdettua tyttöä meni yli sata sivua. Suurin osuus on Lopakan kirjalla, Marrasta luin 194 sivua. Keskiyön kirjastoa en viitsinyt enää aloitella, koska oli jo monta kirjaa kesken.

Olen tosi tyytyväinen tulokseen. Paljon oli muutakin toimintaa vuorokauden aikana ja nukuin pitkät yöunet. 

Päivi Honkapää - Meren alku (Viides tuuli -trilogia 2)

"Kun Dammaraa ei vielä ollut ja aavikko lymysi laaksossaan niin kuin peto emonsa kohdussa, oli vain metsä ja kallio. Tuolla kalliolla ja tuon metsän suojassa tuulta puhuteltiin ensimmäisen kerran. >>Kuuleeko kukaan?>> joku kuiskasi, ja joku toinen kuuli vastasi. He pelästyivät toistensa ääniä, ja ensimmäisiä sanoja seurasi hiljaisuus, jota kesti aina siihen saakka kunnes toinen, eikä kukaan tiedä kumpi, kysyi: >>Kuka olet?>> Siitä alkoi keskustelu, joka on sen jälkeen yritetty lopettaa yhtä monta kertaa kuin se on yritetty toistaa tai unohtaa tai selittää herkkäuskoisten kuvitelmaksi."

Ensimmäisessä osassa tarinoita kertova Sawana antautui tuulien kuiskauksille, vaikka se on kiellettyä. Kirjan maailmassa varsinainen fantasiaelementti syntyy elävistä tuulista, joita osa ihmisistä pystyy hallitsemaan. Toisessa kirjassa Meren alku (WSOY 2009) kaikkien merten kapteeni Geret on Tarquelin omatunto, jonka tehtäviin kuuluu estää tuulenhaltioiden toiminta. Geretin legendaarinen musta laiva Musta lokki alkaa kuitenkin vanhentua ja Geretin elämään tupsahtaa menneisyydestä ei-toivottu henkilö. Sawanan ainoa tavoite on löytää rakastettunsa mestarivaras Jarren - hintaan mihin hyvinsä.

Honkapään trilogia luokitellaan kirjastossa nuorten puolelle. Minun mieletäni taas sarja on enemmän aikuiseen makuun ennen kaikkea siksi, että tarinassa varsinainen fantasia liittyy luonnonelementteihin eikä kukaan heiluttele taikasauvaa hassu hattu päässä, mitä osa aikuisista vierastaa lapsellisena. Lisäksi Honkapään kirjoitustyyli on vaikuttava ja omaleimainen. Kirjan olennaisia teemoja ovat moraali, velvollisuus ja omien valheiden näkeminen. Psykologinen ja moraalinen ulottuvuus kiinnostavat.

Sinänsä fantasian peruskuvastoa on se, että useimmilla on ainakin kulkiessaan matkaviitta. Mitään moderneja keksintöjä ei millään mantereella tunneta. Jostain syystä lievä keskiaikaisuus on läsnä useimmissa fantasiakirjoissa. Tässäkin kirjassa myös matkustetaan tavattoman paljon, tosin poikkeuksellisen paljon laivalla eikä kävellen tai hevosella.

Sanoisin, että Meren alku on kotimaista fantasiaa parhaasta päästä. Harmillisesti sitä on alettu kirjastoissa jo siirtää varastojen puolelle, mutta varaamalla trilogian saa kyllä käsiinsä. 

 "Tuulenvartijan kuolema on aina suuremman kuoleman osa. Sokeutunut silmä ei saa näköään takaisin, eikä vasemman tilalle kasva uutta. Kun vartijat asetettiin tehtäväänsä, heille sanottiin: >>Kestäkää vähän aikaa. Etsikää eksyneet ja löytäkää piiloutuneet.>> Mutta vähän aikaa muuttui pitkäksi ajaksi, ja pitkästä ajasta kasvoi ihmisikä."