maanantai 4. heinäkuuta 2022

Maan alla (Ruth Galloway -mysteeri 9)

 "Huomenta, Eddie", Judy sanoo reippaasti.

Eddie ei vastaa. Ilmeisesti hän nukkuu vielä. Pääkin on nuokahtanut. Vasta koskettaessaan hänen olkapäätään Judy näkee veitsen rinnassa."

Elly Griffithsin Maan alla -romaanin (Tammi 2021, suomentanut Anna Kangasmaa) keskiössä ovat kodittomat ja maanalaiset tunnelit. Eräs koditon tulee kertomaan poliisille, että hänen koditon ystävänsä Babs eli Barbara on kadonnut. Judy lähtee haravoimaan vihjeitä, mutta tutkinta ei tunnut etenevän. Sitten kaksi koditonta tapetaan ja kaksi naista lisää katoaa. Nelsonin tutkintatiimillä riittää töitä. Taustalla kirjan vakihenkilöiden yksityiselämä etenee. 

Minulla on jäänyt tämä kirja kahdesti kesken ja nyt kolmannella kerralla sain sen loppuun. Kirja ei ole huono, mutta jokin siinä ei vetänyt niin voimakkaasti kuin aiemmissa osissa. Moni on pitänyt edeltävää osaa, Siniviittaista naista, notkahduksena, mutta minulle se oli hyvin mieluinen. 

Nelsonilla riittää huolia. On omituinen ihmissuhde Ruthin kanssa, avioton lapsi Kate, oudosti käyttäytyvä vaimo Michelle. Tytär Laurakin on muuttanut takaisin kotiin opiskelemaan yliopistossa. Lisäksi uusi pomo Jo on mullistanut koko laitoksen oudoilla tavoillaan ja tuntuu pitävän Nelsonia lähinnä eläkkeelle joutavana reliikkinä. 

Ruthkaan ei ole oikein onnellinen. Kate vain tuntuu kasvavan koko ajan ja Ruth jo murehtii hänen aikuistumistaan. Tunteet Nelsonia kohtaan kytevät yhä, mutta ovat toivottomia. Eihän Nelson koskaan jätä vaimoaan. Ammatillisesti kiinnostavaa on kuitenkin se, että eräästä tunnelista on löytynyt luita ja Ruth pyydetään tutkimaan niitä. Ne osoittautuvat yllättävän tuoreiksi. Voisivatko ne ja tunnelit jotenkin liittyä rikosvyyhtiin?

Tällä kertaa näkökulmia ei ollut niin useassa persoonassa kuin joskus aiemmin. Lähinnä oltiin Ruthin ja Nelsonin näkökulmissa, välillä Judynkin. Harmittavaa oli, että Cathbad oli aika pienessä osassa. Hän on lempparini, joten häntä jäin kaipaamaan. Onneksi sentään hänellä oli välillä druidinkaapunsa!

Hieman ehkä tasapaksu teos. Jotain lisävetävyyttä olisin tähän kaivannut. Aion kuitenkin hyvillä mielin lukea seuraavatkin osat. Nämä kirjat ovat aina kuitenkin nautittavia ja on normaalia, että sarjoissa tulee välillä notkahduksia.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja

 "USEIN EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA JOTKA KEIMAILEVAT KUOLEMALLA MAALAAVAT KUOLEMAA KUOLEMA KULKEE RINNALLAMME SE ON TODELLINEN SE EI OLE KAUNOKIRJOITUSTA EI MITÄÄN VITUN KUVITELTUA KÄRSIMYSTÄ SE ON TODELLISTA SE ON MUURI SE SAA MINUT RAIVOSTUMAAN SURUNI TEKEE MINUSTA RAIVOSTUNEEN VIHAMIELISEN OLEN RAIVOISSANI SIITÄ ETTÄ OLEN ERISTYKSISSÄ SURUSSANI VIHAAN TAIDETTA VIHAAN KAIKKEA SITÄ MITÄ ITSE OLEN ENNEN KIRJOITTANUT KUOLEMASTA EN USEINKAAN POISTU ASUNNOSTA MONEEN PÄIVÄÄN ISTUN PIMEÄSSÄ ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA"

Naja Marie Aidt on kirjoittanut vavisuttavan kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja (S&S 2018, suomentanut Katriina Huttunen). Aidtin poika Carl on kuollut. Carl söi sientä ystävänsä kanssa, joutui äkilliseen psykoosiin ja lopulta hyppäsi viidennen kerroksen ikkunasta. Suru on murskata äidin. Tämä kirja on kuvaus hänen surustaan ja suhteestaan poikaansa.

On hyvin vaikeaa kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Miten voisi kirjoittaa mitään siitä loputtomasta surusta, jota lapsensa menettänyt kokee? Yritän kuitenkin.

Teoksen rakenne on poikkeuksellinen. Se alkaa ja päättyy täydentyvään tarinaan, jossa ensin juodaan viiniä ja sitten puhelin soi. Alkaa loppuaika ennen Carlin irrottamista hengityskoneesta. Tämä tarina on osittain toisteinen, se puskee esiin joka puolella ja täydentyy vähitellen. Välissä on äidin ajatuksia ja päiväkirjamerkintöjä. Osa niistä on Carlin syntymästä ja lapsuudesta, osa kuoleman jälkeen. Kirjaa ei toki ole kirjoitettu kokonaan tuollaisella caps lockilla, kuten yllä olevassa sitaatissa, vaan muutoin ihan normaalein kirjaimin. Alku ja keskiosa on fragmentaarisempaa, äiti ei löydä sanoja, kieli on mennyt rikki, se puuttuu häneltä. Läpi teoksen hän lainaa kuoleman ajatuksia muilta kirjailijoilta. Loppupuolella kirjoittaminen selkenee, isot alkukirjaimet ja välimerkit löytävät paikalleen.

Äiti ja moni muukin Carlin lähipiiristä reagoi asiaan hyvin vahvasti. Äiti kaatuu kirkuen maahan puhelun jälkeen ja niin tekee myös hänen seurassaan oleva poikansa. Kiinnitin huomiota siihen, miten voimakas yhteisöllisyys Carlin jälkeen jättämillä ihmisillä oli. He muodostivat tiiviin piirin ja auttoivat toinen toisiaan. Surullista kyllä, minun on vaikea kuvitella sellaista suomalaiseen suruun. Meillä usein eristäydytään vastaavassa tilanteessa. 

Pieni, mutta erittäin vahva, suorastaan pakahduttava kirja loputtomasta painajaisesta. Vereslihainen, mitään peittelemätön. En tiedä, kenelle tätä varsinaisesti uskaltaisi suositella, mutta toivoisin silti sen saavan lisää lukijoita. 

"Isoisäsi piti sinulle puheen, ja hän sanoi:

Tänään Carl täyttää 25. Se luku on kuin hopeamitali, kiiltävä, kimmeltävä. 25 vuotta: neljäsosa elämää. Ja siinä hän seisoo kuin kreikkalainen jumala keittokattiloidensa ja mausteidensa ääressä.

Silloin oli 21. marraskuuta 2014. Isoisäsi oli 79 vuotta vanha. Vajaan neljän kuukauden kuluttua olisit kuollut."

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Rusalka - kuiskaajan muotokuva

 "Hän etsi itsestään lautumia, vedenväen merkkejä. Niitä löytyi hukkuneiden iholta, kun vedenneidot olivat yrittäneet auttaa, estää ihmistä hukkumasta tai vastaavasti halunneet pitää lähellään. Silloin ne takertuivat kiinni kaikella voimallaan, eivätkä päästäneet irti. Anna epäili, että juuri niin oli käynyt. Vedenneidot olivat tunnistaneet hänessä omansa, pitäneet pinnan alla, vaikka Annasta oli tehty jo ihminen."

Gerard saa hämmentävän hautajaiskutsun, jonka on lähettänyt itse tuleva vainaja. Lähettäjä on Anna, tuuleen lentävä Anna, jota Gerard on kerran kipeästi rakastanut - ja rakastaa ehkä yhä. Ei olisi aikaa tällaiselle, pitäisi unohtaa, pitää sovitut konsertit. Siitä huolimatta Gerard lähtee matkalle toiselle puolelle Eurooppaa samalla kun Islannin tulivuori sylkee tuhkaa ja sulkee lentoliikenteen. On mentävä junalla, hitaasti.

Anna ei muistele Gerardia, vaan ajattelee työtään kuiskaajana konserteissa. Häneen on iskenyt kurkunpäänsyöpä ja päivät kuiskaajana ovat ohi. Anna on jo valmis kuolemaan, kun tapahtuu jotain yllättävää, joka sekoittaa hänen hyvin järjestellyn kuolemansa täysin.

Marissa Mehrin Rusalka (Siltala 2021) on hyvä romaani. Sen idea on toimiva ja koukuttava. Gerardin muistelot ja Annan kuolemankaipuu luovat hämmentävän parin. Gerardille Anna on aina eläväinen, täysissä voimissaan. Anna taas näkee itsensä rusalkana, vedenneitona, jolle kasvaa vähitellen suomut.

Rusalka viittaa siis paitsi myyttisiin olentoihin, myös samannimiseen oopperaan. Ooppera on kirjan olennainen osa, sen taustakohina. Gerard on kapellimestari ja säveltäjä, ja hän on elänyt musiikille kymmeniä vuosia. Anna on nuorempi, mutta omistautunut hänkin omalle osalleen.

Vielä yksi teema on Euroopan jako länteen ja itään. Anna on idästä, entisen neuvostovallan maasta. Hän ei siedä sitä, miten länsieurooppalaiset heihin suhtautuvat, muurien kaaduttua yhäti alentuvasti ja vähättelevästi. Länsieurooppalaisille idän ihmiset eivät ole samanarvoisia, sen saa Annakin huomata.

Romaanin kiehtova piirre on myös näkökulman vaihtelu. Gerardin Annalla ei lukijasta tunnu olevan paljoakaan tekemistä ainakaan tämän kuolevan Annan kanssa. Eikä Annakaan näe Geradia niin kuin tämä todennäköisesti toivoisi.

Erikoinen, nautittava romaani. Mielenkiintoisia ajatuksia musiikista ja kuolemasta. Luen kirjailijalta mielelläni lisää.

"Myytti kertoo, ettei vedenneidoilla ole sielua."

Paras mahdollinen maailma

 "Hänen mielenrauha-ajatuksensa on aina ollut iho. Iho on niin hauras, että oikeastaan, kun alkaa ajatella, mitään minuutta ei ole. Oikeastaan jokainen tunne on maailman itsensä tunne. Jokainen ihmissydän: elämän kaino taustarumpu. Hermostuneisuus: todellisuuden itsensä värinää. Paniikki: maailman hetkellistä kyvyttömyyttä säilyttää rytminsä."

Riikka Pulkkisen romaani Paras mahdollinen maailma (Otava 2016) on tarina Aureliasta. Aurelia on lahjakas näyttelijä, mukana kunnianhimoisessa produktiossa Kansallisteatterissa. Joachim, ohjaaja, haluaa luoda näytelmän DDR:stä ilman kliseitä ja osoittelevuutta. Aurelia on loistava, mutta vähitellen hänen rajansa hämärtyvät. Iskee outo olo, kuin kuulisi ja todella kuulee toisten ajatukset. Kaiken olevaisen kirkkaus, kohottava tunne kun astuu rooliin. Toisaalla äiti haluaisi kovasti kertoa jotain tärkeää, mutta Aurelia ei halua kuulla.

Olen joskus aiemminkin lukenut tämän romaanin, mutta uusintaluku ei ollut lainkaan pahitteeksi. Halusin myös tuoda kirjan blogiini. Pulkkinen on ensimmäisissä kirjoissaan jättänyt minut osittain kylmäksi, sen sijaan Vieras oli itselleni napakymppi. Paras mahdollinen maailma asettuu jonnekin välimaille. Se on todella hyvä, mutta taas kerran vähän tökkii.

Pulkkisen hahmot ovat aina todella älyllisiä, ja se tässä todennäköisesti tökkii. Mietin jatkuvasti, että onko tällaisia ihmisiä todella? Isiä, jotka pohtivat kaiken eksistenssikysymyksinä ja vapauden käsitteen kautta. Juuri tämä Aurelian isä oli hämmentävä älyllisyydessään. 

Toisaalta kirja myös liikutti minua, loppupuolella itketti, mikä on minulle aina hyvän kirjan merkki. Lisäksi päähenkilö Aurelia on todella kiehtova. Hänen värisevät rajapintansa ovat jotenkin myös samastuttavia, niissä on jotakin tuttua ja vierasta yhtä aikaa. Hänen kietoutumisensa lapsuudesta tuttuun hahmoon on pelottavaa ja kaunista yhtä aikaa. 

Pulkkisella on myös taito piirtää esiin tiettyjä ihmistyyppejä muutamilla virkkeillä:

"Hän oli niitä naisia joilla ei koskaan ole persiljaa hampaittensa välissä, niitä jotka saattoivat vain yhtäkkiä päättää potkia kengät jalastaan ja kulauttaa drinkki ennen nousemista sohvapöydälle tanssimaan."

Myös teatterin kuvaus oli mielenkiintoista. Kokeellisuudessaan ja vähän ärsyttävyydessäänkin kiinnostavaa lukea. Kirjassa pääsee myös Joachimin pään sisään hetkeksi. Kirjassa on todella palkon tragediaa, mutta se ei silti tuntunut epäuskottavalta. Traagisia asioita tapahtuu ikävä kyllä kaiken aikaa.

Kirja käsittelee myös paljon Saksaa ja ennen kaikkea DDR:ää. Erityisesti Aurelian isä elää DDR:n loppuvaiheita täysillä. Isä ja äiti käyvät DDR:ssä ennen sen murtumista ja yrittäessään takaisin itään saavat huomata, ettei heidän anneta mennä. Täytyy siis jättää kaikki tavarat kavereille ja matkustaa takaisin Suomeen. Useiden ihmiskohtaloiden kautta lukija saa näkyviin koko systeemin mielettömyyden. Saksa myös näyttelee Aurelian perheen murhenäytelmässä suurta osaa. Kaikki tavallaan alkaa siitä ja päättyy sinne, yhteen puistoon veden äärellä. On niin monta asiaa jotka tahtoisi ja ei tahtoisi muistaa. 

"Elämästä paljon suurempi osa kuin uskallamme itsellemme myöntää on unta."

torstai 30. kesäkuuta 2022

Joan Didionin Iltojen sinessä

 "Onhan sinulla kaikki ihanat muistot", sanoivat ihmiset myöhemmin ikään kuin muistot toisivat lohtua. Eivät tuo. Muistothan liittyvät menneeseen aikaan, johonkin mitä ei enää ole. Muistot ovat komeron uumenista paljastuvia koulupukuja, haalistuneita ja halkeilleita valokuvia, kutsuja sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimissa, lehtisiä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja ei enää muista. Muistot ovat sitä, mitä ei enää halua muistaa."

Joan Didion kirjoittaa kirjassaan Iltojen sinessä (Like 2011, suomentanut Kirsi Luoma) kaipauksesta ja vanhuudesta. Hän on menettänyt sekä miehensä että aikuisen tyttärensä. Muistot tyttärestä täyttävät hänen mielensä. Samalla Didion kysyy itseltään kipeitä kysymyksiä äitiydestään. Epäonnistuiko hän? Oliko Quintanalla liian epätavallinen lapsuus? Miksi Quintana niin kovasti esitti lapsena aikuista? Miksi hänellä oli niin rajuja mielialanmuutoksia, että hän välillä halusi kuolla, tulla haudatuksi maan alle?

Viimeisestä kysymyksestä huolimatta tyttären kuolema ei ollut itsemurha, vaan ilmeisesti onnettomuus. Hän ei kuollut heti, vaan joutui teho-osastolta toiselle, kunnes lopulta kuoli vain 39-vuotiaana. Didionin muistelu alkaa liikuttavasti tyttären häistä, joista hän muistaa erinäisiä pieniä yksityiskohtia. Eri kukat, leit, tyttären tatuointi joka peittyy hunnun alle. Tyttären nostalgiset valinnat hääjuhlassa.

Toinen aihe, joka vainoaa Didionia, on hänen vanhenemisensa. Hän on 75-vuotias ja kärsii oudoista oireista. Lääkärit eivät löydä oikein mitään. Didion ei ole edes osannut ajatella todella vanhenevansa, se tulee hänelle kuin äkillisenä yllätyksenä. Yhtäkkiä ei voi enää pitää kymmenen sentin korkokenkiä eikä tiettyjen kultarenkaiden pukeminen ole enää hyvä idea. Tuttavat alkavat esittää kysymyksiä voinnista uudella äänensävyllä. 

Välillä Didion pelkää, ettei pääse enää liikkeelle. Hän istuu teatterissa metallituolilla ja alkaa äkisti pelätä, etteivät lihakset enää toimi, etteivät jalat kanna. Itse mietin, että oireet saattavat olla myös somaattisia, reaktio tyttären kuolemaan. Jonkinlainen ajallinen yhteys näillä asioilla vaikuttaa olevan.

Muistelemisen myötä myös ajan kuluminen on tärkeä teema. Didion käy läpi muistojaan ja miettii, mitä kaikille oikein tapahtui. Minne katosi 60-luvun aika, aikakausi? Mitä tapahtui silloin raukeana ja kauniina esiintyneelle Sophia Lorenille? Mitä tapahtui hänen ystävälleen Dianalle, joka alun perin ehdotti Didionille adoptiota ja jonka myötä hän sai tyttärensä?

Kirja on avoimuudessaan liikuttava, melkein ravisteleva. Äidin kaipaus ja tarve saada tyttärensä lähelleen ovat voimakkaasti läsnä, melkein käsin kosketeltavissa. Myös vanhuuden tuoma avuttomuus ja epävarmuus piirtyvät lukijan mieleen vahvasti, vähän kauhistuttavatkin. Käykö näin minullekin, jos elän 75-vuotiaaksi?

Ohut, mutta kokoaan suurempi kirja. En ole ennen lukenut Didionia ja tästä oli oikein hyvä aloittaa.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Rakkautta ja hylkäämistä: Khimaira

 "Ja siellä varjossa,

muiden näkymättömissä,

kuvan ulkopuolella,

kiiluu silmiä, tunteita,

kauhuja

joille ei ole sanoja."

J. S. Meresmaan säeromaani Khimaira (Myllylahti 2021) on jatko-osa Dodolle. Tällä kertaa äänessä on Sara. Sara, Iina ja Tuukka muodostavat tiiviin piirin. Iina seurustelee sekä Tuukan että Saran kanssa, Sara ja Tuukka ovat toistensa eksiä. Epätavallinen kuvio, mutta toimiva. Saralla kuitenkin on monta salaisuutta, jotka hän kätkee sisimpäänsä. Jo Dodossa oli viitteitä siitä, että Saran rikkaat vanhemmat ovat etäisiä ja tässä osassa siihen syvennytään tarkemmin.

Saran ääni on omanlaisensa, säkeet ovat usein soinnullisia. Epätavallista nykyaikana, mutta Sara on alun perin venäläinen ja venäjässä loppusoinnut ovat kaikki kaikessa. Ei noloa niin kuin suomen kielessä. Sara rakastaa runoja, erityisesti Anna Ahmatovan. Kirjassa on viittaus Ahmatovan koottuihin runoihin, mikä oli hauska sattuma, sillä olen itsekin lukenut kokoelman Ahmatovan runoja.

Kirjassa teemana on edellisen osan tapaan homoseksuaalisuus ja polyamoria, mutta ennen kaikkea perheen kautta. Saran vanhemmat ovat uskonnollisia ja vanhoillisia, ja häntä pelottaa kertoa totuus hänestä ja Sarasta. Polyamoriakuvion kertomista hän ei uskalla ajatellakaan. Yksi kirjan juonne on myös se, että perhe voi olla muutakin kuin verisiteen kautta tullutta. Ihminen voi koota perheensä myös muista ihmisistä.

Saralla on myös synkempiä salaisuuksia, jotka hän on kätkenyt sisimpäänsä. Hän ei ole puhunut niistä asioista edes Iinalle. Myöskään elämä kahden maan kansalaisena ei ole helppoa. Venäläisyys on yksi niistä asioista, joista Sara haluaa vaieta, koska niin tuntuu helpommalta. Hän ei kestä suomalaisten typeriä lausahduksia ja letkautuksia aiheesta.

Kuten Dodokin, myös Khimaira on tiiviisti kiinni ajassa. Saran lukioikäisen ääni tuntuu luontevalta. HLBTI-teemat ovat edelleen pinnalla, ja niitä käsitellään henkilökohtaisuuden kautta. Olisin varmasti rakastanut tätä kirjaa teininä, kun ahmin HLBTI-aiheisia kirjoja. 

Näin aikuisena en varsinaisesti rakastunut. Hieman tuli joistain kohdista sellainen saarnausfiilis. Tai ei ehkä saarnaaminen, mutta jonkinlainen opettaminen. Olen aina ollut allerginen sellaiselle ja se vähän söi tykkäämiseni määrää. Ei kirja silti huono ole ollenkaan. Se on hyvä kuvaus tämän hetken nuorten elämästä, ja mielestäni se tavoittaa myös ikiaikaista teini-iän rimpuilua vapauden ja turvan kaipuun välillä. Säeromaani muotona on myös mieleeni. 

Tämäkin Meresmaan kirja on hyvä väylä tutkia ja ymmärtää nuorten mielenliikkeitä ja elämää. Hän on sujuva sanankäyttäjä myös riimittelijänä. 

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Nuoren opettajattaren varaventtiili

 "Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin, laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta uteliaisuudesta."

Takavuosien menestynyt kirjailija Hilja Valtonen on kirjoittanut hauskan romaanin Nuoren opettajattaren varaventtiili (Otava 2006, alkuperäispainos 1926). Kirjan päähenkilö on Liisa, joka on käynyt seminaarissa itselleen opettajan paperit. Savolaistyttö, päälle parikymppisenä toki jo vanhapiika, muuttaa Pohjanmaalle työn perässä. Latomeressä häntä odottavat monenlaiset käänteet. Liisan sydän on murskana, mutta eräs tohtori Korpinen luo häneen flirttailevia katseita. Siitäkös kylän juorukellot kalkattavat.

Savolaisella on aluksi tiukkaa tottua pohjalaiseen elämänmenoon. Kovin ovat jäyhiä ja melkein epäkohteliaita. Liisa melkein järkyttyy, kun eräs rouva auliisti kertoo eräänkin nuoren miehen käyvän yöjalassa hänen tyttärensä luona. Savossa, tai ainakaan Liisan kotona, ei moinen touhu kävisi päinsä.

Kirja on mainio ajankuva 20-luvusta. Kaikkia neiditellään ja jos on jokin titteli, kuten tohtori tai maisteri, niin sitä käytetään aina. Opettajattarelta odotetaan siveää käytöstä, ja vaikka Liisa siihen pyrkiikin, saa hän aikaan tuhoa silmillään ja kerkeällä kielellään. Onneksi tovereitakin löytyy. Koulussa on kaksi muuta nuorta opettajaa, Berglund ja Rauha. 

Kirjan nimi liittyy siihen, että Liisa saa ennen töitään tuttavaltaan koristellun päiväkirjan. Se tuleekin tarpeeseen, sillä opettajattaren elämässä on todella monenlaisia käänteitä ja kommelluksia. Vähän tuli mieleen Anni Polvan kohellusromaanit, tosin sillä erolla, ettei Liisa ole varsinaisesti kömpelö. Ennemmin erilaiset tilanteet johtuvat hänen liukkaasta kielestään.

Oman aikansa mittapuulla Liisa on suorastaan röyhkeä tyttö, mutta meidän aikanamme häntä voi pitää omia rajojaan pitävänä vahvana naisena. Liisa on nimittäin reipas ja tomera eikä hän suostu mihinkään, mitä ei halua. Johtajaopettaja koettaa sälyttää hänelle kaikki oppiaineet, joissa on korjattavia kirjoitusvihkoja. Johtajaopettaja Iippo saa huomata erehtyneensä nuoren naisen suhteen, jos luuli voivansa sanella mitä tapahtuu. 

Kirjassa parasta on Liisan kirpeä huumori. Joitain kertoja ollaan sydänsuruissa murheen alhossa, mutta muuten kirja on melkeinpä kevyttä farssia ainakin huippukohdissaan. Sievä nuori nainen herättää monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia jäyhissä kyläläisissä. Ilman huumoria kirja olisi melko melodramaattinen, mutta Liisan päiväkirjamerkinnät näyttävät kaiken hyvin koomisessa valossa.

Oikein mainiota, kevyttä kesälukemista! Mukavaa, että tämä sankaritar on tervehenkinen ja reipas eikä hauras neitonen. 

PS: Herättelin henkiin vanhan naiskirjailijahaasteeni, jonka joskus tein itselleni jonkun bloggaajan listasta. Olen melkein maalissa! Tämä kirja lukeutuu haasteeseen.

Talo taivaansinisellä merellä

"Voi kamala sentään." 

TJ Klune on kirjoittanut aivan ihanan hyvänmielen kirjan! Talo taivaansinisellä merellä (Karisto 2021, suomentanut Mika Kivimäki) kertoo maagisista lapsista, heidän suojelevasta orpokodinjohtajastaan Arthurista ja orpokodissa vierailevasta Linus Bakerista. Linus on sosiaalityöntekijä, joka elää harmaantylsää elämää. Hän joutuu noudattamaan pilkuntarkkoja, ankeita sääntöjä ja saa yllättäen komennuksen orpokotiin. Hänen tehtävänsä on tarkkailla, onko paikka sääntöjen mukainen ja lähettää raportteja. Linus saa huomata, että tuolla matkalla hyvin moni asia muuttuu.

Miten saatoinkaan aiemmassa postauksessani sanoa, että kirja on liian lälly! Tai no, objektiivisesti tutkailtuna se itse asiassa on aika lälly, mutta ei se haittaa. Se on ihana! Lempeä aikuisten satu. Olen iloinen siitä, että se on kirjastossa luokiteltu nimenomaan aikuisten kirjaksi, sillä silloin useampi aikuinen varmasti tarttuu siihen.

Kirjan kertomus on ennen kaikkea huuto tasa-arvon puolesta ja syrjintää vastaan. Maagisia olentoja rekisteröidään ja heitä tarkkaillaan herkeämättä. Ihmiset pelkäävät heitä. Arthurin orpokoti on vieläpä tarkoitettu erittäin uhkaaville tapauksille. Onpa lasten joukossa itse Antikristuskin. Linus pelkää lapsia kauheasti tullessaan ja kaikki on jotenkin sekasortoista alussa. Ajan kuluessa hän kuitenkin ensin alkaa pitää lapsista ja lopulta rakastaa heitä. Hirveä virhe sosiaalityöntekijältä, jonka pitäisi objektiivisesti tarkkailla ja raportoida.

Romaani on myös Linuksen kasvukertomus. Linus on harmaa hahmo kirjan alussa, rutiinien ja sääntöjen kasaan painama. Orpokodin saarelle tullessaan hän on kovin kömpelö ja peloissaan. Hän ripustautuu virallisiin sääntöihin ja määräyksiin kuin hengenhädässä. Kuitenkin hänen lähtökohtansa on erilainen kuin monella: hän haluaa lapsille parasta. Vähitellen ajatus alkaa konkretisoitua teoiksikin, kun läheisessä kylässä asuvat ihmiset osoittavat vihaa lapsia kohtaan.

Pidin myös siitä, että kirjan homosuhde on täysin luonnollinen. Sitä ei korosteta mitenkään eikä se ole kirjan pääpointti. Se vain on. Se on myös kovin kauniisti kuvattu.

Täytyy myöntää, että silmät kostuivat loppupuolella. Olen aika heikkona tällaisiin onnellisiin satuihin ja vaikka tietääkin, miten ne päättyvät, on loppu aina yhtä ihastuttava. Eihän tässä kirjassa periaatteessa mitään kovin uutta ole, tällaisia tarinoita on kirjoitettu aiemminkin, mutta se on hyvin tehty ja mukana on mausteena maagisuus. 

Oli oikea nappivalinta tähän hetkeen loppujen lopuksi. Ehdottomasti suosittelen!

Miettiessäni sopivaa kappaletta postaukseen juolahti mieleeni Enyan meriteemainen laulu Caribbean Blue. Ehkä turhan rauhallinen kirjan lasten menoon, mutta sopii hyvin kirjan ympäristöön.



perjantai 24. kesäkuuta 2022

Kansankodin rumemmat kasvot: Viedään äiti pohjoiseen

 Karin Smirnoffin romaani Viedään äiti pohjoiseen (Tammi 2022, suomentanut Outi Menna) on melkoinen tapaus. Niin on myös päähenkilö Jana Kippo. Insestistä lapsena kärsinyt Jana matkustaa kaksosveljensä Brorin kanssa pohjoiseen hautaamaan äitiään. Äiti on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa lähes kaikki kuuluvat hurmoshenkiseen seurakuntaan, lahkoon käytännössä. Kaikkea todennäköisyyttä vastaan Bror kääntyy uskoon ja Jana saa mission: veli on saatava takaisin.

Olipas melkoinen lukukokemus! Olen kuullut kirjasta paljon kehuja, mutta tosiasiassa lainasin sen siksi, että saan sillä kuitattua Helmet-haasteen hankalan kohdan kirjan nimessä on ilmansuunta. En kuitenkaan pettynyt, vaan pidin kirjasta.

Jana on tosi mielenkiintoinen henkilö. Hän on yhtä aikaa todella vahva ja heikko. Hän rentoutuu siivoamalla, mutta hänen mieltään kaihertaa jatkuvasti jokin. Kauhea lapsuus kummittelee ja elämäkin on aika sotkuista. Janan heikkous on miehet ja ajoittain myös viina. Janan mukaan hänessä asuu lapamato, joka vaatii joko seksiä tai viinaa rauhoittuakseen.

Bror on elossa kai lähinnä siksi, että Jana kannattelee häntä. Veli juo ja on alkoholisti. Usko näyttäytyy pelastustienä ulos riippuvuudesta ja yleisestä surkeudesta. Kaksosten välinen side on uskomaton. Janalle veli on selvästi kaikki kaikessa, vaikkei hän omasta mielestään osaakaan rakastaa.

Kirjassa on kaikenlaisia hahmoja. Muutama ihminen elää uskonnon ulkopuolella ja he ovat halveksittuja paarioita. Yksi Janan ongelmista, niistä lukemattomista, on se, että äidin taloa asuttavat Magda ja Kimmo. Jälkimmäinen on todella väkivaltainen ja arvaamaton, Magda taas juoppo ja viimeisillään raskaana. Lisäksi äiti on jättänyt Marialle osoitetun kirjeen, joka pitäisi antaa hänelle. Vaikea tilanne, sillä Maria on kuollut.

Jäin miettimään, miten ruotsinsuomalaisia tunnutaan aina kuvattavan vähän tähän tapaan. Kaikki on jotenkin onnetonta, on väkivaltaa ja alkoholismia. Ruotsia kaikki tai lähes kaikki tässä romaanissa tuntuvat puhuvan, mutta jo nimistä päätellen tausta on Suomessa. Onko totuus sitten tosiaan tällainen?

Kirja olisi ilman Janan omalaatuista huumoria mahdoton kestää, sen verran kauheita kohtaloita ja tapahtumia tässä on. Janalla on tapana laukoa kaikenlaista ajattelematta ja jättää vastaamatta vaikeisiin kysymyksiin. Hänen ajatuksensa ovat vielä herkullisempia. 

Kaiken kaikkiaan siis mainio kirja, kaikesta kurjuudesta huolimatta. Voin itsekin tätä nyt suositella.

"Istuessani kivellä mustan veden ääressä rukoilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Jumala sanoin älä vie minun veljeäni hän on herkkäuskoinen ja tyhmä. Hän ei sovi lahkoon. Jos välttämättä tarvitset jonkun niin ota minut mutta hän ei vastannut. Ehkä jumala oli norlantilainen."

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Puolittaisia lukemisia

 Tässä sitä taas ollaan, jonkinlaisessa lukujumissa! Aikaa lukemiselle kyllä olisi, mutta... Sen sijaan, että olisin lukenut jotain loppuun, olen aina aloittanut uuden teoksen. Tuossapa ne kuvassa.

Muistkuvvii Karjalast vaikuttaa hyvältä, mutta on voimakkaan murteen vuoksi hyvin raskaslukuinen. Ei siis ihanteellinen tähän tilanteeseen. Haluaisin kuitenkin lukea sen.

Vainajat eivät vaikene vaikuttaa erittäin hyvältä, mutta on hieman hidastempoinen. Ilmeisesti siksi en nyt ole edennyt sen kanssa.

Talo taivaansinisellä merellä on ihana, mutta jokin siinäkin tökkii. Ehkä se on vähän liiankin lälly nyt kun on tullut välillä luettua kevyempiä kirjoja. Toivon kuitenkin saavani sen loppuun ihan siksikin, että voin muodostaa siitä lopullisen mielipiteen.

Viedään äiti pohjoiseen tarttui eilen pikakäynnillä kirjastossa lähinnä sen vuoksi, että sillä saa kuitattua Helmet-haasteen kohdan kirjan nimessä on ilmansuunta. Vaikuttaa kyllä tämäkin mainiolta, pidän Janan mustasta ja pisteliäästä huumorista.

Periaatteessa kesken on myös runokokoelma Tämän runon haluaisin kuulla, mutta sitä ei lasketa. Runojahan voi lukea missä järjestyksessä tahansa, varsinkin kokoelmasta. 

Sillä lailla. Ei kai auta muu kuin yksinkertaisesti ottaa kirja käteen ja edetä siinä!

lauantai 18. kesäkuuta 2022

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.

Älä sano katsotaan huomenna

jos voit jo tänään sanoa ei.

Älä sano lintu kuin lintu,

sano pääskynen tai haukka.

Älä sano kukka kuin kukka,

sano keltavuokko, Anemone

ranunculoides, ja kissankello.

Älä sano, no olkoon, jos voikukista

aletaan keittää heikoille keittoa

ja kissankelloilla halutaan soittaa

muurahaisillekin sapeli kouraan.

Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla

että sinut heitetään vailla

vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.

Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se

on pelkkä tauko ennen loppusoiton

pitkää, kiivasta syleilyä.

Älä huokaa jos sinun on huudettava.

Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi

kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,

särkisi ikuisesti aran astiamme.


Älä, älä koskaan suutele otsalle

jos voit suudella suoraan suulle.

- Tommy Tabermann - 

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Naiset joita ajattelen öisin

 "Olen ajatellut naisia niinä unettomina öinä, kun elämä/miesasiat/asenne ovat tolaltaan ja tuntuu, ettei se kauhea suden hetki pääty ikinä. Noina öinä olen kerännyt itselleni näkymätöntä historiallisten naisten henkivartiokaartia, suojeluspyhimyksiä, jotka johdattavat eteenpäin."

Mia Kankimäki on kirjoittanut hurmaavan kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018). Luin keväällä hänen aiemman teoksensa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja ihastuin. Tässä uudemmassa kirjassa Kankimäki kertoo muun muassa Karen Blixenistä, naispuolisista tutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Hän ei tee tätä suinkaan Suomesta käsin, vaan matkustaa itsekin eri paikkoihin.

Kankimäellä on tosiaan hauska tapa ajatella öisin naisia. Nämä historian sankarittaret ovat hänen turvansa ja intohimonsa. Kankimäen kirjoissa on ihanaa se, miten ne muodostavat naisten verkostoja, miten niissä juhlitaan naisten välistä ystävyyttä ja arvostusta. Kirjailijan työssä on jotain samaa kuin Maria Petterssonin kirjassa Historian jännät naiset.

Pidin kirjasta kovasti, mutta siinä oli niin paljon henkilöitä, että eri naiset sekoittuivat toisiinsa. Luin suurella mielenkiinnolla kaiken, mutta en osaa oikein nimetä yksittäisiä naisia lunttaamatta. Ainoita selkeästi erottuvia henkilöitä ovat Afrikassa häärännyt Karen Blixen ja modernistitaiteilija Yayoi Kusama. 

Karen saakin ison osan kirjasta. Kankimäki matkustaa itsekin Afrikkaan ja kokee siellä suuria elämyksiä. Hän saa myös huomata jo naisten tutkimisen alkuvaiheessa, että heissä on ristiriitaisia piirteitä. Esimerkiksi Karenin intohimo tappaa afrikkalaisia eläimiä tuntuu kirjailijasta kauhealta, ja niin minustakin. Myöhemmin mukaan tulevissa matkailijanaisissakin on hämmästyttäviä piirteitä: matkoilla niin rohkeat naiset muuttuvat aika lailla poikkeuksetta kotona todella sovinnaisiksi. Heillä myös ilmenee selittämättömiä ruumiillisia oireita ja masennusta.

Toisaalta minusta Kankimäelle itselleenkin käy vähän niin. Tai ainakin vaikuttaa siltä, että hän on aivan eri tavalla elossa matkoilla kuin Suomessa. Mietin lukemiseni jälkeen, että on kolmenlaisia ihmisiä: niitä jotka inhoavat matkustelua (kuten minä), niitä jotka pitävät siitä ja niitä jotka rakastavat sitä. Kankimäki kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään. Vaikka hänellä on monenlaisia pelkoja eri asioita kohtaan, aina vain hän hankkiutuu matkaan.

On hurjaa lukea ja kuvitella, miten alkeellisissa oloissa historian tutkimusmatkailijat oikein matkustivatkaan. Monet kirjassa kuvatut naiset olivat edelläkävijöitä, ja varsinkin Aasiassa ja Afrikassa matkanneet olivat usein ensimmäisiä valkoisia/eurooppalaisia alueella. Jotkut olivat todellisia hurjapäitä, jotka kulkivat viidakoissa ja rämesoilla keräten samalla kaloja ja muita eläimiä preparoitaviksi. Sen jälkeen he vielä kirjoittivat päiväkirjaa, kirjoittivat kirjeitä ja matkojen jälkeen julkaisivat menestyskirjoja. Huimaa!

Olen suunnittelematta lukenut tänä vuonna jo kolme matkakirjaa, mikä hämmästyttää minua. Kuten sanottu, en pidä matkustelusta ollenkaan enkä ole siitä kiinnostunut. Kuitenkin on varsin mukavaa näköjään lukea siitä, kun joku muu matkustaa! Toki ihan pelkkä matkailu matkailun ilosta ei ehkä pitäisi mielenkiintoani yllä, mutta kun mukana on tällaista historian havinaa, viihdyn todella. Naisten vaiheet historiassa ovat kiinnostaneet minua oikeastaan aina, ja on todella hienoa, että nyt naisia eri ajoilta on alettu nostaa esiin. Nimenomaan Suomessa on kirjoitettu aika paljon biofiktiota sekä elämäkertoja naisista.

Oikein suositeltava teos! Avartaa kummasti omaa maailmaa.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Lähikaupan nainen

 "Normaaliuteen pyrkivä maailma on todella hallitseva, joten hylkiöt poistetaan kaikessa hiljaisuudessa. Kelvottomista yksilöistä hankkiudutaan eroon. Tuntui kuin olisin viimein ymmärtänyt, miksi perheeni halusi niin kovasti parantaa minut."

Sayaka Murata on kirjoittanut menestyneen romaanin Lähikaupan nainen (Gummerus 2020, suomentanut Raisa Porrasmaa). Päähenkilö on kolmekymppinen Keiko, joka nauttii rutiineista. Hän on ollut osa-aikainen myyjä lähikaupassa jo 18 vuotta ja hän on asiaan erittäin tyytyväinen. Lähipiiri ei ole lainkaan tyytyväinen, vaan miettii, mikä naisessa oikein on vikana. 

Oli todella kiehtovaa lukea Keikon elämästä, vaikkei siinä paljoa lopulta tapahtunut. Keiko ei ymmärrä yhtään sosiaalisia koodeja, vaan parhaansa mukaan jäljittelee muita. Hän oli jo lapsena varsin erikoinen ratkaisuineen, joten hän opetteli vaikenemaan. Lähikauppa luo hänen elämälleen määränpään ja selkeät puitteet. Sosiaalisista puutteistaan huolimatta hän kyllä huomaa, että häntä ei pidetä aivan normaalina. Se on vaarallista, koska ihmiset puuttuvat aina outojen elämään.

Kirja kuvaa hyvin myös Japanin kulttuuria. Yhä edelleen naiselle on kunniakasta päätyä avioliittoon. Keikolla ei ole kiinnostusta asiaan. Hän ei ole koskaan rakastunut eikä häntä kiinnosta myöskään seksi. Hän on joskus koettanut löytää vakituista työtä, mutta seinä on aina noussut vastaan. Sitä paitsi hän viihtyy tavattoman hyvin kaupassa. Mikseivät toiset voi hyväksyä sitä?

"Hän ei ollut tavallisesti näin puhelias. Sisareni kiihtymys herätti minussa tunteen, ettei väite kivikauden jatkumisesta nyky-yhteiskunnan kuoren alla ollut täysin väärä. Käsikirja oli ollut olemassa jo kauan aikaa. Se oli upotettu ihmisten aivoihin, eikä sitä tarvinnut varta vasten painaa kirjan muotoon. Tavallisen ihmisen malli oli pysynyt muuttumattomana kivikaudesta lähtien. Tajusin sen nyt viimein."

Keikon maailma käännähtää sijoiltaan, kun hän tekee sopimuksen erään miehen kanssa: mies saa olla hänen luonaan piilossa, ja Keiko saa arvostusta muilta kun hänellä olevinaan on mies. Pian kuitenkin käy niin, että muiden kohkaaminen alkaa ahdistaa häntä ja irtisanoutuminen kaupasta osoittautuu virheeksi. Kuinka umpikujasta päästään?

Mietin, millainen Keikon elämä olisi Suomessa. Uskon, että hän saisi olla paremmin oma itsensä. Suomessa arvostetaan työtä, joten hän varmaan saisi olla rauhassa kaupan alalla. Tosin osa-aikaisen palkalla olisi vaikea tulla toimeen. Meillä avioliiton merkitys alkaa olla aika vähäinen. Ymmärtämys erilaisuutta kohtaan taitaa olla paremmalla tolalla kuin Japanissa, ainakin sellainen kuva minulle tulee.

Tulin surulliseksi siitä, miten paljon Keikoa alettiin arvostaa, kun hän "saavutti" normaaliuteen kuuluvan asian, miehen. Kaikki alkavat intoilla suunnattomasti ja näkevät jo edessään avioliiton ja lapset. Kaiken kukkuraksi mies on täysi kusipää ja kujalla. Keiko on tosiaan ahtaalla.

Kirjasta on pidetty kovasti enkä yhtään ihmettele. Sosiaalisista puutteistaan huolimatta Keiko on mukava ja myös reipas. Pidin hänestä.

"Kaikki riemuitsivat päästessään haukkumaan Shirahaa. Aivan kuin moitiskelu olisi ollut tärkeämpää kuin 100 jenin riisipalloale, uusi juustomakkara tai kaikkia einesruokia koskevien alekuponkien jakaminen."