tiistai 6. joulukuuta 2022

Kari Häkkinen - Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus

 "Vastaanottavan lääkärin on ymmärrettävä, että yksi sairaus ei suinkaan sulje pois toista. Jos olisimme suhtautuneet härkäpäisesti asiaan siihen sen kummemmin perehtymättä ja tulleet siihen tulokseen, että kyseessä on joko epätyypillinen delirium tai skitsofrenia niin metsään olisi menty. Tässä puhutaan psykiatrian syvimmästä olemuksesta. Kyseessä on todellakin lääketieteen erikoisala, jota hallitakseen täytyy tuntea ihmisen anatomia, fysiologia ja paljon muuta olennaista diagnoosin kannalta. Freudilaisuudesta rakentuneen psykodynamiikan pohdiskelu ei yksistään riitä."

Kari Häkkisen ja Hannu Lauerman teos Psykiatrin päänavaus (Into 2019) kertoo Lauerman elämästä ja urasta. Lauerma on Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, psykoterapeutti ja luennoitsija. Häntä on kuultu usein julkisuudessa, kun jokin (oikeus)psykiatrinen ilmiö on tullut pintaan.

Kirjan alussa kerrotaan lyhyesti Lauerman perheestä ja suvusta sekä harrastuksista, joita ovat metsästys ja kalastus. Sitten päästään siihen omasta mielestäni olennaisimpaan eli kuvaukseen työstä. Kerrottakoon, että luin tämän kirjan yhdessä iltapäivässä, niin kiinnostava se oli. 

Kirjassa käsitellään monenlaisia ilmiöitä, kuten mielentilatutkimusta, hypnoosia, insestiä, tavattoman matalaa verensokeria ja monta muuta asiaa. Tuo verensokeri saattaa listassa hämmentää, mutta se on hyvin voimakkaasti yhteydessä väkivaltakäyttäytymiseen, koska näillä ihmisillä on silloin ärtymys erittäin pinnalla. On ihmisiä, jotka saavat sokerirasituksessa todella matalia pudotuksia, siis ilman alkoholiakin. Kun jälkimmäinen vielä lisätään mukaan, ovat seuraukset usein rumat.

Lauerman mielenmaisemaa kuvaavat tervejärkisyys ja humanismi. Hän korostaa potilaiden inhimillistä kohtaamista, myös silloin kun he ovat tehneet jotain pahaa ja peruuttamatonta. Lauerma myös ottaa kantaa joihinkin ongelmakohtiin, kuten oman ja kollegoidensa työn byrokratisoitumiseen. Arvokasta työaikaa kuluu hukkaan tietokoneen kanssa painiessa, ja se on tietysti potilailta pois.

Kirja myös valottaa sitä hurjaa monimutkaisuutta, mikä psykiatriaa kuvastaa. Sairauksia ja epätavallisia tiloja on ihmismielessä runsaasti ja ne pitäisi osata erottaa toisistaan. Lääkkeiden ja muun hoidon kohdalla on tehtävä jonkinlaista haitta-hyötyanalyysiä. Psykiatreja ei todellakaan kouluteta turhan päiten niin pitkään kuin nyt tapahtuu. Tällainen työ vaatii perusteellisen koulutuksen.

Paljon mielenkiintoista asiaa selkeään kieliasuun puettuna! Jos vain psykiatria ja mielenterveys ynnä rikoksetkin kiinnostavat, niin Psykiatrin päänavaus on suositeltava valinta. Ei pidä säikähtää sitä, että se on lääketieteen puolelle kategorisoitu (ainakin Joensuun pääkirjastossa on).

Loppuun liitän vanhan, vuoden 2012 yleisöluennon Pahuus, hulluus ja psykopatia, jossa Lauerma kertoo varsin kansantajuisesti näistä ilmiöistä.



maanantai 5. joulukuuta 2022

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022: luukku 5

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Tervetuloa luukkuun 5! Eilisen luukun meille tarjoili Amman lukuhetki ja huomenna on vuorossa Tuijata.



Tässä luukussa teemana ovat jouluisen väriset kirjat eli kirjat, joissa on punaista kannessa!
Ties mistä syystä joidenkin kirjojen aihepiirit ovat kuitenkin kaukana jouluisasta...



Sari Rainio ja Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene (Mortuí non silent 1), Siltala 2021


Tämä kirja on ollut minulla ties mistä syystä pitkään kesken, mutta olen viime päivinä palannut sen pariin. Kyseessä on hyvällä tavalla vähän vanhanaikainen, hitaampitempoinen dekkari. Itse asiassa kirjan alku on siinä mielessä jouluinen, että eletään joulunalusaikaa vuonna 2009. Siihen jouluisuus sitten päättyykin, sillä Töölöstä on löytynyt kuollut nainen. Omassa asunnossaan kuolleena maannut nainen ei äkkipäätään vaikuta henkirikoksen uhrilta, mutta tarkkavaistoinen rikosylikonstaapeli Ville Karila haistaa palaneen käryä rikospaikalla. 
      Kirjailijoista Rainiolla on kustannustoimittajatausta. Hän on kirjan kansiliepeen mukaan Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimituspäällikkö. Rautaheimo taasen on entinen poliisin väkivaltarikosyksikön tutkija ja tutkinnanjohtaja. Hän eläköityi 2015.
      Hyvältä kirjalta vaikuttaa ainakin tähän asti! Vaatii aavistuksen kärsivällisyyttä pienen hitautensa vuoksi. Mukana on myös Karilan hahmon myötä huumoriakin, hän on Palmu-sitaattien armoitettu osaaja. Mainittakoon myös, että kirjasta löytyy silmänisku tänä vuonna edesmenneelle toimittaja ja rikoskirjailija Jarkko Sipilälle.



Sofi Oksanen - Stalinin lehmät (Viro-trilogia 1), Bazar 2010, alun perin WSOY 2003


Oksasen esikoisteos, josta bloggasin blogini alkuaikoina. Kirjan päähenkilö on nuori puoliksi virolainen ja puoliksi suomalainen nainen. Hän kärsii pahasta syömishäiriöstä, jossa vuorollaan paastotaan ja sitten ahmitaan kunnes oksennetaan. Kirja kuvaa paitsi syömishäiriöhelvettiä myös naisen osaa tässä yhteiskunnassa. Tarkastelussa on myös Viron lähihistoria ja virolaisnaisten asema Suomessa. Väkevä teos.
     Oksanen ei paljon esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon hänen olevan hyvin myyty myös ulkomailla. Alun perin näytelmänä ilmestynyt Puhdistus räjäytti potin. Oksanen on kirjoittanut Virosta myös Puhdistusta seuranneessa kirjassa Kun kyyhkyset katosivat.
     Stalinin lehmät on aiheiltaan rankka eikä päästä lukijaansa helpolla. Ehkä pientä esikoiskirjailijoille tyypillistä liian monen teeman ahtamista on nähtävissä, mutta toisaalta hyvin Oksanen aiheistaan selviää. Itselleni tämä kirja oli suorastaan tajunnanräjäyttävä lukiossa.



Édouard Louis - Väkivallan historia (suom. Lotta Toivanen), Tammi 2020


Tätä kirjaa en ole vielä ehtinyt lukea, mutta se on toki lukulistalla. Louis on tunnettu kuvauksistaan omista perheenjäsenistään ja köyhien oloista nyky-Ranskassa. Takakansi kuvaa kirjan olevan "raa'an tarkkanäköinen tutkielma väkivallan syistä ja seurauksista, luokkayhteiskunnasta, traumoista sekä siitä, kuinka raiskauksen uhrin on kamppailtava pitääkseen tarinansa hallussaan.".
       Louis on ollut täsmällisen lyhytsanainen viimeisimmissä kirjoissaan Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Paksu ei ole tämäkään pokkari, joten oletan Louisin tyylin olleen jo tuolloin melko sama kuin nyt.



Wendy Lower - Hitlerin raivottaret - Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (suom. Juha Sainio), Atena 2015


Tietokirja naisista, jotka olivat edesauttamassa natsi-Saksan menestystä. Tarkat muistikuvat ovat haalenneet, sillä lukemisesta on jo aikaa. Joka tapauksessa kirjassa esitellään joukko naisia, jotka tuhosivat. Sairaanhoitajia, jotka antoivat myrkkyruiskeita, itärintamalle menneitä naisia ja naisia, jotka olivat innokkaina mukana tappamassa ja satuttamassa juutalaisia. 
        Kuten jokainen arvaa, kirja ei ole kaikista herkimmille. Teksti pohjautuu tosiasioihin. Kirjan takakansi mainitsee Lowerin olevan historian professori. Hän työskentelee tutkijana sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.



Francis Fukuyama - Identiteetti - Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (suom. Antti Immonen), Docendo 2020


Tätäkään kirjaa en ole vielä ennättänyt itse lukea. Nimi kuitenkin houkutteli heti ostamaan, varsinkin kun kirja oli vieläpä alennuksessa.
    Takakannen mukaan Fukuyama osasi ennustaa tulevaa kaksi vuotta ennen Trumpin vaalivoittoa. Identiteetistä on tullut ihmisille tärkeä asia ja sen myötä luodaan muureja, ei rakenneta siltoja. Fukuyama on Stanfordin yliopistossa demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisen politiikan tutkija. 
    Odotan kyllä innolla tähän kirjaan pääsemistä! Olen kiinnostunut politiikasta ja seuraan aktiivisesti maailman tapahtumia. Asialle vihkiytyneen tutkijan selvitys eri asioista on tervetullutta.



Maggie Nelson - Vapaudesta - Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom. Kaijamari Sivill), S&S 2022


Tästä kirjasta bloggasinkin vähän aikaa sitten. Kyse on neljän esseen kokoelmasta. Nelson tutkii vapauden teemaa monelta kantilta. Erityistarkastelussa on vapauden suhde taiteeseen, seksiin, huumeisiin ja ilmastonmuutokseen.
      Kansilieve toteaa, että Nelson on kirjailija, runoilija, esseisti ja tutkija Los Angelesissa. Taide-esseessä Nelson itse mainitsee olevansa taideyliopistossa töissä. Akateemisuus määrittääkin voimakkaasti näitä tekstejä. Varsinaisesti yleistajuisiksi esseitä ei voi sanoa. Hyvin mielenkiintoista asiaa joka tapauksessa ja mainiota aivojumppaa.



Patricia St. John - Lumen aarteet (suom. Rauno Luoto), Poukkusilta 1972


Tästäkin kirjasta bloggasin aiemmin tänä vuonna. Kyseessä on kristillinen lasten/nuortenkirja, jossa teemana on anteeksianto. Ilkeänpuoleinen poika Lucien aiheuttaa pienen Danin jalan katkeamisen ja saa kylän vihat päälleen. Hän kohtaa myöhemmin vanhan erakkomiehen, joka opettaa hänelle anteeksiantoa. Lucienin elämä saa käännekohdan, kun hän kuulee, että toisessa kylässä on taitava lääkäri. Lumimyrskyä uhmaten Lucien heittäytyy matkaan.
      Tiedän, että moni karsastaa uskontoa, mutta tarina on niin kaunis! Kirjan vanhuudessa näkyy sen tietty opettavaisuus, mutta en itse kokenut sen olleen liian pinnalla. Kirjan ihmiset eivät ole ylimaallisen hyviä, ainakaan useimmat, vaan tavallisia kuolevaisia tunteineen ja reaktioineen.
      Kirja ei kerro mitään kirjailijasta, joten kurkkasin vähäsen englanninkielisestä Wikipediasta. Siellä Johnia kuvataan yhtenä 1900-luvun tuotteliaimmista evankelisista kirjailijoista. Lumen aarteista on kuulemma myös elokuva.



Louisa M. Alcott - Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen), WSOY 1969


Pikku naisista olen blogannut täällä. Tarina on monelle varmasti tuttu: Marchin perhe on köyhtynyt Amerikan sisällissodassa ja isä on rintamalla. Viisas äiti opettaa neljää tytärtään kohti kunniallista kristillistä elämää. Kirja ei kuitenkaan ole pönötystä, vaan hyvin lystikkäästi kuvattu. Tytöt tutustuvat vähitellen naapuritalon väkeen, vanhaan isoisään ja nuoreen Laurie-poikaan. Siitäkös vasta hauskuus alkaakin!
      Alcott ei koskaan ole varsinaisesti ollut lempparini, mutta pidin kyllä hänen kirjoistaan kovasti lapsena. Luin niitä todella monta. Tämäkään kirja ei kerro kirjailijasta mitään, mutta netin mukaan hän itsekin eli nuorena köyhyydessä ja alkoi vähitellen sitten tienata kynällään. Wikipedia nimittää Alcottia rohkeasti jopa feministiksi ja siitä on kyllä sävyjä tässäkin kirjassa. 


Juha Rautaheimo (toim. Sari Rainio) - Hermo - Murharyhmän mies, Siltala 2019


Omaelämäkerrassaan entinen rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoo vaiheikkaasta urastaan murharyhmässä sekä joitain seikkoja yksityiselämästään. Hän oli mukana tutkimassa ja johtamassa monia korkean profiilin henkirikosjuttuja, kuten Vilja Eerikan murhaa. Mukana on ilahduttavasti kuvaliite, vaikka oma kappaleeni on pokkarimallia!
      Rautaheimon totesin jo aikoinaan hyväksi kertojaksi suullisesti, niin monessa rikosohjelmassa hän on ollut kertomassa. Nythän hän on jo tosiaan dekkaristikin, mutta tämä omaelämäkerta oli ensimmäinen julkinen taidonnäyte. Suorastaan pakollista luettavaa rikoksista kiinnostuneille ihmisille. 


Kiitos ajastanne!


perjantai 2. joulukuuta 2022

Antti Tuuri - Tammikuu 18

 "Lähdettiin eri suuntiin. Mietin reessä, mitä minun nyt pitäisi tehdä: en voinut palata Karvalaan kysymään Bergmanilta neuvoja; uskoin saavani ilman Bergmaniakin yhden sotakoulun aikaan Pohjanmaalle. Katsoin, että Uuden Metsätoimiston Bergmanille antama valtakirja oli siirtynyt minun haltuuni viimeistään silloin, kun Bergman valui penkiltä lattialle Karvalan kievarin tuvassa."

Antti Tuurin kirja Tammikuu 18 (Otava 2017) kertoo Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien perustamisesta ja venäläisten riisumisesta aseista kansalaissodan kynnyksellä. Kirjan minäkertoja, rakennusmestari Ahto Sippola, kertoo noista kohtalon hetkistä Suomen historiassa. Kirja on itsenäinen osa Äitini suku -sarjassa.

Tässäpä jokseenkin hämmentävä tapaus! Ensi kertaa luin jotain Antti Tuurilta. En ole pahoillani; tuli luettua monen vuoden hyllynlämmittäjä ja on hyvästä lukea välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Pohjimmiltani minulla on kuitenkin tunne, etten oikein ymmärtänyt kaikkea.

Kirjan tyyli on nimittäin varsin eleetön ja toteava tai siltä ainakin päällisin puolin näyttää. Hyvin pitkälti on kyse tapahtumain selostuksesta ja pakko myöntää, se tuntui välistä aika kuivakkaalta. Sitten kuitenkin joissain sivulauseissa olin aistivani matalalle viritettyä huumoria. Kun luin pitemmälle, tulkinta tuntui yhä ilmeisemmältä.

Huumori syntyy minun nähdäkseni kirjan erään keskushenkilön, Aksel Bergmanin, hahmosta. Bergman on luja isänmaan mies ja järjestelemässä jos mitäkin suojeluskuntien asiaa. Paha vain, että viina ottaa miehestä yliotteen, kuten alun sitaatista voimme lukea. Kirjassa on tiheästi lyhyitä lukuja ja ne on jaksotettu muutamaan nimettyyn osaan. Viimeistään nimet hämmentävät näin uljaan historian hetkellä: Kuinka Aksel Bergman yritti Vimpeliin, Aksel Bergman lähtee uudelleen Vimpeliin, Kuinka Aksel Bergman perusti sotakoulun, nyt Vöyrille ja Aksel Bergman kaataa junan, mutta väärän. Varsinkin tuo viimeinen alkoi lukiessa hymyilyttää.

Kuitenkin vakava aihe huomioon ottaen tuli olo, että saako edes hymyillä ja että näenkö vain huumoria siellä, missä sitä ei ole. Toisaalta kun ottaa lukuun kirjassa valkoisten suorittaman väärän junan kaatamisen sekä sitä edeltäneen episodin, jossa joku hupsu luuli pakkasessa kangastelevia kuusennäreitä jäältä hyökkääväksi ratsuväeksi, voi vain todeta, että pakkohan tämän on olla tahallista huumoria. Hämmennys vain tulee siitä, kun en ole koskaan käsittänyt Tuuria huumorityypiksi kirjailijana. Olen aina ollut siinä uskossa, että hänen kirjansa ovat haudanvakavaa sotakirjallisuutta. 

Minua myös mietityttää Sippolan ja Bergmanin välinen hiljainen ristiveto. Bergman on se, jolla on huomiota ja kai jonkinlaista valtaakin, mutta lopulta Sippola on se, joka hoitaa homman kotiin. Koska Tuurin kerronta on niin kuvailevaa ja jättää lähestulkoon kaikki inhimilliset tunteet kuvauksestaan pois, oli melko vaikea tulkita, mitä Sippola todella ajatteli toisista. Juuri tuo tunteiden puuttuminen häiritsi minua aika paljonkin, koska se on minusta kirjoissa(kin) varsin tähdellistä informaatiota ihmisistä ja heidän suhteistaan. 

Ei nyt huono kokemus, mutta varsin erilainen mihin olen tottunut. Vielä on jossain vaiheessa ohjelmistossa Tuurin Lakeuden kutsu, sillä se on saanut aikoinaan Finlandian.

torstai 1. joulukuuta 2022

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022: luukku 1

Lämpimästi tervetuloa vuoden 2022 kirjabloggaajien joulukalenterin pariin! Tästä kalenterin ensimmäisestä luukusta löydätte koonnin kaikista luukuista. Kalenterin logokuvat on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina T.

Kuva: Niina T.


1. Ankin kirjablogi

2. Kirjasähkökäyrä

3. Kirjailuja

4. Amman lukuhetki

5. Ankin kirjablogi

6. Tuijata 

7. Ankin kirjablogi

8. Mrs Karlsson lukee

9. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan 

10. Hemulin kirjahylly

11. Yöpöydän kirjat

12. Kulttuuri kukoistaa

13. Kirsin Book Club

14. Jotakin syötäväksi kelvotonta 

15. Tuulevin lukublogi

16. Kirjaluotsi

17. Kirjaimia

18. Kirjapöllön huhuiluja

19. Kartanon kruunaamaton lukija 

20. Kirjakaapin kummitus

21. Yöpöydän kirjat

22. Kirjarouvan elämää

23. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan 

24. Oksan hyllyltä


Kuva: Niina T.

Tässä luukussa esittelen teille muutaman lastenjoulukirjan. Joukossa on kaksi muutakin kuin suomea sisältävää teosta, sillä mihinpä kieltenopettaja karvoistaan pääsisi. 


Sven Nordqvist - Joulupuuro (Tammi 2006)

Parhaiten Viirusta ja Pesosesta tunnettu kirjailija Sven Nordqvist on kirjoittanut jouluisen tonttutarinan. Tarinan on suomentanut Tittamari Marttinen. 

Perinteisiin kuuluu, että tonttu-ukolle jätetään lautasellinen puuroa jouluna. Tonttumuori kuitenkin tietää, että ihmiset takuulla tänä vuonna unohtavat asian ja siitäkös mekkala syntyy! Niinpä muori punoo suunnitelman.

Tarina pohjautuu selkeästi kansanperinteeseen tontuista. Kirjassa joulupukki on pukiksi pukeutunut ihminen ja uusi villitys. Pukin saama huomio näyttää olevan pois perinteisiltä tontuilta. Hieno tarina ja kuvitus!


Nordqvistin kuvitusta


Annette Amrhein ja Sabine Straub - Metsänväen joululaulu (Mäkelä 2021)

Alun perin saksankielinen teos on syntynyt suomeksi suomentajien Seija Kallisen (itse teksti) ja Minna Ihatsun (laulun sanat) kynästä. Ehdottomasti koko pikkuväelle sopiva joulukirja. Tässä ei ole mitään synkkää tai vaikeaa, vaan kaikki on puhdasta iloa ja viattomuutta alusta loppuun.

Metsänväki päättää yllättää joulupukin kiitoslaululla. Vikke-orava on vieraillut ihmisten luona ja kuullut heidän valmistelevan lauluja ja runoja pukkia varten. Niinpä metsän eläimetkin päättävät toteuttaa saman. Lauluksi valitaan Joulupukki, joulupukki ja siihen väsätään uudet sanat. 

Sabine Straubin kuvitusta



Juris Zvirgzdiņš ja Evija Stukle-Zuitiņa - Ensimmäinen joulukuusi / Pirmā Ziemassvētku eglīte / The First Christmas Tree (Paperiporo 2016)

Tarinan on kääntänyt suomeksi Mirja Hovila ja englanniksi Seppo Hovila.

Tämä latvialainen joulutarina on pienimmille turhan hurja. Eletään vuotta 1510 Riiassa. Matias asuu sairaan äitinsä kanssa siellä ja on mestari Johanneksen oppipoika. Hakiessaan kuusta ja katajanoksia Matias kohtaa hurjia ilmiöitä, kuten suden ja ryövärit. Mutta mitäs sitten tapahtuu, kun päästään takaisin kaupunginmuurien suojaan?

Täytyy sanoa, ettei tarina tuntunut samalla lailla jouluiselta kuin nämä muut. Köyhyyden ja vaarojen vuoksi kirjassa oli aika hurja tunnelma. Tarina kuitenkin pohjautuu ainakin jossain määrin historiaan: tarinan mukaan ensimmäinen joulukuusi koristeltiin Riiassa 1510, mistä alkoivat uudenalaiset jouluperinteet.

Valitsin kirjan monikielisyyden vuoksi ja siinä suhteessa se onkin kelpo teos. Latviaa en edes yrittänyt katsella, kun en kieltä osaa sanaakaan. Jonkin verran vertailin suomea ja englantia. Mainio kielikylpykirja!

Vertailua eri kielissä


Mauri Kunnas - Wo der Weihnachtsmann wohnt (Otava 2011)

Monelle suomalaiselle Mauri Kunnaksen kirja Joulupukki on varmasti tuttu. Tässä luukussa tutustummekin nyt saksankieliseen käännökseen, jonka ovat tehneet Anu Pyykönen-Stohner ja Friedbert Stohner.

Kirja kertoo siitä, miten Joulupukki ja Joulumuori ja tontut valmistautuvat aattoon. Kunnas esittelee erilaisia työpajoja, joissa lahjoja valmistetaan. Saamme tietää, että tonttulajeja on monta. Sitä ei kuitenkaan paljasteta, että miten Joulupukki tonttuineen onnistuu viemään lahjat kaikille lapsille yhden illan aikana.

Kirja sopii mielestäni saksan alkeet osaavalle, iästä riippumatta. Vaikeita sanoja on, mutta ne aika hyvin paljastuvat kontekstista ja kuvituksesta. Loistava idea kielikylpyillä on ottaa rinnalle suomenkielinen alkuperäisteos ja vertailla kieliratkaisuja keskenään.

Käännöksestä huomioin sellaisen asian, että Joulumuori on patavanhoillisesti Frau Weihnachtsmann eli Rouva Joulupukki! Ilmeisesti saksassa ei ole Muorille omaa sanaa. Saamme olla onnellisia siitä, ettei meillä ole samalla tavalla sukupuolitettua kieltä kuin monilla muilla ihmisillä.

Mauri Kunnaksen kuvitusta



Tony Wolf ja Andy Magoo - Joulukalenteri - 24 kertomusta joulun odotukseen (Valitut Palat 2001)

Tony Wolfen kuvittama ja Andy Magoon kirjoittama Joulukalenteri koostuu 24 pienestä kirjasesta. Ne on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. Minitarinoissa metsän eläimet seikkailevat ja tarinat on tarkoitettu joulun odotukseen.


Sain tämän kirjan isotädiltäni lapsena. Onneksi kaikki kirjaset ovat tallella! Jouluperinteisiin kuuluu ripustaa ainakin osa kirjoista joulukuuseen. Suloisia ja kauniisti kuvitettuja tarinoita.

Kiitos ajastanne!

Huomisen luukun meille tarjoaa Kirjasähkökäyrä-blogin Mai.

EDIT: Annette Amrheinin sukunimi korjattu oikeaksi.

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Finlandia-palkintojen julistus (päivittyvä postaus)

 Juuri nyt Ylellä käsitellään eri Finlandia-palkintojen jakoa. Pääset lähetykseen tästä.


Tieto-Finlandian ehdokkaat:

 Anu Kantolan ja työryhmän teos Kahdeksan kuplan Suomi – Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat

Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa – Miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan

Annika Lutherin Rukiin viljava historia

Hannu Salmen Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827

Timo R. Stewartin Luvatun maan lumo – Israelin kristityt ystävät Suomessa 

Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta.

Lukijoiden suosikki on Tunteiden palo.


Tieto-Finlandia: Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista!


Finlandia Junior -ehdokkaat:

Katja Bargum ja Jenny Lucander: Myrornas rekordbok / Muurahaisten ennätyskirja

Sofia Chanfreau ja Amanda Chanfreau: Giraffens hjärta är ovanligt stort / Kirahvin sydän on tavattoman suuri 

Saara Kekäläinen ja Reetta Niemensivu: Valpuri ja vaarallinen aamupuuro 

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun majatalo 

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Ellen Strömberg: Vi ska ju bara cykla förbi / Mehän vaan mennään siitä ohi 

Lukijoiden suosikki on Mustan kuun majatalo.


Finlandia Junior: Sofia Chanfreaun ja Amanda Chanfreaun Giraffens hjärta är ovanligt stort / Kirahvin sydän on tavattoman suuri!


Kaunokirjallisuuden Finlandian ehdokkaat:

Olli Jalosen Stalker-vuodet 

Marja Kyllösen Vainajaiset  

Heikki Kännön Ihmishämärä 

Iida Rauman Hävitys: Tapauskertomus 

Sami Tissarin Krysa 

Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen 

Lukijoiden suosikki on Sivistynyt ja miellyttävä ihminen.


Kaunokirjallisuuden Finlandian voittaja: Iida Rauman Hävitys - Tapauskertomus!


Suuret onnittelut kaikille! Kerrankin myös oma suosikki voitti kaunon puolella. :)

tiistai 29. marraskuuta 2022

Maggie Nelson - Vapaudesta

 Maggie Nelsonin neljän esseen kokoelma Vapaudesta - Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (S&S 2022, suomentanut Kaijamari Sivill) on haastava ja kohottava. Nelson pureutuu alkusanoissaan siihen, miksi hän otti juuri tämän vaikean aiheen:

"Ongelma on osin sanassa itsessään, sillä sen merkitys on kaikkea muuta kuin itsestään selvä tai kaikille sama. Sana nimittäin toimii vähän samaan tapaan kuin sana "Jumala" siinä mielessä, että kun sitä käytetään, ei voi koskaan olla täysin varma, mistä täsmälleen ottaen puhutaan, tai puhuvatko kaikki samasta asiasta."

Kirjailija problematisoi teemaa ja pohtii eroa vapauden jostakin ja vapauden johonkin välillä. Tällaista keskustelua harvoin Suomessa käydään. Jossain määrin nämä erot ovat politisoituneet, sillä oikeistolaiset yleensä penäävät vapautta jostakin ja vastustavat vapautta johonkin.

Yhtä kaikki, vapaus on kirjan teemana. Kirja jakautuu neljään eri näkökulmaan.


Taiteen laulu

"Sillmanin halu oksentaa heijastaa minun yökötystäni: molemmat ovat syvältä kumpuavia, kieltämättä lapsellisia yrityksiä torjua kriitikon itsepintainen halu muuttaa ruumiillinen, pakonomainen, mahdollisesti säälittävä, eettisesti kirjava tai agnostinen toiminta joksikin "kauniiksi, merkitykselliseksi, eroottiseksi, painokkaaksi"."

Taiteen laulussa Nelson tarkastelee vapauden ja taiteen välistä suhdetta. Yhtenä isona linjana on hoivan estetiikka. Yhdysvalloissa on käyty keskustelua siitä, pitäisikö taiteen olla (aina) reparatiivista eli jollain tavalla hoitavaa ja korjaavaa ihmiselle. 

Täytyy myöntää, että tämä hoivan osa meni minulla vähän yli hilseen. Sen voin kuitenkin sanoa, että Nelson ei purematta niele tätä vaatimusta. Hänen tyylinsä ei kuitenkaan ole hyökkäävä eikä musertava. Hän ottaa näkökannan sieltä ja toisen täältä, analysoi ja pohtii. Hän ei annan valmiita vastauksia ja se miellyttää minua. Nelson huomauttaa, että naisille hoivaajan rooli on valmiiksi annettu ja odotettu tapa eikä se rooli välttämättä miellytä naistaiteilijoita. 

Se mihin ennen kaikkea kiinnitin huomiota esseessä oli sen keskustelu rodullisuudesta, muista erilaisista taustoista ja taiteen rajoista. Nelson ei puhu wokesta eikä cancel-kulttuurista, mutta selkeästi käsittelee niitä. Hänellä on katsoakseni ymmärrystä molemmille puolille. 

Nelson on itse yliopisto-opettaja, ja hän muistuttaa, että taiteilijan on yksinkertaisesti ymmärrettävä, että palautetta tulee ja ennen kaikkea osattava seisoa taiteensa takana. Toiselta puolen hän pohtii sitä, että mihin jokin taide poistetaan. Nelson ymmärtää niitä, jotka huutavat toisille "suu kiinni" ja haluaisivat näiden katoavan taiteen näyttämöiltä kokonaan, mutta muistuttaa sen haittapuolista.


Balladi seksuaalisesta optimismista

"Mutta jokaisessa seksuaalisessa kohtaamisessa - etenkin sellaisessa, jonka osapuolet eivät ole harrastaneet seksiä toistuvasti, tai vaikka olisivatkin - on tietynlaisia metsään eksymisen piirteitä sekä omassa itsessä että toisessa piilevän perustavanlaatuisen mysteerin vuoksi ja myös siksi, että on aina avoin kysymys, mitä kulloinenkin uusi kanssakäyminen voi ihmisessä herättää."

Nelsonin essee pohtii laajasti vapauden ja vallan kysymyksiä. Nelson esittää kritiikkiä feministipiireille, jotka ovat auliita tuomitsemaan muiden seksuaalisuutta ja sen ilmentämistä patriarkaattia tukevaksi ja vääränlaiseksi tietoisuudeksi. Nelsonin katsantokanta seksuaalisuuteen on selvästi hyvin laaja ja avarakatseinen. Hän pitää ongelmallisena asetelmaa, jossa kirjoittaja lähtee tuomitsemaan muita asettumatta itse samalla lailla haavoittuvaiseksi.

"Mutta koska raiskauskeskustelua hallitsevan doksan mukaan "ihminen ei voi olla seksuaalinen subjekti ja samalla viaton" kuten Jennifer Doyle on sanonut, meidän on kyettävä rikkomaan tämän doksan ehtoja jossakin. Meidän on suostuttava olemaan seksuaalisia subjekteja jossakin, mikä tarkoittaa että on opittava osallistumaan seksuaaliseen kokemukseen ja ilmaisemaan sitä laajemmin kuin vastaparilla vääryydentekijä - vääryyttä kärsinyt."

Nelson tarttuu myös #metoo-keskusteluun ja penää siihenkin harmaan sävyjä. Siksi hän haluaa raiskausdiskurssin muuttuvan, jotta me näkisimme ihmiset moniulotteisempina. Hän huomauttaa, että queer-ihmisiä on iän kaiken syytetty vääränlaisesta seksin harrastamisesta ja olisi oltava varovainen siinä, miten pitkälle esimerkiksi lainsäädännön annetaan mennä (Nelson ei suhtaudu kovaa valtaa käyttäviin hallintoihin erityisen suopeasti).

Esseen koskettavinta antia on Nelsonin nuoruudenmuistelo, jossa seksielämää varjosti valtava AIDS-kriisi. Aikana, jolloin erityisesti homomiesten seksiä pidettiin likaisena ja kuoleman tuovana, ei ollut helppoa säilyttää avoimuuttaan seksiä kohtaan. Nelson myös toteaa, että jo hänen aikanaan heidän piiriään pidettiin moralisoivana ja negatiivisena, vaikka seksiä todella harrastettiin. Nelson luo tietyn rinnasteen nykyisen yliopistosukupolven kanssa, jota myös syytetään kielloista ja kieltäytymisestä, mitä seksiin tulee.

Loppupuoli käsittelee seksiä ja valtaa hieman toisin, nimittäin naista ja valtaa. Nelson huomauttaa kiinnostavasti, että "Halujen pitäminen epämääräisinä sekä itselleen että muille voi toki olla tehokasta, jopa nautinnollista." Niin, (hetero?)naisille omista haluista puhuminen ei monesti vieläkään ole kovin luontevaa. Nelson näkee tässä uhkien ohella myös mahdollisuuden tiettyyn avoimuuteen, ja puhuu "nousevasta halusta". Kääntöpuolena on kuitenkin helposti tapahtuva ajautuminen asioihin, joita ei ehkä todellakaan halua/halunnut.


Huumefuuga

"Myytti on pikemminkin se, että vapaus saavutettaisiin tahdon tai paon kautta eikä varauksettoman hyväksymisen, johon sisältyy myös toivottomuutta."

Tässä esseessä Nelson tarkastelee huumeiden ja vapauden välisiä yhteyksiä. Hän korostaa, ettei lähde moralisoimaan teemaa, vaikka onkin itse raitistunut (alkoholista). 

Tästä esseestä en saanut niin paljon irti, mutta kyllä sen silti mielenkiinnolla luki. Kiinnostavinta antia oli naispuolisten huumeidenkäyttäjien tarkastelu: miten kirjallisuudessa "miesnisti" voi olla ja usein onkin jonkinasteinen sankari, kun taas vastaava nainen on "mielisairas huora" (Kate Braverman). Nelsonin jatkuva teema on queer ja siitä hän kirjoittaa hyvin mielenkiintoisia asioita. Jälleen kerran, olisi hyödyksi jos tuntisi sukupuolentutkimusta ja feminismin teorioita edes vähän paremmin, mutta kyllä tästä ajattelemista sai.

Esseen loppu yllätti minut, vaikka tiesinkin Nelsonin raitistumisesta. Siinä Nelson problematisoi ajatuksen, jossa selvä ihminen olisi automaattisesti vapautumaton ja rajoittunut. Yhdyn tähän. Alkoholilla ja varmasti myös huumeilla voi olla ja osan kohdalla todella on vapauttava vaikutus, mutta kokemus on hyvin yksilöllinen, ja kokemus muuntuu ajasta aikaan. Minustakin tällainen eronteko on höpsö ja keinotekoinen. Vapautumiseen eri asteissaan on monia reittejä eivätkä ne kaikki ole kemikaalisia. 


Sokkona matkalla

"Rajoitusten hyväksyminen ja niiden puitteissa toimiminen sen sijaan, että toivoo vapautuvansa niistä jonkin ennennäkemättömän teknotempun, jumalallisen väliintulon tai helvetillisen hulabaloon avulla, vaatii järkevämpää, joku voisi sanoa aikuismaisempaa, käsitystä vapaudesta."

Sokkona matkalla käsittelee ilmastonmuutosta ja vapautta. Essee alkaa ristiriitaisia tunteita herättävällä kohtauksella, jossa Nelson on poikansa kanssa junakeskuksessa. Poika palvoo tuossa iässä junia. Ja kuitenkin höyryjunan keksiminen aloitti osaltaan fossiilisten polttoaineiden käytön, mikä uhkaa tuhota planeettamme.

Nelson pohtii lasta ja tulevaisuutta tarkemminkin. Hän vyöryttää esiin erilaisia queer-ajatuksia lapsista. Suhtautuminen lapsiin on ollut aika nihkeää, mutta muutosta on tapahtunut. Nelson kirjoittaa reproduktiivisesta futurismista, joka viittaa tulevaisuuteen, jossa lisäännytään. Lapsi on ikään kuin tulevaisuuden kasvot. Nelson on hämillään reproduktiivisen futurismin perusteluissa, sillä hänelle lapsi on itsearvoisen tärkeä: "Itse asiassa he olivat me, ovat me, vaikka meillä on taipumus unohtaa se."

Tarkastelussa ovat myös ilmastonmuutoksen aiheuttamat tunteet. Nelson torjuu Culpin ajatuksen siitä, että negatiivisista tunteista voisi synnyttää jonkinlaista vapautumista. Hän pitää tunteiden käsittelyä tärkeänä, muttei näe järkeä antaa niille sen syvempiä merkityksiä.

Esseen lopussa palataan lapsiteemaan. Nelson puhuu laskostuneesta ajasta, jossa esimerkiksi äiti näkee kasvaneessa lapsessaan yhtenä hetkenä kaikki tämän eri itset, kaikki kasvuvaiheet. Ajatus koskettaa paitsi Nelsonia myös minua. Esseen tässä kohdassa pohjana on ehdotus ajan lineaarisuudesta luopumiseksi, edes hetkeksi, ja sitähän laskostunut aika nimenomaan on.


Kaiken kaikkiaan kirja on siis varsinainen runsaudensarvi! Epäilemättä minulta jäi ainakin puolet ymmärtämättä varsinkin ensimmäisestä esseestä, mutta silti sain näin paljon jo irti. Taide-essee oli minusta hieman hajanainen, se muistutti Argonautit-muistelmaa. Kolme muuta esseetä olivat huomattavasti jäntevämpiä ja helpompia seurata.

Suosittelen vähän vaativampaan makuun. Jos haluat hieroa älynystyröitä, on tämä kokoelma hyvä valinta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Meri Valkama - Sinun, Margot

Varo juonipaljastuksia!

 "Ja sinä huhtikuisena iltana kylmän sodan keskiössä häneen istahti kauhu, se oli hiipinyt hänen sisäänsä vaivihkaa, lähes hänen huomaamattaan, asettunut hänen syliinsä ja takertunut koko kehoon voimalla, ja nyt se sanoi: pidä varasi ja valmistaudu, mikään ei ole vielä ohi."

Meri Valkaman palkittu esikoisteos Sinun, Margot (WSOY 2021) kertoo perhesalaisuuksista, poliittisten järjestelmien mielettömyydestä ja ihmisistä niiden sisällä. Päähenkilö on Vilja, joka isänsä kuoleman jälkeen päättää ottaa selvää eräistä kirjeistä. Saksalainen Luise, kirjeissä Margotiksi esittäytyvä nainen on kirjoittanut isälle kaipaavia kirjeitä 80-luvulla. Kuka tämä Margot on? Mitä tapahtui silloin, kun he elivät muutaman vuoden DDR:ssä? Miksi äiti ei puhu?

Näistä aineksista kirja lähtee liikkeelle, mutta käsittelee myös muuta. Kirjassa eletään kahdessa eteenpäin kulkevassa aikatasossa, muutamissa vuosissa 80-luvulla ja sitten vuosissa 2011-2012. Viljan isä on toimittaja, hän kertoo DDR:n asioista Suomeen hyvin voimakkaasti vasemmistolaisessa lehdessä. Isä, Markus, uskoo lujasti sosialismiin. Niin tekee aluksi Viljan äitikin, Rosa, kunnes ruskohiili ja muut saasteet ovat tuhota Viljan veljen Matiaksen keuhkot. 

Yksi kirjan voimakas teema on myös äitiys. Rosa on biologinen äiti, Vilja ja Luise eivät. Margot tuntuu rakastavan Viljaa kuin omaa lastaan, niin intensiivisesti, että minua se alkoi kammottaa. Luisen ohjaileva tapa kehottaa Viljaa kutsumaan häntä nimellä Mutti (äiskä) sai karvat pystyyn. Lopulta se oli todennäköisesti kauheinta Rosalle, sitten kun kaikki paljastui. Vilja taas on uusperheäiti ja hänelle tottuminen naisystävänsä lapseen on hidasta ja vaivalloista. Viljalla ei ole automaattisesti taitoa olla lasten kanssa. Siinä kuvauksessa oli jotain liikuttavaa.

Silti en täysillä tempautunut kirjan mukaan. Se oli minulla itse asiassa varsin kauan keskenkin ja luin muuta. En ehkä olisi saanut tartutuksi kirjaan nytkään, jos Helmet-haaste ei olisi painanut päälle. On silti jotenkin vaikea eritellä, mikä tässä harasi vastaan. Ehkä se oli jokin seikka kerronnassa. Jonkin verran ihmettelin Valkaman runsaita kielikuvia. Vaikka ainekset olivat todella hyvät, en varsinaisesti kiihkosta täristen käännellyt sivuja selvittääkseni tapahtumat. Minusta myös menneisyyden takaumat olivat paljon paremmin ja jotenkin uskottavammin kerrottuja kuin kirjan nykyhetki. Jokin nykyhetken kuvauksissa ei saanut minua uskomaan.

"Historia on aina voittajien historiaa, sanonta kuuluu, ja DDR:ään se sopii erityisen hyvin. Meidän historiamme kirjoitettiin uusiksi ja muovattiin voittajien - lännen - tarinaan sopivaksi. Siihen tarinaan kuuluu käsitys, jonka mukaan meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme oli vain vähän säilyttämisen arvoista. Läntisen ajattelutavan mukaan se kaikki oli korvattavissa, uusittavissa, unohdettavissa."

Oikeastaan isoimman tilan vievä sukuselvitys kiinnosti minua vähiten. Enemmän kiinnitin huomiota historialliseen kehykseen, DDR:n aikaan ja sen romahdukseen. Tässä suhteessa kiitän kyllä kirjailijaa onnistumisesta. En tietysti ole ollut DDR:ssä tuolloin, koska synnyin vasta muurin murtumisen jälkeen. Kuitenkin saatoin aivan haistaa katujen katkut. Tähän toki vaikuttaa se, että olen ollut vaihdossa entisen Itä-Saksan puolella Potsdamissa. Potsdamia on koetettu "korjailla", mutta DDR näkyy joka kohdasta. Matka ei ollut minulle yhtään mieleinen, mutta oli siinä kiinnostaviakin puolia. Yhdellä kurssilla käsittelimme DDR:ä jatkuvasti, opettaja oli peittelemättömästi sosialisti. Yhtenä tehtävänä oli haastatella DDR:ssä elänyttä ihmistä. Itse lopulta sain vanhan naisen suostuteltua lyhyeen puhutukseen, ja hän arvelematta sanoi DDR:n olleen parempi kuin yhdistyneen Saksan. "Sozial besser" hän sanoi, sosiaalisesti parempi. Valkama onkin onnistuneesti kuvannut ihmisiä, jotka eivät olleet mitään pelastettavia reppanoita, vaan joiden elämä meni DDR:n romahdettua käytännössä pilalle.

Hieman ristiriitaisissa mietteissä siis luin kirjaa. Siinä on isoja onnistumisia, mutta itselleni tämä ei ollut napakymppi. 

">>Me jatkamme elämää Helsingissä kuin mitään tätä ei olisi tapahtunutkaan. Ymmärrätkö, Markus? Me unohdamme Luisen. Minä unohdan, ja sinä unohdat.<<

     Ja Markus oli tuijottanut Rosaa hetken kykenemättä liikahtamaankaan, oli kuin hänen kehonsa olisi naulattu niille sijoilleen, jalat valettu sementtiin, eikä hän ollut pystynyt esittämään kaikista kysymyksistä tärkeintä: Entä Vilja? Miten ajattelit saada lapsen unohtamaan?"

lauantai 26. marraskuuta 2022

Helmet-lukuhaaste 2022 on valmis!

 Hurraa, viimeinkin haaste on valmis! Sain juuri luettua Meri Valkaman Sinun, Margot, ja haaste on sitä myöten selvä. Naputtelen kohta kirjoituksen kirjasta ja ajastan sen huomiselle aamulle.

Ainoa ehkä jotenkin epämääräinen kohta on tuo kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Salamin kirja on esseekokoelma/tietokirja, mutta koin sen niin omakohtaiseksi että päätin nyt tulkita kirjailijan tavallaan päähenkilöksi.

Hieman yllättäen tuo palkittu esikoiskirjailija oli vaikeimmasta päästä. En meinannut löytää mitään kiinnostavaa. Samoin Afrikkaan ja Lähi-itään piti etsiä ihan tarkoituksella jokin kirja. Kivaa joka tapauksessa oli! En malta odottaa uutta Helmet-haastetta.

 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: Natasha Lester - Ranskalainen valokuvaaja

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa: Patricia St. John - Lumen aarteet

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana: Maisku Myllymäki - Holly

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana: Hanna Hauru - Viimeinen vuosi

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti: Hanna-Riitta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija: Amanda Palo - Outoja kaloja

7. Kirja kertoo ystävyydestä: Vigdís Grímsdóttir - Valosta valoon

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua: Laura Tuomarila - Kaunis minä

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön: Minna Salami - Aistien viisaus

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä: Matti Virtanen - Ääripäät - Kuinka identiteettipolitiikka hajottaa Suomea

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä: Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana: Rakel Liehu - Cocoduu Cocodaa

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla: Tove Jansson - Muumien kiehtova maailma

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille

15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää: Maria Laakso ja Johanna Rojola - Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus

16. Kirjan luvuilla on nimet: Kimmo Takanen - Päästä irti

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: Laura Malmivaara - Vaiti

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja: Markus Kajo - Kettusen kirja

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa: Leena Vähäkylä - Sairastunut mieli

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä: Terry Pratchett - Vapaat pikkumiehet

21. Kirja liittyy lapsuuteesi: Suvi Ahola ja Satu Koskimies - Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä: Mila Teräs - Amiraali

23. Pieni kirja: Toni Morrison - Toiseuden synty

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija: Yuval Noah Harari - 21 oppituntia maailman tilasta

25. Kirjan nimessä on ilmansuunta: Karin Smirnoff - Viedään äiti pohjoiseen

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin: Suvi Auvinen - Kaltainen valmiste

27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva: Katri Myllyviita - Tunne tunteesi

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen: Torey Hayden - Näkymätön tyttö

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa: Janna Satri - Herkkyys ja kiusaaminen

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan: Dean Nicholson - Nalan maailma

31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää: Harri ja Ilkka Virolainen - Vapaudu tukahdutetuista tunteista

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja: Elly Griffiths - Siniviittainen nainen

33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan: Alexander McCall Smith - Elämän kirkas keskipäivä

34. Kirjailijan nimessä on luontosana: Kjell Westö - Kangastus 38

35. Kirjassa on oikeudenkäynti: Pascal Mercier - Sanojen paino

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: Brit Bennett - Mikä meidät erottaa

37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle: Sally Thorne - Toinen ensivaikutelma

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave: Maria Jyrkäs - Muutoksen matkaopas

39. Novellikokoelma: Marko Järvikallas - Sano jotakin kaunista

40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole: Riikka Pulkkinen - Paras mahdollinen maailma

41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista: Marvel - Hämähäkkimies

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä: Marianne Power - Rikkaaksi hoikaksi naimisiin

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan: Vígdis Grímsdóttir - Sydän, kuu ja sinilinnut

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi: Taina Latvala - Torinon enkeli

45. Palkittu esikoisteos: Meri Valkama - Sinun, Margot

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen: Malin Lindroth - Vanhapiika

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun: Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkanen - Henrikinkatu

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022: Kale Puonti - Aribo

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Koko Hubara - Ruskeat tytöt

50/50

perjantai 25. marraskuuta 2022

Blogihaaste: 20 asiaa minusta

Vanhempieni toinen kissa Valma

Huomasin tämän haasteen Kirjarikas elämäni -blogissa, jossa se oli bongattu blogista Mustelmiinan mietteitä. Eikun siis haastetta kohti!


1. Olen syntynyt... Pohjois-Karjalassa. Tarkemmin sanottuna kävin syntymässä Joensuussa, mutta 19 ensimmäistä vuottani asuin Lieksassa.

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee... kirjailija! Tein käsin paperista sellaisia pikkukirjoja, joihin raapustelin tarinoita. Kirjailijaa minusta ei tullut ja tuskin tuleekaan, mutta kirjat kyllä ovat edelleen vahvasti läsnä elämässä.

3. Parhaat piirteeni ovat... onpas vaikea kohta! Sanotaan nyt vaikka empatia.

4. Viimeisin sisustusostokseni on... ei mitään hajua. Tosi harvoin ostan mitään sellaisia tavaroita. Voisikohan olla tuo ikkunassa roikkuva unisieppari, jonka ostin kirpparilta parilla eurolla vuosia sitten?

5. Haluaisin matkustaa... en minnekään. Inhoan matkailua. Korkeintaan kotimaan sisällä voisi käydä jossain.

6. Suosikkijuomani on... coca cola zero. Ihan liian hyvää!

7. Lempiruokani on... pitsa.

8. Viikonloppuisin herkuttelen... en kyllä mitenkään erityisesti sen kummemmin kuin muutoinkaan. Suklaalla.

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat... käytännössä kaikki, jotka on listattu tuohon blogini kylkeen. Niitä on niin paljon, etten lähde tässä luettelemaan. :D

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat... Maggie Nelsonin esseekokoelma Vapaudesta ja Meri Valkaman Sinun, Margot. Vapaudesta on todella kiinnostava mutta haastava. Tekisi mieli lukea enemmänkin kerralla, mutta aivot eivät taivu. Sinun, Margot taas ei ole kunnolla imaissut mukaansa, vaikka olen jo lähes puolivälissä. Pahoin pelkään jonkinasteista pettymystä.

On minulla kesken muutakin, mutta eivät ole juuri nyt aktiivisesti luvun alla.

11. Lempilajini kirjallisuudessa on... vaikea valita! Tykkään ihan perusproosasta, mutta luen myös esseitä, muistelmia ja fantasiaa sekä nuortenkirjoja, välillä lastenkin. Ehkäpä kuitenkin essee on lajina itselleni mielenkiintoisin tällä hetkellä.

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat... Pokemon Go, Facebook ja Instagram.

13. Kahvini juon... maidon kanssa. Pakon edessä menee mustanakin.

14. Viikkorutiineihini kuuluvat... luonnollisesti kaupassakäynnit sun muut asioinnit sekä liikunta.

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa... on Sydänpeto. Suomalais-saksalais-ranskalainen elokuva, joka kertoo suomalais-ranskalaisesta tytöstä (?) Elinasta. Elinan olemus on hyvin maskuliininen ja hän pitää tytöistä. Hän haluaa räp-artistiksi. Ihastuminen uuteen siskopuoleen sysää elämän hurjaan kurssiin. Tykkäsin, tosin ei minusta ollut niin huippu kuin jotkut kriitikot ovat ajatelleet. 

16. Rentoutuakseni... menen hetkeksi pitkälleni.

17. Lemmikkieläimeni... ei ole olemassa. En ole varma, saisiko tässä asunnossa edes olla eläimiä. Onneksi vanhemmillani on kaksi kissaa.

18. Lempivuodenaikani on... kevät. Koko kokonaisuudessaan, myös se raaka alkuaika, kun kaikki on kesken ja rumaa. Siinä on jotain liikuttavaa.

19. Ruokabravuurini on... pitsa.

20. Lempimusiikkiani on... raskas musiikki. En ole vielä löytänyt metallin alagenreistä sellaista, josta en pitäisi yhtään. Vakaumukseni ei periaatteessa sovi yhteen black metalin kanssa, mutta nakkaan piu paut kyseisen genren tyypillisille uskomuksille ja keskityn vain musiikkiin.

Tässäpä nämä! Tätä oli kiva tehdä, ottakaa vain osaa!

tiistai 22. marraskuuta 2022

Tove Nilsen - Halun matka

"Jotta uskaltaisin, minun on tehtävä jotain ennenkuulumatonta. Ensiksi luen kaiken mahdollisen äärimmäisyyksiin menneistä naisista, heistä jotka ovat lähteneet viidakkoon elämään villieläinten kanssa tai sulkeutuneet kammioihinsa kirjoittamaan paksuja opuksia. Naisista, jotka ovat yrittäneet solmia liiton salattujen voimien kanssa, jotka ovat ottaneet rakastajikseen sekä miehiä että naisia ja joiden osana on ollut tulla kutsutuiksi noidiksi tai pyhimyksiksi."

Näin aloittaa Tove Nilsen romaaninsa Halun matka (Like 1997, suomentanut Tarja Teva). Päähenkilö on nimettömäksi jäävä nainen, joka haluaa kirjoittaa suuren romaanin ja saada miehensä kanssa lapsen. Hän on saanut useamman keskenmenon, mutta uskaltaa vielä yrittää. Samalla mielessä väikkyvät suurten taiteilijoiden mallit, joita kukaan ei muista eikä ajattele. 

Näin tiivistettynä kirja ei jotenkin kuulosta oikein miltään, mutta se on todella hyvä. Nilsenin tapa sanoittaa asiat tekee minuun vaikutuksen. Päähenkilön keskustelu itsensä kanssa tuo syvyyttä. 

"Jos pysyttelisin tarpeeksi kauan paikassa, jota voitaisiin kutsua Kodiksi, minä kirjoittaisin kirjoittamistani, kunnes pahin mahdollinen saattaisi tapahtua: minusta tulisi kolmekymmentäseitsemän romaania julkaissut rakki. Norjalainen kirjailija, joka aivan vakavissaan tuottaa kolmekymmentäseitsemän romaania, mikä hirvitys!"

Itse luin tätä kirjaa tavallaan naisen roolien kautta. Näin kirjan ja lapsen omanlaisinaan vastavoimina, jotka molemmat vaativat naiselta paljon, ehkäpä kaiken. Halun matkan voi nähdä myös kertomuksena itsensä säilyttävästä naisesta: pitkällä raskaana ollessaankin nainen matkustaa edistääkseen kirjaansa. Hän myös ajattelee synnytyksen jälkeen jälleen keskushenkilöään, Rembrandtin Batseba-maalauksen (katso kirjan kansi!) Hendrickjeä.

"Haluaako Hendrickje tuntea Rembrandtin kädet ihollaan? Toivooko Hendrickje, että hänen odottavan vartalonsa näkeminen saisi miehestä yliotteen? Tunteeko hän hetkittäistä kaunaa siitä, että edes muotojen katoavaisuus ei saa tätä antautumaan hetken houkutukselle?"

Halun matka on kirjalle oivallinen nimi. Päähenkilö kokee suuria haluja pitkin kirjaa, ei tosin tyypillisiä ruokaan liittyviä raskaushimoja. Hän haluaa ihmisiä. Puolisoaan, jota hän nimittää jostain syystä vain Pyöräilijäksi, hän ihailee ennen kaikkea tämän säärien vuoksi. Sitten on tietenkin Hendrickje, jonka Rembrandt ikuisti omaleimaisella ilmeellä kankaalle Raamatun Batsebaksi. Huomaan itsekin jääväni tuijottamaan häntä, tuo nykymittapuulla lihavaksi leimattava nainen on ihastuttava, lihallinen ja kiehtova. Lukiessani kirjan ensimmäistä kertaa joskus syksyllä 2013 asetin Batseban jopa Facebookini kansikuvaksi.

Kiehtova, oikeastaan jopa poikkeuksellinen romaani. Nilseniltä ei tiettävästi ole suomennettu laajasta tuotannosta muita kuin tämä kirja ja Silmän nälkä (1995). Suosittelen!

"Silmä on katkaistun kronologian kantaja."

lauantai 19. marraskuuta 2022

Maggie Nelson - Argonautit

"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTIQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattomaan uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."

Maggie Nelson kirjoittaa elämästään muistelmissaan Argonautit (S&S 2018, suomentanut Kaijamari Sivill). Nelson on yliopistolla opettava akateemikko, ajattelija, kirjailija, äiti ja ei-binäärin Harryn aviopuoliso. Kertoessaan matkastaan ensin Harryn kanssa ja sitten pyrkimyksestään saada lapsi hän kommentoi aihetta siellä ja aihetta täällä. 

Argonautit onkin varsin assosiatiivisesti etenevä kokonaisuus. Huomaan kyllä, että kirjailija itse tietää missä on menossa, mutta välillä hyppivä rakenne on hankala seurata. 

Se ei tee kirjasta silti mitenkään huonoa. Argonautit on älyllinen matka. Kirja on läpitunkevan akateeminen, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Nelson ei edes yritä olla yleistajuinen. Eipä minunkaan älyni ja tietoni läheskään aina riittänyt kaiken ymmärtämiseen. Pitäisi olla sisällä vähintäänkin sukupuolentutkimuksen ja feminismin teorioissa, jotta kaikki lukuisat sitaatit ja viittaukset aukeaisivat. 

Nelson kutoo henkilökohtaisen ja yleisen hyvin yhteen. Vaikka rakenne onkin haastava, limittyvät asiat keskenään. Suuren vaikutuksen minun teki valinta kirjoittaa Harryn äidin kuolemasta ja omasta synnytyksestä pätkissä peräkkäin. 

Sinänsä hieman irrallinen huomio: olen ilmeisesti tuominnut Riikka Pulkkisen älylliset hahmot aiheetta. Nelson ja puolisonsa nimittäin ilmeisesti todella käyvät suhteessaan läpi tällaisia filosofis-akateemisia keskusteluja ja väittelyjä! Tällaisia ihmisiä siis oikeasti on. Anteeksi Riikka Pulkkinen.

Suosittelenkin kirjaa siis kouliintuneemmalle lukijalle. Ilman akateemista kokemusta tästä kirjasta ei todennäköisesti saa paljoakaan irti.

"Teos muistuttaa meille, että mistä tahansa ruumiillisesta kokemuksesta voi tehdä uuden ja vieraan, että mitään, mitä me tässä elämässä teemme, ei tarvitse piilottaa kannen alle, ettei millään määrätyillä käytännöillä tai suhteilla ole monopolia niin kutsuttiin radikaaliin tai niin kutsuttuun normatiiviseen."