Ankin kirjablogi

 "Ruth on liian tyrmistynyt vastatakseen mitään. Edelleen hymy huulillaan Leo jatkaa: "Minulla ei ole mitään salattavaa. Sen voit kertoa komisario Nelsonille. Ja ylikonstaapeli Fullerille samoin. Kiinnostava nainen. Mutta koska vaivauduit tänne saakka ja laskeuduit maan kohtuunkin, voin antaa sinulle vinkin. Huomaa myös sisko." "Kenen sisko?" "Sen saat päätellä itse", Leo sanoo. "Sisters are doing it for themselves." Hän nauraa jälleen, nyt mainiolle sitaatilleen." Elly Griffithsin suosittu Ruth Galloway -sarja on tullut päätökseensä osassa Viimeinen leposija (Tammi 2024, suomennos Anna Kangasmaa). Nelsonin tiimille tulee tutkittavaksi epäilty henkirikos vuosituhannen alusta, kun vanhasta kahvilatilasta löytyy  naisen luuranko. Luuranko tunnistetaan pian Emilyksi, jolla oli epäilyttävän kiinteä suhde yliopisto-opettajaansa. Cathbad on myös tuntenut Emilyn. Hän myös sairasti edellisessä osassa rajun koronan, josta säteilee vaikutuksia

 "Ulkona metsän päällä pilvet kehrää ukkosta, vaikka on kevät. Sarvijumala kuiskii käsittämättömiä asioita, se etsii jotakin mun sisältä. Tän täytyy olla unta, mä ajattelen, ja ajatus tuntuu huudolta. Mutta haituvat... nehän onkin mun unia, mun ajatuksia sarvijumalan käsissä. Se tutkii niitä yksi kerrallaan ja nostaa sitten kouransa siihen, missä peurankallokasvojen suu olisi. Luisevat leuat loksahtaa auki. Se nuolee unen sormistaan pitkällä, taipuisalla kädellä." Magdalena Hain nuortenkauhukirja Sarvijumala (Otava 2023) voitti Finlandian. Se kertoo 16-vuotiaasta Laurista, joka joutuu perheensä kanssa rajuun auto-onnettomuuteen ja alkaa sen myötä nähdä kuolleita. Äiti menehtyy ja isä on koomassa. Elämä tädin perheessä maalla tuo välillä uutta ajateltavaa, kun kylältä löytyy 18-vuotias Vilja-Maaria. Mutta ei kai niin vanha tyttö jaksa katsella amispoikaa? Entä miksi Lauri näkee Vilja-Maariasta unia, joissa seksi sekoittuu verenvuodatukseen? Sarvijumala on kelpo moderni nuort

Kuva: Tiina / Kirjaluotsi  Linkitä kommentteihin postauksesi eilisessä runohaasteessa. Kirjaimia Kirjasähkökäyrä Marjatan kirjat ja mietteet Tuulevin lukublogi Yöpöydän kirjat

 "Kesän kukka, miksi kukitkaan, miksi nuppus' aukes' ollenkaan! Kesäpäiviä vain harva on, sekin harva kylmä, tunteeton; pian tuoksus' haihtuu tuulisäihin, poskes' kalpeneepi pohjan jäihin!" (ote runosta Pohjatuulen tuvilla) L. Onerva julkaisi esikoisrunoteoksensa Sekasointuja alun perin vuonna 1904 ollessaan vasta 22-vuotias. Tämä lukemani nide on näköispainos, jonka on kustantanut Ntamo vuonna 2018. Teoksen nimen mukaisesti runot ovat omanlaisiaan sekasointuja, yhteistä nimittäjää kaikille runoille ei löydy. Muutaman kerran huomioni kiinnittyi hiukan murteelliseen ilmaisuun. Esimerkiksi avausrunossa Syystunnelma on säe "Kylmät pisarat ruutuhun rupsaa" . Toki pieniä erikoisuuksia löytyy siksikin, että julkaisulla on ikää jo peräti 120 vuotta. Siihen nähden ilmaisu on itse asiassa yllättävän modernia. Toisaalta runojen aiheiden sekalaisuus teki kokoelmasta hiukan hankalasti seurattavan. Teksti on varsin paatoksellista ja teoksen sotaisa runo Sotala

 "Oli päiviä ja öitä, jotka paloivat mieleemme kuin poltinmerkit. Ne jäivät kytemään syvälle maan alle, valmiina leimahtamaan liekkiin jonakin tuulisena päivänä. Joskus sekunti saattoi kestää vuosikymmeniä ja maailma mahtui kämmenen alle. Sellaisten hetkien varaan voi rakentaa kokonaisen elämän, ne kannattelivat ihmistä kaikkein vaikeimpina aikoina. Ja silti: muistaminen oli aina jakamista, ja yksinäiset muistot kuihtuivat, kuin syksyn tullen putoilevat lehdet." Joel Haahtelan uutuus Marijan rakkaus (Otava 2024) on vuoden kirjatapauksia ja mielenkiinnolla luin tämän romaanin. Kirjassa jälleen nimettömäksi jäävä yksinäinen mies haikailee tavoittamatonta naista, joka jätti hänet lomaromanssilla. Vanhat uskonnolliset maalaukset näyttelevät omaa osaansa, kuten myös Euroopan rikkonainen historia.  Voidaan siis ainakin osittain todeta, että Haahtela on kirjoittanut periaatteessa jälleen saman kirjan. Se ei sinänsä minua häiritse, koska tarinoiden rakennuspalikat ovat varsin tenhoa

 "Juostessani kehotan itseäni ajattelemaan jokea. Ja pilviä. Mutta pääasiassa en ajattele mitään. Minä vain juoksen omassa kotoisassa, itse tehdyssä tyhjiössäni, omassa nostalgisessa hiljaisuudessani. Ja se on melko upeaa. Vähät siitä, mitä muut sanovat." Haruki Murakamin vanha kirja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi 2011, suomennos Jyrki Kiiskinen) tuli mieleeni, kun halusin motivoida itseäni harrastamaan raskaampaa liikuntaa. Murakami on juossut todella monia täysiä maratoneja ja osallistunut useamman kerran myös triathlon-kisoihin. Murakamin tyyli on hiukan jutusteleva ja lähelle päästävä. Kirja on samalla myös eräänlainen muistelma. Murakamista piirtyy kuva lujatahtoisena, mutta varsin vaatimattomana ihmisenä. Hän kertoo vähäeleisesti vahvuuksistaan kestävyysjuoksijana, mutta myös heikkouksistaan. Keskivertoihmiselle pelkästään kirjailijan juostujen matkojen määrä on huimaava, mutta Murakami ei paukuttele henkseleitään. Kaikkien saavutusten eteen on tehty lujast

 "Puhtaat sivut, joita sisarentyttäreni näytti minulle tietokoneensa tahrattomalla ruudulla, täyttyisivät pian nimistä ja yksityiskohtaisista kuvauksista, jotka tekisivät väkivallasta todellisen. Hän rakentaisi tietokannan, josta tulisi ruumiinosien, kidutusten, aseiden ja haavojen kaatopaikka. Ja jonakin päivänä hän kuulisi äänettömät parkaisut. Hän kuvittelisi uhrien kasvot kulkiessaan väkijoukossa." Kirsin kirjanurkka on jälleen järjestänyt dekkariviikon ja osallistun siihen tällä postauksella. Suomen dekkariseura ry on yhteistyötahona mukana. Tohtori Kay Scarpetta seikkailee suurissa kuvioissa Patricia Cornwellin kirjassa Ruumistarha (Suuri Suomalainen Kirjakerho 1996, suomentanut Erkki Jukarainen). Hän avustaa FBI:tä Quanticossa ja myös hänen sisarentyttärensä on päässyt sinne harjoitteluun. Lucy ymmärtää tietokoneista kaiken ja on mukana kunnianhimoisessa tietokantaprojektissa. Scarpetta matkustaa yhdessä aiemmista osista tuttujen Ben Wesleyn ja Pete Marinon kanssa pi