Timo Parvela - Ella ja Pukari (Ella-sarja 6)

"- Jalkapallo-ottelu on avain kaikkeen, Tuukka jatkoi. - Se on pelkkää hämäystä. Todellisuudessa ne haluavat vain kerätä kaikki oppilaat yhteen, jotta meidät on sitten helpompi lastata aluksiin, jotka vievät meidät syötäväksi."

Timo Parvelan kuudes Ella-kirja on Ella ja Pukari (Tammi 2000, kuvitus Markus Majaluoma). Ellan luokkaan tulee uusi oppilas, oikealta nimeltään Pertti Ryhänen, mutta oppilaiden mielestä Pukari. Pukari on nimittäin kova tappelemaan. Ainoa joka luokassa säästyy nyrkeiltä on pöhkö Pate. Muu luokka pitää tiiviisti kriisikokouksia koulunpihan ruusupensaassa. Tuukka on kuullut opettajan sanovan ettei Pukari ole tältä planeetalta, ja oppilaat ottavat sanonnan kirjaimellisesti. On luotava suunnitelma, jotta maailma voidaan pelastaa humanoideilta.

Valitsin kirjan sekä nostalgian että lukujumin purkajan toivossa. Kouluaikoina Aapisessani oli pätkä Ellasta ja yökoulusta, ja se sai minut todella innostumaan lukemisesta. Onkin periaatteessa siis kiittäminen Timo Parvelaa, että minusta tuli lukija ja että myöhemmin perustin tämän nyt jo 14-vuotisen (!) kirjablogin. Tuota kyseistä Ella-kirjaa ei ollut kirjastossa paikalla, mutta olen lapsena lukenut myös tämän Pukari-kirjan.

Parvelan huumori on loistavaa ja todella viihdyin kirjan parissa. Tuokio oli tosin varsin lyhyt, sillä kirja on osa vanhaa juuri lukemaan oppineille tarkoitettua Kirjava Kukko -sarjaa. Sekin oli ihastuttavaa, että sarja oli kirjastossa samalla paikalla kuin ennenkin! 

Kirjasta voi toki halutessaan etsiä aikuista puhuttelevia tasoja. Pukarin vanhemmat heivaavat vastuun muille ja väittävät kirkkain silmin, ettei heidän lapsensa ketään lyö. Heidän mielestään muut luokan lapset ovat outoja. Tällaisia huoltajia toki riittää. Kirjan edetessä kuitenkin näyttää siltä, että Pukari rauhoittuu oman luokkansa oppilaita kohtaan ja käyttäytyy paremmin. Äärimmäisiä sopeutumisvaikeuksia?

Parvelan kirjojen huumori on itselleni kovin mieleistä farssilajityyppiä. Sanailukin on mainiota, mutta ajoittain kirjassa tilanteet kiihtyvät melkoisiin mittasuhteisiin. Sopii toki hyvin lapsille ja myös meille dramatiikantajuisille aikuisille.

Petra Rautiainen - Meren muisti

 "Mutta minä tiedän. Minä tiedän, että kaikki pinnan päällä on illuusiota. Kun menee tarpeeksi lähelle, meri näyttää vieraalta. Syvyyksissä mätänevät korallieläinten raajat ja levien murskatut kehrät.

      Meren alle voi kuolla muullakin kuin yhdellä tavalla."

Petra Rautiaisen Meren muisti (Otava 2022) kertoo kveenitaustaisesta Aapasta/Auruurasta, joka on 80-luvulla amerikkalaisen öljy-yhtiön palkkalistoilla. Hän palaa vanhaan kotipaikkaansa Pohjois-Norjaan, sillä siellä tehdään hänen käsikirjoittamaansa propagandavideota öljynporauksen hyvyydestä. Samaan aikaan hänen ämminsä tekee kuolemaa. Aapa on hyvin töykeä ja ilkeäkin ihminen, mutta epäsympaattisuus saa vähitellen selityksen kirjan mittaan. Ajan kuluessa käy selväksi, että ura ja menneisyys joutuvat törmäyskurssille.

Motivaationi lukea tämä kirja tuli puhtaasti keskeneräisistä Helmet-haasteista. Tarvitsin molempiin ilmastonmuutokseen liittyvän teoksen ja kohta tuntui hankalalta. Ilmastonmuutos ja ympäristöaiheet eivät kuulu suosikkeihini muun muassa niiden ahdistavuuden vuoksi. Rautiaisen kirjasta oli netissä paljon suosituksia ja se oli myös maltillisen kokoinen.

Kirjassa on huomiota herättävä kieli. Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, joista toisen kertoja selviää vasta aivan lopussa. Tuntemattoman kertojan käyttämä kieli on varsin kaunista ja kiteyttävää. Aapan katkera ja vihainen ajatusmaailma tihkuu hänen käyttämästään kielestä läpi. 

Tarina oli minusta aika hyvin punottu, mutta en kyllä jostain syystä varsinaisesti tempautunut siihen mukaan. Kirjaa oli sujuva lukea, mutta jotenkin se jäi minulle vain ihan kivaksi. Ehkä siinä oli aavistus kliseisyyttä, mikä teki tämän vaikutuksen.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

Helmet-haaste 2019: kohta 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.) - Suurteoksia II

Saara Turunen ja Petra Maisonen ovat toimittaneet antologian Suurteoksia II (Tammi 2023). Suorastaan rakastin ensimmäistä osaa, joten kakkososa oli ilman muuta lukulistalla. Ideana on, että suomalaiset naiskirjailijat kirjoittavat yhdestä elämäänsä vaikuttaneesta kirjasta esseen. Samalla halutaan haastaa vallalla olevaa klassikko/kirjallisuuskaanonia.

Kuten viimeksi, tein nytkin lyhyitä huomioita jokaisesta esseestä. Ehdoton lukusuositus kirjalle, esseet olivat tasokkaita ja kiinnostavia!

 

Tuuve Aro: Jean Rhys - Herra Mackenzien jälkeen

Aro peilaa kolmekymppisestä Juliasta kertovan kirjan maailmaa omaansa. Julia tulee jatkuvasti miesten määrittelemäksi ja on jatkuvasti rahaton, aseenaan vain ulkonäkönsä. Aro toteaa katselevansa heteroiden maailmaa ulkopuolisena paitsi suuntautumisensa, myös kirjailijuutensa vuoksi. Korvaan särähtää se, että hänen ei tarvitse pohtia naistenlehtien ohjeita eikä pelätä parisuhdeväkivaltaa. Miten lesbous suojaa parisuhdeväkivallalta? Erittäin vaikea uskoa, että naisten välisissä suhteissa ei olisi väkivaltaa. Pohdin myös melko hämmentyneenä tuota vapautuksen kokemusta ulkonäköpaineista. Kai ulkonäöllä on väliä kaikissa parisuhteissa?

Aina Bergroth: Simone Weil - Painovoima ja armo

Aina Bergroth tarkastelee analyyttisesti Simone Weilin ajattelua ja ennen kaikkea tämän teosta Painovoima ja armo. Weil oli askeettinen ja varsin äärimmäinen persoona. Hän oli marxisti/kommunisti, mutta samaan aikaan hän kritisoi 1930-luvun Neuvostoliittoa sen epäinhimillisyydestä. Yhtä aikaa voimakas ja toisaalta anorektinen ja heikko. Tätä esseetä oli ilo lukea, sillä sekä Weilin että Bergrothin ajattelussa on selvästi syvyyttä.

Fiona 'Elone: Kaari Utrio - Aatelisneito, porvaristyttö

'Elone tarkastelee Utrion klassikkoteosta omasta queer-näkökulmastaan. Hän toteaa, että tästä kirjasta hän löysi itselleen samastumiskohteen, nimittäin äkäisen Ursulan. 'Elone kirjoittaa, että myöhempi käsitys maailmasta tarinoiden takana on pilannut paljon tarinoita, mutta Utrion kirjat ovat edelleen paikallaan. Syy on naishahmojen kokonaisuudessa ja siinä, etteivät he luovu unelmistaan ja itsestään rakastajina ja äiteinä.

Susanna Hast: Hélene Cixious - Sisään kirjoittamiseen

Hastille Cixious on suuri esikuva. Hastin tie kirjailijaksi ei ole tavallisin, sillä hän alkoi tutustua kaunokirjallisuuteen vasta 35-vuotiaana ja kirjoittaa sen jälkeen. Hänen kirjoittamisensa kiertyy voimakkaasti nuoruuden rankkoihin seksuaalisen väkivallan kokemuksiin. Cixious puolustaa naisten äänen tärkeyttä ja siitä Hast on saanut voimaa. 

Cixious tuli esiin myös Tanja Tiekson esseeteoksessa Fantasma. Mietin jo silloin, että Cixiousiin pitäisi tutustua, mutta asia unohtui. Täytyy ottaa asia agendalle lähitulevaisuudessa.

Johanna Holmström: Sylvia Plath - Ariel

Holmström tarkastelee Sylvia Plathin elämää ja erityisesti runoteosta Ariel. Plathin traaginen itsemurha puhuttaa edelleen ja onpa niitäkin mielipiteitä, että Plathia ei luettaisi ellei hän olisi tehnyt lopullista ratkaisua. Holmström torjuu tämän näkemyksen ja analysoi joitakin Plathin runoja. Esseen loppu on hätkähdyttävä: analyyttisenä kirjallisuuskatsauksena alkanut essee ottaa erittäin henkilökohtaisen käänteen. Siinä on hienoa mahtipontisuutta.

Emmi Itäranta: Susanna Clarke - Piranesi

Itäranta kokee hengenheimolaisuutta Susanna Clarken kanssa, sillä hän on itsekin asunut pitkään Iso-Britanniassa. Clarken taito luoda uskottava fiktiivinen maailma herättää kunnioitusta. Itäranta tulkitsee monin hienoin tavoin Piranesia, jonka muuten ole itsekin viime vuonna lukenut. Esseetä oli ilo lukea, mutta tunsin itseni tyhmäksi, kun en ollut Piranesia lukiessa tajunnut yhtään näitä eri viittauksia ja tulkintamahdollisuuksia.

Riitta Jalonen: Janet Frame - An Autobiography

Jalosen tärkeä kirjailija on uusiseelantilainen Janet Frame. Alkaessaan katsoa tämän omaelämäkertaan perustuvaa elokuvaa Enkelin kosketus Jalonen intoutui kirjoittamaan romaaninsa Kirkkaus. Parin yllättävän mutkan kautta Kirkkaus päätyi Framen tunteneen Otagon yliopiston arkistonhoitaja Stuart Strachanin käsiin. 

Jalosen kirjoja en ole koskaan lukenut, mutta kylläpä tämä essee oli erityisesti kirjallisesti hyvin ihastuttava. Kaunista, huoliteltua kieltä.

E. L. Karhu: Leonora Carrington - Kuulotorvi

Karhun nimi täytyi googlettaa, sillä se ei soittanut mitään kelloja. Hän on julkaissut yhden romaanin ja tehnyt selvästi enemmän töitä teatterin puolella. 

Esseessä ei ruodita Carringtonin teosta kovin tarkkaan, mutta se herättää silti mielenkiinnon. Kuulotorven päähenkilö saa aivan konkreettisen kuulotorven ja saa kuulla kaiken, miltä on jopa armollisesti aiemmin välttynyt. Karhu peilaa Carringtonin romaania omaan romaaninsa Veljelleni, jossa hän on pyrkinyt villiyteen, niin ettei kirja asetu tiukkoihin raameihin. Karhun esseestä sukeutuu alun jälkeen väkevä puheenvuoro vanhustenhoidosta.

Karhu myös kritisoi ilmiötä, jossa naiskirjailijaa kutsutaan melko herkästi ja kaverillisesti etunimellä, toisin kuin mieskirjailijoita. Essee on mielenkiintoisella paikalla, sillä aiemmin Emmi Itäranta on juuri huokaillen kirjoittanut suoraan Susannalle.

Anita Konkka: Cora Sandel - Alberte-trilogia

Konkka esittelee Cora Sandelinin Alberte-trilogian. Alberte on alistettu nuori nainen, joka lopulta repäisee itsensä kodista Pariisiin. Konkka tuo terävästi esille vaikeudet, joita varsinkin tuohon aikaan vaimouden, äitiyden ja taiteilijuuden yhdistämisessä oli - ja on varmasti vieläkin. Hän on kuvannut samantyyppisiä ilmiöitä esikoisromaanissaan Irti (1970). Vastaanotto ei ollut suopea. Konkka kuitenkin kokee naistaiteilijoiden aseman parantuneen niistä ajoista.

Anni Kytömäki: Jean Hegland - Suojaan metsän siimekseen

Kytömäki on tullut tunnetuksi luontoihmisenä, ja tässä esseessä hän kirjoittaa ajattelunsa synnystä. Täysi-ikäistymisen rajalla hän haaveili täydestä irtautumisesta kapitalistisesta rahajärjestelmästä erakkona metsässä. Hän todella valmistautui romahdukseen, mutta oli lähellä romahtaa itse. Näiden elämäkerrallisten osuuksien lomassa Kytömäki kertoo Heglandin romaanista Suojaan metsän siimekseen. Hyvin miellyttävää ja punnittua tekstiä.

Leena Lehtolainen: Sara Paretsky - Sohaisu pimeään

Lehtolainen löysi Sara Paretskyn kirjat 1990. Kirjan naispäähenkilö, yksityisetsivä V. I. Warshawski, oli tajunnan räjäyttävä, feministinen hahmo. V. I. osasi käsitellä asetta, oli älykäs ja kylmähermoinen sekä seksuaalisestikin vapautunut. Lehtolainen sai tästä suurta inspiraatiota Maria Kallioon ja loppu on historiaa.

Rosa Liksom: Marguerite Duras - Rakastaja

Liksomin lyhyt ja napakka essee käsittelee Marguerite Duras'n Rakastajaa. Vai käsitteleekö? Se tupsahtaa erikielisinä versioina sinne tänne, mutta Liksom ei itse asiassa kerro kirjasta mitään. Pääpaino on niissä paikoissa, joihin kirja Liksomin elämässä löyhästi liittyy. Loppu tuo lukijalle tyydytyksen.

Laura Lindstedt: Nathalie Sarraute - Kultaiset hedelmät

Lindstedt on sukeltanut syvälle Nathalie Sarrauten teokseen Kultaiset hedelmät. Kyseinen kirja on Sartren sanoin 'antiromaani', ja siltä se kyllä Lindstedtin esseessäkin kuulostaa. Täytyy sanoa, etten näistä esseen esittelemistä seikoista juuri mitään ymmärtänyt, mutta essee oli silti eläväisellä kielellä kirjoitettu, mistä kiitos.

Maria Matinmikko: bell hooks - Mies tahtoo muuttua - Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus

Matinmikko on myös mennyt minulta ohi, vaikka hän on saanut palkinnon Tanssiva Karhu ja ollut myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas aikanaan. Sen sijaan hooksin kirjan olen lukenut. Päällimmäinen muistikuva on se, että harva on kirjoittanut miehistä niin perimmäisen kauniisti kuin hän - ja kyseessä on tiukan feministinen kirja. Matinmikko tarkastelee esseessään hooksin teoksen ohella myös suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoistumista pala kerrallaan.

Outi Mäkinen: Astrid Lindgren - Mio, poikani Mio

Mäkinen kirjoittaa todella kauniisti ja koskettavasti Astrid Lindgrenistä, Miosta ja lapsen maailmasta. Essee laajenee käsittelemään jo vuosia vallalla ollutta tapaa tutkia kirjoja ennen kaikkea niiden kirjoittajien elämien kautta. Mäkinen kritisoi sitä, sillä sellainen lukutapa on hyvin kapea. Hän peräänkuuluttaa fiktion, mahdollisten maailmojen kokemista ilman aikuismaista tyyliä analysoida. Hänelle lapsen kyky imeytyä satuun on ihanne. Ihanne, jonka vuoksi hän on varjellut itseään Lindgrenin elämäkerroilta, jottei aikuisten tapaan ryhtyisi peilaamaan Mion tarinaa kirjailijan kautta. Tämä antologia on varsin tasokas, mutta se kannattaa vaikka ostaa omaksi jo pelkästään Mäkisen esseen vuoksi.

Riikka Pulkkinen: Pirkko Saisio - Punainen erokirja

Pulkkinen kuvailee Pirkko Saision Finlandiankin saanutta teosta Punainen erokirja. Vaikka Saision kirjassa kuvataan yliopisto-opiskelijan elämää 70-luvulla, Pulkkinen kokee samastumista omiin opiskeluaikoihinsa vuosituhannen alussa. Itselleni kiinnostavinta antia olivat kuvailut 90-luvun ja 2000-luvun suomalaista kirjallisuusmuodeista. Metafiktio ei ollut siihen aikaan suosiossa. 

Minna Salami: Maryse Condé - What Is Africa to Me

Salami kuvailee Condén kirjaa, joka ilmeisesti on noussut afrikkalaiseksi klassikoksi. Salami eli lapsuuttaan Lagosissa ja koki patriarkaatin sekä sovinnaisten roolien ahdistavaksi. Hän kirjoittaa, ettei näe eroa sovinnaisten roolien ja patriarkaalisen ideologian välillä. Minusta tässä on totuuden siemen. 

Saara Turunen: Iris Uurto - Ruumiin ikävä

Turusen essee Iris Uurron kirjasta on mahdollisesti antologian henkilökohtaisin. Turunen kertoo ankarasta lapsuudestaan ja sen seurauksista aikuiselämässään. Sitten tulee korona-aika, raskaus ja eristäytyminen. Naisten kirjakerhoon on silti päästävä paikan päälle ja kirjana on unohduksiin joutunut Ruumiin ikävä. Viime vuosituhannen alun romaani on aikaansa nähden uskalias ja myös traaginen avioliiton ja sen hajoamisen kuvaus. Turusella on mielenkiintoista pohdintaa.

Pauliina Vanhatalo: Jhumpa Lahiri - Kaima

Vanhatalo tutustui Jhumpa Lahirin Kaimaan elämänsä myllerryksessä tuoreena vaimona, äitinä ja kirjailijana. Kaiman päähenkilö kärsii identiteettiongelmista ja elämisestä varsin erilaisissa kulttuurisissa maailmoissa. Esseen loppupuolella Vanhatalo pohtii kieliä ja Lahirin valintaa alkaa kirjoittaa italiaksi, joka ei ole hänelle vahvin kieli. Ihan mielenkiintoista tekstiä, mutta en jostain syystä kokenut teemoihin suurta mielenkiintoa.

Helga West: Inger-Mari Aikio - Jiehki vuolde ruonas gidda

West kirjoittaa ahtaista tyttönormeista saamelaiskulttuureissa. Hän pitää arkkityyppistä vahvan saamelaisnaisen kuvaa hyvin raskaana. Samaan aikaan saamelaisten poliittinen asema ja tilanne Suomessa syö tilaa ja aikaa tyttöjen ja naisten asialta. Aikion suomentamaton runoteos on tuonut samastumista ja voimaa. Westin essee on mielenkiintoinen, sillä saamelaiskulttuuri on minulle varsin tuntematon.

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2023: ei kohtaa

Helmet-lukuhaaste 2019: kohta 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Johanna Venho - Ilman karttaa

"Tämä on sinulle.

Puhun koko ajan sinusta, sinuun

           melkein hukuin, mutta vielä

on pinnalla hengitysaukko. Sinä muutut

maailman muodon mukaan,

elät. Päätöksessä pysyminen

on lyhytnäköisen kunnia.

            Joka näkee, se elää."

Johanna Venhon runoteos Ilman karttaa (WSOY 2000) on hyvin lihallinen. Se kertoo oman tulkintani mukaan naisesta, joka rakastuu ja saa teoksen loppupuolella lapsen. Kaikkiin säkeisiin en päässyt kiinni, mutta pidin kyllä teoksesta.

Venhon sanastossa ja kielikuvissa on läsnä suomalainen luonto. Yhdessä muun kokonaisuuden kanssa se luo voimakasta eroottisuutta ("Noruu paksua pihkaa, liimaa.", "Märkiä aikoja liikkuu, hikoaa pintaan,/hän kahlaa suota, silmiä"). Pidin tästä ulottuvuudesta kovasti. Vihjaukset eivät ole aina kovin suoria, mutta kokoelmaa läpikäydessä koin ainakin itse merkityksen juuri tällä tavalla.

Kokoelman alkupuolella oli mielenkiintoisesti otettu mukaan tuon ajan kiihtyvää yhteiskunnan sähköistymistä: "Runoilija e-bisneksen e-Maailmassa,/posliinikuppi norsuaitauksessa/jääkarhu cocktail-kutsuilla/tai kuin pikkukaupungin sankari,/nahkatukka arpinaama Pieksämäen raitilla?" Näistä säkeistä voi toki tulkita monenlaista, mutta vaikuttaisi olevan niin, ettei runoilija varsinaisesti syleile tuolloin orastanutta nettiaikakautta.

Miellyttävä teos. Runot ovat mielestäni ehkä ns. "keskivaikeita", eivät pikimmiten kaikki ymmärrettävissä mutteivat kuitenkaan yli hilseen meneviä. 

Jevhenija Kuznjetsova - Kysykää Mialta

"Kyrylo hymyili ja seisoi suorassa. Hänen kasvonsa olivat enkelimäisen valoisat.

Kauppaa pitivät seitsemännen päivän adventistit tai Jehovan todistajat taikka vain baptistit.

He eivät juoneet, kiroilleet eivätkä tanssineet. He tekivät töitä ja peseytyivät."

Jevhenija Kuznjetsovan romaani Kysykää Mialta (Aula & Co 2022, suomennos Eero Balk) kertoo ennen kaikkea naisten yhteisöstä. Solomia, tuttavallisemmin vain Mia ja siskonsa Lilia ovat saapuneet isoäiti Teodoran luo Ukrainaan kesäksi. Kumpikin ottaa lomaa perheeltään/mieheltään ja toivoo, että asiat selkiytyisivät. Kolmen ihmisen piiri kuitenkin laajenee, kun serkku Marta saapuu tuttuun tapaansa ärtyneenä - ja raskaana. Sitten vielä Lilianin entinen mies tuuppaa pienen tyttärensä heille hoitoon (lapsi ei ole Lilianin). Paljon ehtii tapahtua itse kullekin ennen kuin kesä on ohi. Kirjaa ryydittävät ihmisten hauskat ja pisteliäät repliikit. Monenlaista vaihetta kokenut ränsistynyt isoäidin talo saa nähdä seiniensä sisällä monenkirjavaa porukkaa.

Olipas tämä varsin ihastuttava tapaus! En ole ainakaan modernia ukrainalaista kirjallisuutta lukenut ja kirja sopii hyvin Helmet-haasteen Ukraina-kohtaan. Päätin jo alkuunsa, että sotaa ja murhetta kuvaavia kirjoja en lue. Onneksi Kuznjetsovan kirja löytyi somen ja blogien vinkeistä.

Kerronta on minusta hieman kulmikasta ja toteavaa. Siihen oli aluksi totuttelemista, mutta lopulta se tuntui aika luontevalta valinnalta tapahtumiin ja ihmisiin nähden. Kirjailija ei harrasta liiallista aukikirjoittamista, vaan varsinkin henkilöiden puheissa on paljon ääneen sanomattomia asioita. Arvelen, että jotakin meni näissä kohdissa välillä ohi, varsinkin lopussa, jossa ihmisten määrä oli jo melko iso.

Jokin kirjan yhteisöllisyydessä oli tavattoman ihanaa ja puoleensa vetävää. Kuznjetsova ei esitä mitään hattaraista idylliä, vaan arki on kulmikasta ja joskus vähän riitaisaakin kuten olettaa saattaa. Mielenkiintoista on miesten asema eräänlaisina reunamerkintöinä naisten elämässä. Kaikilla nuoremmilla naisilla on joku mies ainakin jollain tavalla, mutta heidän elämänsä senhetkinen keskipiste ovat toiset naiset ja Lilianin eräänlainen tytärpuoli. Naisten suhteet miehiin ovat melko monimutkaisia ja ristiriitaisia. 

Varsin sopivaa lukemistoa lämpöiseen toukokuuhun! Kirjassa on tiettyä keveyttä ilman että se olisi hömppää. Ihmissuhdesoppaa ja naisten sukulaisuutta ja ystävyyttä vailla imelyyttä. Jos sinäkin etsit Helmet-haasteeseen jotain vähemmän raskasta luettavaa, kokeile ihmeessä tätä. Kirjan lukee verrattain nopeasti jo sivumäärän puolesta (217 sivua).

"- Minulla oli yksi kavaljeeri, isoäiti aloitti heti, kun apostolien pikkubussi oli ajanut kukkulalta alas tielle. - Hän oli niin hyvä kuin nämä kaksitoista apostolia yhteensä. Jos jotain piti tehdä, hän auttoi niin kuin jäisi vielä velkaa.

- Miksi jätit hänet? Mia kysyi kerätessään laseja pöydältä.

- Olin tyhmä.

- Entä oikeasti?

- Hän oksetti, Solomia."

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: Kohta 34 kirja kertoo Ukrainasta

Helmet-haaste 2019: ei kohtaa

Musiikillisia merkintöjä (haaste)

 Kirjaimia-blogissa LauraKatarooma kirjoitti mielimusiikistaan ja nappasin sieltä tämän haasteen.

1. Nimeä biisi, joka tekee sinut aina onnelliseksi

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit - Neiti Kevät

Kuuntelen tätä kappaletta ainoastaan keväisin. Siinä on minusta upeasti tavoitettu niin musiikilla kuin sanoilla kevään olemus ja tunnelma.

2. Nimeä biisi, joka sopii hyvin, kun mielialasi on alakuloinen

Trees of Eternity - My Requiem

Tällä kappaleella on itselleni syviä merkityksiä. Laulun laulaja ja sanoittaja Aleah tuntui kuin aavistaneen aikaisen kuolemansa tässä kappaleessa. Hyvin surumielinen biisi.

3. Nimeä biisi, joka muutti musiikkimakusi

Nightwish - Walking In The Air

Kuten monelle muullekin, myös minulle Nightwish oli käänteentekevä bändi lapsena. Siitä tulikin sitten portti myös paljon raskaampaan metalliin.

4. Nimeä viimeisin biisi, jonka olet löytänyt ja jota rakastat

Käärijä - Cha Cha Cha

Kyllä se on tämä valtavaa menestystä parhaillaan niittävä Cha Cha Cha. Ensimmäisillä kerroilla inhosin koko biisiä, mutta sitten siihen jotenkin kasvoi kiinni ja nythän se on aivan mahtava! 

5. Nimeä kolme bändiä tai artistia, joita rakastat

Nightwish, AURORA ja Trees of Eternity

6. Mitä instrumenttia haluaisit osata soittaa?

Pianoa.

7. Nimeä fiktiivinen kirja, jossa musiikilla on keskeinen rooli

Juha Itkosen romaani Anna minun rakastaa enemmän. Aika mainio kirja itse asiassa, lukiessa pääsee yllättymään.

8. Haasta mukaan ihmisiä.

Kaikki mukaan!

L. M. Montgomery - Vanhan kartanon Pat (2. bloggaus) (Pat 1)

"Hento, suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista, kun hän tanssi; jostakin kaukaa ajelehti nauru yön halki...  hento keijukaisten nauru, joka tuntui tulevan Lumotulta lähteeltä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi ollut pelkkää kuunvaloa. Hetki oli ennen kokematon! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi kätensä, jotta hänen rakkaan ja ihanan kuunsa valo saisi huuhtoa hänen lapsenruumistaan."

Ei keväistä ja rakasta toukokuuta ilman Montgomeryä! Montgomeryn kuolematon taito kuvata maailmaa sekä kauniina että huvittavana ei lakkaa ihastuttamasta minua. Olen aikoinaan kirjoittanut tästä kirjasta Vanhan kartanon Pat (Minerva 2009, suomentanut Sisko Ylimartimo), mutta koska lukioaikainen kirjoitukseni on melko köykäinen, sain siitä ihanan tekosyyn lukea kirjan uudelleen ja kirjoittaa jälleen.

Pat on kirjan alussa alle kouluikäinen pikkutyttö, joka kirjan mittaan kasvaa 18-vuotiaaksi neidoksi. Häneen kirjailija kirjoitti paljon omaa itseään ja suomentaja Ylimartimo pohtiikin jälkisanoissaan, olisiko Pat-kirjoista peräti avainromaaneiksi. Pat kiintyy kaikkeen ympärillään olevaan rajusti ja koti Silver Bush on hänen suurin rakkautensa. Mikään ei saisi muuttua. Vierastin lukiessani tätä piirrettä jossain määrin, mutta on myönnettävä että olin lapsena prikulleen samanlainen. Elämä on jossain määrin opettanut irtipäästämistä, mutta ei se hauskaa saati helppoa ole vieläkään.

Kirjassa ei ole varsinaista kiinteää juonta, vaan siinä seurataan kaikenlaisia pieniä ja suuria tapahtumia Patin perheessä. Kirjan ehdottomasti mieleenpainuvin hahmo on paksua murretta suoltava palvelija Judy, joka käytännössä kuitenkin on perheenjäsen. Hän touhuaa taloustöissä ja kertoo niiden lomassa lystikkäitä ja värisyttäviä tarinoita oikeista ihmisistä. Moneen kertaan nauroin ääneen lukiessani.

Pat joutuu nuoren elämänsä varrella kokemaan iskuja. Rakkausjutut eivät oikein johda mihinkään ja läheinen ihminen kuolee viereltä. Kuitenkaan Pat ei huomaa tai oikeastaan halua huomata, että hänellä olisi rakastava mies aivan nenänsä edessä. 

Aina kun jossain kysytään lempikirjailijaa, vastaan epäröimättä L. M. Montgomery. Maailmassa on paljon hyviä ja taitavia kirjailijoita, mutta varsinkaan nykykirjailijat eivät näytä tavoittavan kauneutta. Realistiset kuvaukset ovat ajoittain terveellisiä, mutta olisi mukavaa, jos nykyäänkin osattaisiin lumoutua siitä, miten kaunis maailma kaikesta huolimatta voi olla. 

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: ei kohtaa

Helmet-haaste 2019: kohta 43 kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Sadan vuoden lukuhaaste: 1930-luku (kirja on julkaistu alun perin 1933)

Joel Haahtela - Yö Whistlerin maalauksessa

 

"Ihmisiä vaivasi nykyään kummallinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio, kenties vain siksi, että ruumiillamme näytti olevan rajat. Tosiasiassa emme olleet niin ainutlaatuisia kuin kuvittelimme, vaan ajattelimme tismalleen samoja aatteita, teimme päivästä toiseen samoja valintoja, hengitimme samaa ilmaa ja kasvoimme samaa mikrobiflooraa, koska olimme kaikki samoja, saman puun oksia, imimme yhteistä juurta. Näytimme yksittäisiltä puilta, mutta oikeasti olimme yhtä suurta metsää ja samaa perhettä syyssyriköiden ja perhosten kanssa. Viimeistään kuolema sen meille paljasti."

Joel Haahtelan uusin pienoisromaani Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) perustuu kirjailijan lukijoilleen tutuksi tehdyille aineksille: on kirjallisia ja taiteellisia viittauksia, perhoset, yksinäiset miehet, erityinen mutta jotenkin sumuinen kokemus yhteydestä naiseen ja kristinusko. Silti tästä kudelmasta on jälleen saatu aivan uudenlainen kertomus.

Jälleen nimettömäksi jäävä miespuolinen päähenkilö ja kertoja on jostain syystä vakuuttunut, ettei hänellä ole paljoa elinaikaa. Loppuajallaan hän tahtoo tehdä uniikin perhosakvarellikirjan vanhoilla ja työläillä tekniikoilla. Hän on aiemmin tutustunut emigranttiin nimeltä Sergei, joka jakaa suuren intohimon perhosiin. Kertoja matkustaa Sergein luo Englantiin, aloittaa taiteellisen työnsä ja käy syvällisiä keskusteluja majoittajansa kanssa.

Kuten Haahtelan töissä usein, myös tässä romaanissa ulkoisia tapahtumia on varsin niukasti. Suurimmat tapahtumat ovat ennen kaikkea Sergein sitaatit ja ilmoille heittämät ajatukset sekä kertojan muistelot mielisairaasta äidistään ja nuoruuden rakkaudesta Saarasta. Mitään rajua säpinää en kyllä kaivannutkaan. Haahtelan kirjat ovat hyviä erityisesti silloin, kun haluaa syventyä ja rauhoittua.

Silti on sanottava, etten aivan täysillä uponnut romaaniin. Ehkä runsas viittausten määrä, suoranainen nimien pudottelu, sai minut hämilleni ja jotenkin irtoamaan tarinasta ajoittain. Whistlerin eli koko nimeltään James Abbott McNeill Whistlerin taideteoksia googlasin ja kuinka ollakaan, kirjan kannen taustassa oleva maalaus on yksi taiteilijan Nocturneista. 

Sinänsä minua jossain määrin liikuttaa kirjailijan tapa kirjoittaa syvistä asioista. Haahtela on epäilemättä pohtinut elämän ja maailman olemusta paljon. Parhaimmillaan hänen kirjoituksensa kiteyttävät jotakin todella sanomisen arvoista. Pienestä nihkeilystä huolimatta pidin kyllä tästä teoksesta. Näin syvälle luotaavia kirjailijoita ei ole todellakaan liikaa.

"Sitten ajattelin, että joskus ihmiset jäivät kummallisella tavalla elämään sisällemme, jokin heissä riipaisi sieluamme, ja lyhytaikainen kohtaaminen saattoi johtaa elinikäiseen vuoropuheluun, ainakin meidän mielessämme."

Lopuksi musiikkia! Kun on Nocturnea käsitelty, niin linkkaan Secret Gardenin kauniin kappaleen Nocturne. Se voitti Euroviisut 1995.

Anneli Auer - Murhalesken muistelmat

"Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Poriin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi."

Kun pohdin tämän vuoden Helmet-haasteen kohtaa 36. olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan, pyörittelin mielessäni innottomana useampaakin vaihtoehtoa. Sitten tajusin, että Anneli Auerhan on kirjoittanut elämästään kirjan Murhalesken muistelmat (Into 2016) ja vieläpä maltillisen paksuisen sellaisen. Rikosten maailma jossain määrin kiinnostaa, joten sukelsin mukaan tähän omanlaiseensa puolustuksen puheenvuoroon.

Auerin kirjoitustyyli on varsin toteava eikä hän yritäkään kikkailla kielellisesti. Teos on minämuotoista kerrontaa Auerin omasta näkökulmasta. Sitä en toki tiedä, onko kirjaa miten raskaasti editoitu kustannustoimittajan taholta. Kirjassa on joka tapauksessa eleettömästä tyylistä huolimatta imua, ja se tulikin luettua aika nopeasti.

Useimmat meistä ovat varmaan lukeneet ainakin Auer-lööpit, mutta itse en ole pohjamutia myöten tutustunut tapaukseen. Yritin joskus, mutta juttu paisui niin kiemuraiseksi ja kaoottiseksi, etten pysynyt kärryillä. Kirjassakin laajasti käsitellyn hätäkeskusnauhan olen joskus kuunnellut, ja se kyllä karmaisee. 

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen Auerin väsymys ja pettymys oikeuslaitokseen. Auerin mukaan poliisit valehtelivat hänelle kuulusteluissa useaan kertaan, mikä on Suomessa laitonta. Tapausta myllättiin oikeusasteissa perusteellisesti ja lopulta Auer katsottiin syyttömäksi. 

Oma lukunsa ovat sitten syytteet omien lasten raiskaamisesta ja pahoinpitelemisestä, jotka sitten johtivatkin Auerin ja hänen ex-miesystävänsä Jens Kukan pitkiin tuomioihin. Hämmästelin tapausta jo aikoinaan, sillä mukana näytti olevan villejä väitteitä eläinten uhraamisesta ja saatananpalvonnasta. Vähintäänkin uskottavuutta koettelevaa, semminkin kun ainakin kirjan mukaan Auerin mielentilatutkimuksessa ei havaittu mitään mainittavaa. Lasten tarinat syntyivät heidän ollessaan Auerin veljen ja tämän vaimon sijaiskasvatettavina. Ihmeen vähän Auer lopulta kuitenkaan veljeä ja tämän vaimoa suomii kirjassa, tosin ei hän minusta muidenkaan ihmisten kohdalla ole erityisen kovasanainen.

Hyvin vaikea vieläkään tietää, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Nyttemmin jo aikuistuneet lapset ovat pyörtäneet lapsuuden aikaiset hyväksikäyttöväitteet. Aivan käsittämätön sotku syntyi Jukka Lahden murhasta, olipa syyllinen sitten kuka tahansa.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 36 olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan

Helmet-haaste 2019: kohta 4 kirjailijan ainoa teos

Clare Pooley - Joka päivä laiturilla 5

">>Silloin joskus olisin aiheuttanut liikennekaaoksen, vaikka olisin mennyt ulos jätesäkissä>>, Iona sanoi niiskaisten. >>Nyt kukaan ei kiinnittäisi pienintäkään huomiota, jos kävelisin kadulla alasti.>> Piersistä se ei tuntunut yhtään uskottavalta. Oikeastaan hän ei halunnut lainkaan ajatella Ionaa alastomana. Sellainen mielikuva oli omiaan pilaamaan päivän peruuttamattomasti."

Clare Pooleyn romaani Joka päivä laiturilla 5 (WSOY 2023, suomentanut Ulla Selkälä) on hyvän mielen teos. Joukko koulu- ja työmatkalaisia kulkee Lontoossa aina tietyillä junavuoroilla väliä Hampton Court-Waterloo. Erään kerran kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan muille matkustajille ei puhuta, kuitenkin rikkoutuu: mies nimeltä Piers on tukehtua rypäleeseen. Onneksi paikalla on sairaanhoitaja Sanjay sekä aina sanavalmis neuvontapalstan pitäjä Iona. Hiljalleen tämä tapaus alkaa oudosti lähentää ihmisiä keskenään ja piiriin liittyy myös muita henkilöitä. Primus motor on ehdottomasti Iona, mutta mitäs sitten, kun hän yhtäkkiä ei kuljekaan junalla?

Välillä sitä kaipaa hieman kevyempää otetta kirjoissakin ja siihen tarkoitukseen tämä romaani on nappivalinta! Se on lämminhenkisyyden ohella myös omaa nauruhermoani kutkutteleva. Kirjan kirjavalla ihmisjoukolla on monenlaisia murheita: epätoivoinen ihastus, oudosti käyttäytyvä poikaystävä, potkut, koulukiusaaminen... Kirjan henkilöt itse asiassa käyvät hyvinkin syvässä päädyssä ennen kuin lajityypille ominaisesti lopussa kiitos seisoo.

Vaikka kuvioissa on toki ns. pakollinen rakkausjuttukin, on miellyttävää, että kirjassa on laaja kirjo ihmiselämää. Rakkausjuttu ei ole kirjan pääjuoni, vaan vain yksi kuvio muiden joukossa. Romaanin maailma ei myöskään ole silkkaa hattaraa, vaan henkilöt todella voivat huonosti kirjan mittaan. Kaikkien ongelmat voisivat periaatteessa osua kelle tahansa meistä. Tämä realismi tasapainottaa mukavasti tätä muuten kovin toiveikasta teosta.

Hyvä valinta siis tähän kevään koittoon, kun välillä pilkahtelee jo lupaus kesästä ja olo on verrattain positiivinen.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 49 kirja on julkaistu vuonna 2023

Helmet-haaste 2019: ei kohtaa

Tuomas Aitonurmi - Ruumiin ylittävä ääni

"Ehkä Tuomaksen julkinen kirjoittaminen heijastelee sellaisia narsistisia piirteitä, joita hänessä väistämättä on - koska kaikissa niitä on. Miksi kukaan pyrkisi julkaistuksi kirjoittajaksi, jos ei nauti siitä, että saa oman tuotoksensa julki ja hyvällä onnella kehuja, kannustusta ja kunniaa?"

Tuomas Aitonurmen tuore esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) on erittäin omakohtainen. Kirjoittaja kirjoittaa lähinnä minämuodossa, joskin esseessä Kirjoituksen minä hän leikittelee aluksi itsensä ulkoistamisella kolmanteen persoonaan. Esseiden ytimessä on yleensä koulukiusaamisen aiheuttama vakava trauma, vaikkakin Aitonurmi käsittelee myös muita aiheita.

Odotin tätä teosta aikamoisella innostuksella, mutta harmikseni en oikein tempautunut mukaan. Vika ei ole siinä, etteikö Aitonurmi osaisi kirjoittaa. Kyllä hän osaa, ja sinänsä tekstit ovat sujuvaa luettavaa. Tartuin kokoelmaan tutustuakseni suomalaisen miehen ajatteluun traumasta, mutta huomasin hämmennyksekseni, ettei traumakirjoittaminen oikeastaan liikuttanut minua.

Sen olisi pitänyt liikuttaa, sillä olen itsekin kokenut pitkäaikaista koulukiusaamista. En jaksa uskoa, että kirjoittajan sukupuoli olisi jotenkin etäännyttänyt minua. Koin kyllä myötätuntoa kärsivää kirjoittajaa kohtaan, mutta ikään kuin oudosti ulkopuolisena henkilönä. En oikein tiedä, mitä ajatella asiasta.

Sinänsä Aitonurmen käymä keskustelu muiden kirjoittajien kanssa oli miellyttävää seurata ja ilokseni olin lukenut useita hänen siteeraamistaan tahoista. Silloinkin kun en ollut lukenut, tunnistin usein viittauksen kohteen jollain tavalla. Tässähän tuntee itsensä suorastaan sivistyneeksi!

Näin kävi tällä kertaa. Monelle kuitenkin kirjoittajan tekstit näyttävät antaneen paljon, joten tutustukaa ihmeessä itse!

"Kun on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu ruumiillekin uusia tiloja olla."

Joel Haahtela - Traumbach

 "Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. Voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kuinka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua."

Joel Haahtelan kahdeksas romaani Traumbach (Otava 2012) on erikoinen. Päähenkilö on nuori mies Jochen, joka haluaa tavata miehen nimeltä Traumbach. Ollaan jossakin määrittämättömässä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa 90-luvun lopulla. Kaiken pitäisi olla selvää kun Traumbachin osoitekin on tiedossa, mutta miehen tavoittaminen osoittautuu vaikeaksi. Kaupunki herättää Jochenissa esiin monenlaista ja erilaisia elämyksiä tulee vastaan. Mikä lopulta on totta ja mikä ei?

Kirjassa on joitain Haahtelan tuttuja asioita, kuten muuttuva miljöö, katoamiset ja pohdinnat ihmisestä. Uskontoa ja uskoa ei tällä kertaa kuitenkaan käsitellä. Minua hieman hämmensi kirjan kertomistapa. Kirjailija on valinnut kaikkitietävän kertojan, joka kommentoi ahkerasti kirjan vaiheita ja välillä ottaa lukijan mukaansa. Ehkä lievästi häiriinnyin ratkaisusta. Mielestäni Totuuden kaipuu -trilogiassa tällaista tyyliä ei ollut.

Haahtela on kyllä luonut elävän maailman vain 112 sivuun. Ympäristöä ei kuvata pikkutarkasti, mutta kuitenkin sen verran, että DDR:n elänyt kaupunki tuntuu todelta. Kuitenkin siirtymä loppuratkaisuun oli minusta hieman hiomaton varsinkin näihin myöhempiin kirjoihin verrattuna. 

Jäi vähän kaksitahoiset tunnelmat, siis. Ei kuitenkaan missään tapauksessa hukkaan heitettyä aikaa. En kuitenkaan aloittaisi Haahtelan tuotantoon tutustumista tästä teoksesta.

Edit. haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 8 kirja kertoo pienestä kaupungista

Helmet-haaste 2019: ei kohtaa

Uutta lukemistoa

Niin kävi, että kuukausi meni yksityiselämän pyörteissä ja kirjat + blogi jäivät siinä lapsipuolen asemaan. Nyt kuitenkin kevät on koittanut ja lukuhaluja hiljalleen ilmoilla!

Näistä aloitettu on Halla Helle. En osaa luvata tuleeko luettua loppuun, sillä minäkertoja on jokseenkin ärsyttävä tyyppi. Vähän saamelaisaihepiiri kuitenkin kiehtoisi. 

Traumbachin tarkoitus on olla lyhyydessään sisäänheittäjä lukemiseen tauon jälkeen. Olen Haahtelasta pitänyt ja uskoisin pitäväni tästäkin teoksesta.

Mainingin varjo oli herätelaina palautettujen hyllystä. Nivukosken kieltä on kovasti kehuttu. Toivottavasti pitkäjänteisyys riittää kirjan lukemiseen.

Vanhan kartanon Pat on ikisuosikki ja olen siitä jo joskus aikoinaan blogannutkin. Jos Traumbach ei tepsi, niin luulisin Montgomeryn kyllä auttavan!

Mitä teillä on lukusuunnitelmissa nyt?