Menen kuralätäkköön makaamaan, myönnyn keväälle
"Halusit muistomerkin, kiveen hakatut aallot.
Huoneessasi kopiset ympäriinsä, vauhko ravihevonen.
Ovi sinussa naksahtaa lukkoon, olet puristuksissa
seinien sisällä, linnut juuttuneina tapettikuvioon.
Miehesi kuulee miten pelkäät, kun kirjoitat,
surulliset kätesi kirjoituskoneen näppäimistöllä.
Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.
Ajattelin, että ne olisivat valkoisia liljoja."
Satu Mannisen runokokoelman Sateeseen unohdettu saari bongasin Reeta Karoliinan blogista ja olin heti myyty. Kirjanen vaikutti lupaavalta ja ihan minulta. Sen idea on kutkuttava: runoilija käy dialogia itsensä Virginia Woolfin kanssa! (Kokoelman alaotsikko onkin Dialogi Virginian kanssa.)Idea olisi ollut parhaimmillaan, jos se olisi todella koostunut sekä Woolfin että Mannisen runoista, mutta Woolfhan ei kirjoittanut runoja. Runoilijan on siis täytynyt luoda Woolfin runot itse.
Se ei kuitenkaan haittaa, sillä runot ovat todella onnistuneita. Ensimmäinen lukukertani oli hieman haparoiva, mutta useammat kerrat toivat toivottua syvyyttä. Lukaisin tämän kokonaisuudessaan eilen aamupäivällä ja tunsin runojen elävän minussa. Niihin on saatu vangittua masennusta, surua ja ahdistusta. Virginian hahmo on mielestäni onnistunut; hänellähän oli ongelmia ja lopulta hän hukuttautui. Siitäkin tässä mainitaan. Runoissa viitataan myös Woolfin tuotantoon, kuten yllä olevasta runosta näkyy.
Kokeilkaa ja vaikuttukaa! Ja muistakaa tutkia runoja sydämellä ja sielulla, ei analyysillä. :)
"Virginia:
Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?
Mutta minä olen vain Englanti,
saari, jonka unohdit sateeseen.
Ainoa muotokuva, nyt se on pilalla.
Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen
ja sinä annoit minun tehdä niin."
Huoneessasi kopiset ympäriinsä, vauhko ravihevonen.
Ovi sinussa naksahtaa lukkoon, olet puristuksissa
seinien sisällä, linnut juuttuneina tapettikuvioon.
Miehesi kuulee miten pelkäät, kun kirjoitat,
surulliset kätesi kirjoituskoneen näppäimistöllä.
Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.
Ajattelin, että ne olisivat valkoisia liljoja."
Satu Mannisen runokokoelman Sateeseen unohdettu saari bongasin Reeta Karoliinan blogista ja olin heti myyty. Kirjanen vaikutti lupaavalta ja ihan minulta. Sen idea on kutkuttava: runoilija käy dialogia itsensä Virginia Woolfin kanssa! (Kokoelman alaotsikko onkin Dialogi Virginian kanssa.)Idea olisi ollut parhaimmillaan, jos se olisi todella koostunut sekä Woolfin että Mannisen runoista, mutta Woolfhan ei kirjoittanut runoja. Runoilijan on siis täytynyt luoda Woolfin runot itse.
Se ei kuitenkaan haittaa, sillä runot ovat todella onnistuneita. Ensimmäinen lukukertani oli hieman haparoiva, mutta useammat kerrat toivat toivottua syvyyttä. Lukaisin tämän kokonaisuudessaan eilen aamupäivällä ja tunsin runojen elävän minussa. Niihin on saatu vangittua masennusta, surua ja ahdistusta. Virginian hahmo on mielestäni onnistunut; hänellähän oli ongelmia ja lopulta hän hukuttautui. Siitäkin tässä mainitaan. Runoissa viitataan myös Woolfin tuotantoon, kuten yllä olevasta runosta näkyy.
Kokeilkaa ja vaikuttukaa! Ja muistakaa tutkia runoja sydämellä ja sielulla, ei analyysillä. :)
"Virginia:
Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?
Mutta minä olen vain Englanti,
saari, jonka unohdit sateeseen.
Ainoa muotokuva, nyt se on pilalla.
Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen
ja sinä annoit minun tehdä niin."
Kommentit