Tanssii sieluni harjulta harjulle

Kuten lupailinkin, jatkan runojen parissa. Minusta on tullut varsinainen runotyttö ja olenkin nyt lukenut kolme kokoelmaa kokonaan. Minua ovat viihdyttäneet Eeva Tikka, Arja Tiainen ja Eeva Kilpi. Olen erityisen iloinen tutustumisestani Eevoihin, sillä tunnen ymmärtäväni heidän sanojaan varsin pitkälti. Nautin myös Tiaisen kovuudesta ja rosoisuudesta, se oli hyvää vastapainoa.

Eeva Tikassa on ihanaa lempeyttä ja viisautta, kauneutta voi suorastaan imeä hänen riveiltään. Miten voisi vastustaa kokoelmaa, jonka osioiden niminä on esimerkiksi Uni lukee minua tai Satu kulkee syviin metsiin?

se puro, se kevät, se leikki
se vesi sinua ja minua
pajujen alla
saramättäiden seassa

ohikiitävinä silminä
purohiuksina
nopeana puheena elävistä ja kuolleista
heidän muistostaan, kirjoitusta
virtaamassa hautakivillä

puron matka on kesken
niin kauan kuin joku muistaa

joku muistaa

Rakastan tuossa erityisesti tuota se vesi sinua ja minua -kohtaa. Se vesi mitä? Mitä se tekee? On hauskaa, että lukija saa itse täyttää aukkoja, siihenhän kaikenlainen kirjallisuus oikeastaan perustuu. Kerrotun ja tulkinnan varaan jätetyn tasapainoon.
Tikan runoissa on myös haikeaa toivoa, ja siksi ne sopivatkin niin hyvin masentuneille ja muutoin alakuloisille ja lohdun tarpeessa oleville ihmisille. Tästä seuraavasta runosta tulee rauhallinen olo, tunne siitä että kaikki järjestyy ilman hätiköintiä ja stressaamistakin.

Aamulla
puutarhapenkin eteen
lasketaan ruusujen pilvestä ankkuri.
Katson ylös ja näen laivan
ja laivan kannella jonkun joka katsoo minua
lempeästi kuin syntymätöntä.
Olen oikeassa paikassa
olen odotuksen alussa ja minulla on aikaa
lukea yöpostin mukana tullut kirje
           yöpaidan helmaan kirjoitettu,
           lämmin ihmisen unesta.

Toisessa Eevassa on ehkä hitusen enemmän särmikkyyttä, mutta osaa hänkin antaa viisaudellaan lohtua. Terveisin on täynnä pieniä huomioita ja elämänviisauksia. Tämänkin kirjan haluaisin niin kovasti itselleni!

Ei oma itsensä halua kaikille olla.

Kunpa vain lapseni jaksaisivat ottaa
minun raskasmielisyyteni
suurimpana kohteliaisuutena mitä voin
kenellekään suoda. 

Ensimmäinen runo sattuu kipeästi, mutta onkin siksi ehkä paras kaikista.

Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.

Arja Tiainen on kuten mainittua hyvin särmikäs ja teräväkielinen. Saatanan tytär on täynnä naisen himoa ja seksuaalisuutta. Se on suorastaan raadollinen avoimuudessaan ja peittelemättömyydessään. Pidin tästäkin kirjasesta kovasti enkä ihmettele, että ystävänikin piti.

Turhuuskin on aina lopulta viisautta, sen alkusäkeistö

Himo on hupaisa sana, siitä tulee mieleen
joku ruma elokuva tai juttu
- täysin alkeellinen.
Emme me sinun kanssa osaa niihin samastua.
Ne laboratorio-miehet ja -naiset.
Niiden merkilliset, sieluttomat kasvot.
Niiden luonnottomat, luokattomat talot.
Niiden aivottomat, mekaaniset ilmeet.
Me tunnemme tuskan.
Tuska puhdistaa, syventää, pelastaa.
En ole ikinä tavannut pelkkää seksiä.
Jos sitä myytäisiin, kaikkihan sitä ostaisivat.
    Siinä on aina joku ihminen.
Minullakin on yhdenillankokemuksia.
Ihan pintapuolista se ei ole koskaan.
Ihmisen silmät. Kyllä minä tiedän
että minua on yritetty petkuttaa, riistää,
käyttää hyväksi, ottaa lihana.
Se ei oikein onnistu. Kaikki on tallella.
Muistan kaiken. Minä olen saalis ja pyydystäjä.
           Enää en tarvitse turhia kokemuksia
ja turhuuskin on lopulta aina viisautta,
            sen alkusäkeistö.