Kira Poutanen - Ihana meri

"Illalla mä punnitsen itseni. Katon valkoista löysäntahdotonta vartaloa peilistä ja inho vääristää olkapäät värinään, niin että mun on pakko tehdä vielä vatsat, reidet ja peffat. Revin sängyn pitsi-ihon auki ja työnnän voimistelunkin jälkeen viileän vartalon sen valkoiseen syliin. Nukahdan vatsa litteänä kylmiin lakanoihin.
    Ja jostain taas musta veri valuu musta tähän mustaan yöhön, tähän taloon ja tähän elämään."

Anoreksia on sairaus, joka imee kantajastaan paitsi kilot, myös elämänilon ja -halun. Se vetää ja houkuttelee aina vain vaarallisemmille poluille, joiden äärimmäinen määränpää on kuolema. Se kiskoo sairastuneen pimeyteen, jossa todellisuus muuttuu yhä kaukaisemmaksi.
      Tämä kaikki käy selväksi myös Kira Poutasen esikoiskirjassa Ihana meri (Otava 2001), jossa 15-vuotiaan Julian laihduttaminen johtaa nopeasti vaikeaan anoreksiaan. Julia on romaanin alussa varsin tavallinen ja tervehenkinen tyttö, tosin korostuneen tunnollinen koulussa. Kaveripiiri ei ole erityisen onnellinen; Tiina on raivostuttava kilpailija, Mari herkästi hätäilevä kömpelys, Heidi taas silmiinpistävän järkevä ja normaali. Kun Tiina ja Mari aloittavat laihdutuskuurin, Julia aluksi tuhahtelee. Pian kuitenkin ikätoverien, isän asennoitumisen ja median naiskuvan vaikutukset tekevät tehtävänsä.
     Julian ajatuksenjuoksu on kipeää luettavaa, sillä on selvää, ettei 165-senttinen ja 48 kiloa painava tyttö ole laihduttamisen tarpeessa. Pystyin kuitenkin samastumaan hyvin ja näen tytön ajattelutavan hyvin realistisena. Sellaista helvettiähän se on, tosin äärimmäisen koukuttavaa sellaista. Kun vähäsyömäisyydestä ja syömisen väliin jättämisestä tulee vahva olo. Kun liikunnasta tulee sekä velvollisuus että vapahtaja. Kun peilikuvan kutistuva kuvajainen ja vaa'an pienenevät lukemat tuovat ilon. Ja ennen kaikkea: kun ei edes tahdo parantua tai jos tahtoo, ei uskalla. Realistisessa kuvauksessa on valitettavasti kääntöpuolensa, jota moni ei luultavasti huomaa: Romaani on täydellistä pro ana -materiaalia. Teksti vilisee kaikenlaisia laihdutusvinkkejä ja kuvaa sairautta välillä hyvässäkin valossa, mikä johtunee minäkertojasta. Välillä Julia saa sairaudestaan nautintoa juostessaan hulluja lenkkejä ja syödessään vain pikkuannoksia. 
     Poutanen on tavoittanut teini-ikäisen maailman melko hyvin tai näin ainakin omien yläastemuistikuvieni perusteella sanoisin. Julia-minäkertojan ja muiden nuorten kieli on ärsyttävän lapsellista, mutta sellaistahan se tahtoo tuossa iässä olla. Julia toisaalta kypsyy ajan mittaan, toisaalta ei. Hänen kerrontansa saa todella ahdistuneita ja vakavia sävyjä, jotka tuovat tietynlaista aikuismaisuutta. Silti tietty lapsellisuus näkyy. Ristiriita on juuri osuva, koska yläasteen lopulla aikuistuminen lähtee kehittymään ja lapsellisuus ja aikuismaisuus sekoittuvat.
     Kirjassa tarkasti kuvattu yhteiskunnan ja henkilöiden asennemaailma on karmiva. Televisio ja muu media työntää ilmoille kuvaa laihasta naisesta, joka on kaunis ja ihana ja täydellinen. Julian sovinistinen isä ilahtuu tyttärensä juoksuinnostuksesta ja painottaa liikunnan tärkeyttä. Koulukaverit ihannoivat laihuutta ja kadehtivat toisiaan. Kammottavin on kuitenkin terveystiedon ja liikunnan opettaja Ahola, joka muistuttaa painonhallinnan tärkeydestä ja varoittaa tyttöjä jatkuvasti lihomisesta. Ei ole mikään kumma, että tällaisessa ilmapiirissä yksi jos toinen sairastuu. Juuri monelta taholta tulevalla piilotetulla tai avoimella laihuusihannoinnilla ja toisen kehoa arvostelevilla kommenteilla on suuri merkitys sairauden puhkeamiselle. Kirjassa keski-ikäisten ihmisten asenteet naiseutta kohtaan ovat ikävät; Julian miespuoliset sukulaiset vähättelevät naisia ja ottavat kaiken tilan itselleen. Naiset alistuvat ja uskovat miesten määrittelyihin itsekin. 
     Kirjailija tuokin sukupuoliroolit raadollisesti esille. Juuri Juliassa nuo vaatimukset aineellistuvat, kun hän ensin vähän laihduttaa, sitten sairastuu ja lopulta vihaa naiseuden rooleja niin, että on mustaa raivoa täynnä. Hän sanookin unelmansa olevan androgyyni. Olin yllättynyt ja vaikuttunut nuortenkirjan kantaaottavuuden väkevyydestä. Loppua kohden viha nurjaa naiskuvaa vastaan kiihtyy ja Julia ilmeisesti näkee painajaista, jossa miehet silpovat ja raiskaavat naisia. Romaani tavoittaa monta tärkeää teemaa.
    Pidin kirjasta, vaikka se ei ollutkaan mieltäylentävää luettavaa. Nopealukuisuudessaan se oli miellyttävä. Suosittelen sairastuneiden lähimmäisille ja aiheesta kiinnostuneille, en kuitenkaan sairastuneille.

Romaani on osa 50 naiskirjailijaa -haastetta.