L. M. Montgomery - Sara ja kultainen tie

 "Vaelsimme hilpeinä kukkulan yli, huutelimme toisillemme nauraen ja pilaillen, erosimme ja ihastuneina eksyimme tuohon pieneen poluttomaan ryteikköön, ja löysimme toisemme odottamatta sopukoista ja syvänteistä ja aurinkoisesta hiljaisuudesta, missä tuuli hyrisi lempeästi ja leyhyi pehmeästi. Kun aurinko alkoi laskiessaan lähettää laajoja viuhkamaisia sädekimppuja kohti taivaan lakea, me kokoonnuimme pieneen syrjäiseen laaksoon, joka tulvillaan nuoria vihreitä saniaisia lepäsi metsäisen kukkulan varjossa. Siellä oli matala lampi - kimmeltävä vihreä vesilaakio, jonka äyräillä nymfit saattoivat tanssia yhtä hilpeän onnellisina kuin konsaan Argoksen kukkulalla tai jossakin laaksossa Kreetalla."

Sara ja kultainen tie on jatko-osa romaanille Sara, tarinatyttö, josta olen blogannut täällä. Tarinatytön seikkailut jatkuvat yhdessä Sara Rayn, Felicityn, Cecilyn, Beverleyn, Felixin ja Peterin kanssa. Lapset ovat jo hieman kasvaneet ja nuoruus siintää lähitulevaisuudessa, eritoten muita vanhemmilla Tarinatytöllä ja Beverleyllä. Kuitenkin he vanhan ajan tapaan kujeilevat ja leikkivät yhdessä ja väliin Tarinatyttö kertoo jonkin tarinan. Lasten uusi keksintö on Meidän lehti, mihin kukin kirjoittaa omaa palstaansa.

Saran - siis Tarinatytön - seikkailut ovat jääneet aika paljon Annan ja Emilian jalkoihin, mikä on sääli. Nämäkin kirjat ovat hyvin viehättäviä ja luontokuvaus viiltää kauneudellaan sielussa asti. Montgomeryn lumovoima on ikuisesti talletettu. Suomentaja Sisko Ylimartimo myös kertoo jälkisanoissaan, että Saran ensimmäinen romaani on hänen suosikkinsa Annan nuoruusvuosien ohella. 

Kirjan kertojana toimii jälleen Beverley King, joka piiriin kuulumisestaan huolimatta puhuu varsin vähän. Beverleyn silmien ja kommenttien kautta näemme tuon veitikoiden joukon kaikki persoonallisuudet: suloisen mutta sairaalloisen Cecilyn, turhamaisen Felicityn, viisaan Tarinatytön, onnettomien tähtien alla syntyneen Sara Rayn, pulskan mutta pontevan Felixin ja Felicityä ihailevan Peterin. Kuten Ylimartimokin toteaa, tässä teoksessa henkilökuvaus syvenee ykkösosaan verrattuna. Tämä on toki luonnollistakin lasten kasvaessa ja heidän persooniensa kehittyessä.

Jälleen ihanan montgomerylainen päällisin puolin kristillinen maailma piti minua otteessaan. Ajan tavan mukaan kunnialliset kansalaiset käyvät kirkossa, mutta mitenkäs sitten suu pannaan, kun lasten penkkiin istuutuu noitana pidetty Peg Bowen? Peg, joka ei ujostele kuuluttaa mielipiteitään muista kirkossakävijöistä. Jälleen Montgomerylle tyypillistä pistämätöntä tilannehuumoria!

Nykypäivän nuoriin nähden lapset ovat kovin viattomia. He eivät esimerkiksi Tarinatyttöä lukuun ottamatta tiedä, mitä persoonallisuus tarkoittaa. Kaikki on kovin siveää ja kunniallista. Mutta hyvänen aika, miten virkistävää sellaista on välillä lukea! Joskus ajattelen, että jollain tavalla olisin sopeutunut aika hyvinkin tuohon maailmaan. Romanttiikkaakaan ei puutu, kun sorjat neidot kulkevat kauniissa maisemissa. Edelleen Ujon Miehen rakkaustarina toi kyynelet silmiini, vaikka olenkin lukenut tämän kirjan varmaan kaksi kertaa ennenkin. 

Lopuksi laitan vielä yhden sitaatin ihanasta luontokuvauksesta:

"Se oli pieni laakso kaukana metsän sydämessä. Rivi koivuja reunusti puroa ja jokainen koivu näytti paljon suloisemmalta ja kultaisemmalta kuin sisarensa. Metsä vietti purosta joka taholle ja jätti sen lepäämään lampena hunajansävyisessä auringonvalossa. Keltaiset koivut kuvastuivat virran tasaiseen pintaan; välillä muutama lehti leijaili veteen kenties siksi, niin kuin Blair-setä ehdotti, jotta sen saisi käyttöönsä joku seikkailunhaluinen metsänkeiju, jolla oli mielessä matkustaa pois jonnekin kauas tarunomaiseen paikkaan - sinne, missä kaikki purot virtasivat mereen."