Arja Tiainen - Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle
"Minä en äiteliä puheita suvaitse.
Rakkaus on tekemistä.
Rakkaus on sitä että pitää sanansa
ja tulee ajallaan syömään."
Pitkästä aikaa Arja Tiaista! Luin vuosia sitten hänen teoksensa Saatanan tytär, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle on hitaammin avautuva, kuin sipuli. Sama kirpeä Tiainen siellä kuitenkin on tallella:
"Paljon sallittua hulluutta,
organisoitua huoruutta, velkoja
pelivelkoja, rikesakkoja.
Katselen ihmistä, jumalan kuvaa,
siinä on raameissa pitelemistä."
Vaikka olenkin kuulaankauniin runouden ystävä, en voi vastustaa Tiaisen kovuutta. Hänellä on aivan omanlaisensa tapa katsella maailmaa. Välillä se on kova ja kirpeä, välillä mitä kauneinta lyriikkaa:
"Niin unohdin tavanomaiset valituslaulut
päivä kimmelsi, autojen kyljet ja ikkunat
loistivat iltapäivän auringossa.
Alhaalla radan luona kukkivat leskenlehdet.
Olo oli kevyt, kerralla näin
virheeni mutten niistäkään välitä puhua, enää."
Lukekaa häntä! Näissä runoissa on sitä kuuluisaa elämänmakua.
"Se puun aikaansaam tunnevärinä ei ole runo.
Se minkä näkee, ei ole näkemys.
Vedän pääni läpi nämä asiat.
Vasta sydämen lävitse viety on tarpeeksi hyvä."
Kommentit
Tiaiselta luin joitakin vuosia sitten kokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle. Se oli oikein kiva.
Ei tuon kauniimpaa kevään viestikuvaa...
Jep; Tiaisen tyyli osuu ja uppoaa, ei turhia kikkailuja, koukeroita tai kommervenkkejä vaan elämänmakuista runon taikaa.
Tiaisen suoruus on tosiaan ihastuttavaa!