Pohdintaa viihde- ja korkeakirjallisuudesta
Pohdin vähän aikaa sitten jo Instagramin puolella ns. hömppää ja korkeakirjallisuutta ja ajattelin tuoda keskustelun tännekin.
Olen tällä hetkellä totaalisen kyllästynyt viihdekirjallisuuteen. Kuin piste i:n päälle oli Emily Henryn hömppäkirja Täydellinen päivä, joka kiristi hermojani kliseisyydellään. Tuntuu, että olen ammentanut jotakin tyhjiin.
Instagramissa minua pyydettiin määrittelemään viihdekirjallisuus, ja itse näen sen kolmen muuttujan kautta: todella juonivetoinen kirja, karikatyyrimäiset hahmot ja lajityypin kliseet. Kaikki eivät perusta jaoetteluista, mutta itse näen aika selvän eron korkeakirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden välillä. Korkeakirjallisuuteen kuuluva kirja ei välttämättä miellytä juuri minua, mutta siinä on aina kirjalliset ansionsa. Tähän luokkaan kuuluu itselläni Taru sormusten herrasta. Siinä on kliseitä, mutta teos on kuitenkin genren määrittelijä ja kivijalka, lisäksi siinä on suuret kirjalliset ansiot.
Haluaisin nähdä lukemiseen enemmän vaivaa. Nautin kesällä Anna Kareninan lukemisesta, vaikka siinä oli välillä työläät kohtansa. Ehkäpä juuri siksi kirja jäi paremmin mieleen, kun sen eteen joutui näkemään työtä. En kaihda siis rakkauttakaan kirjan aiheena, jos sitä käsitellään älykkäästi, kuten Tolstoi tekee. Lisäksi kirkkaana helmenä on mielessäni Herman Hessen Lasihelmipeli, joka oli todella kohottava kokemus. Tunsin lukevani todella viisaan kirjailijan tekstiä.
Mitä mieltä te olette? Onko mielestänne aivan sama mitä lukee kunhan lukee vai menettekö laatu edellä?
Kommentit
Onneksi lämpötilat laskivat. Tosin viihdettä näkyy olevan yöpöydällä enimmäkseen plus yksi nobelkirjailijan teos.
En jaksaisi vielä ainakaan virallisia tiedekirjoja. En siis mene laatu edellä, vaan menen omien lukumieltymysten edellä. Kyl sinne sekaan mahtuu kaikenlaista tarinaa.
Ja sanoisin myös että miten luetaan vaikuttaa, samankin kirjan voi lukea hyvin juonivetoisesti, tulkiten henkilöt suoraviivaisten stereotyyppien mukaan jne tai sitten kiinnittäen huomiota muihin piirteisiin, pohtien kirjan teemoja, ihmiskäsitystä, moraalia, ajankuvaa, kieltä...ja jotkut kirjat antautuvat erinomaisesti kumpaan tahansa lukutapaan, ja jotkut sitten vähän huonommin toiseen ja toiset toiseen.
Juonivetoinen lukija pettyy kun kirjassa ei olekaan juonta, mutta voi hyvin viihtyä vanhan klassikon parissa kun siinä on selkeästi etenevä tarina jne.
Olen huomannut että minua lukijana kiinnostaa usein henkilöt, näiden suhteet ja miten ne on kerronnallisesti kuvattu, ja näiden ansiokkaita esityksiä on löytynyt kyllä varsin viihteellisissäkin kirjoissa.
Ja ilahdun esim. dekkareista joissa uppoudutaan oikein kunnolla moraalisiin ongelmiin ja haastetaan lukijakin niiden pariin.
Ja joskus olen huomioinut että viihteen puolelta voi löytää hyvinkin mehevää ja kouriintuntuvaa ajankuvaa, usein parempaa kuin saman aikakauden "klassikoista"...
Ehkäpä molempi parempi! Vaikka helteet tekivät aivoista ja keskittymiskyvystä höttöä ja käänsivät lukemiset kevyemmälle puolelle, niin kyllä tavallisesti "laatukirjallisuudella" on vankka sijansa lukemistossani, koska se antaa mielikuvitukselle siivet, kutittelee empatianystyröitä, vie nojatuolimatkoille toisiin historiallisiin kehyksiin ja tuntemattomiin kolkkiin sekä kulttuureihin, herättää mietteitä ja pohdintoja, kyseenalaistaa asioita sekä rikastaa kieltä.
Gregoriuksen viimeisen kappaleen allekirjoitan mielihyvin. Mukavaa ja kiinnostavaa lukusyksyä:)
Gregorius: Paljon hyvää pohdintaa! En olekaan ajatellut asiaa tuolta kantilta, että viihdekirjallisuudesta voi tarkastella ajankuvaa. Ehkä siksi, että olen lukenut lähinnä tosi uutta viihdekirjallisuutta.
Dekkareissa tosiaan on parhaimmillaan moraalista haastetta!
Laura: Tänä syksynä voisikin uppoutua Keltaiseen kirjastoon. :)
Takkutukka: Kirjoitit hienosti laatukirjoista. Juuri tuollaisia juttuja haluan saada lukemalla. :) Hyvää lukusyksyä sinullekin!
Itseäni harmittaa monesti omat liian vakavat lukemiseni, koska haluaisin kyllä lukea kevyitäkin kirjoja, mutta aina sitten innostun jostain tosi raskaasta... Tämä oma ylisyvällisyyteni on kyllä välillä ongelma!! Mutta yritän keventääkin aina välillä, jos suinkin mahdollista...
On kirjoja jotka ovat olleet aikaansa edellä, Mrs. Dalloway, Georgica, Inho, Kadonnutta aikaa etsimässä, jota on jäljitelti.
Hannelen teesit allekirjoitan, hyvissä lastenkirjoissa on kaksi tasoa, kuten Nalle Puh, joka kertoo myös lapsuuden loppumisesta ja on reippaampaa kuin Proustin jatkuva Kadonneen ajan ulina.
Monet hyvät kirjat ovat toistensa kaltaisia, koska näyttävät ihmiselämän raadollisuuden ja toisaalta hienouden.
Mun mielestä jakoa voi lähestyä kahdesta suunnasta. Ensimmäinen ja yleisin on juuri tuo karkea jako korkea- ja viihdekirjallisuuteen. Mielestäni kuvaat viihdekirjallisuuden keskeisiä tunnusmerkkejä hyvin. Ns. korkeakirjallisuus haastaa keskimääräistä enemmän ja ainakin pyrkii tuomaan jotakin uutta.
Sitten tullaan siihen toiseen lähestymistapaan ja hankalammin määriteltävään, eli siihen, mitä kirja lukijalleen antaa. Viihteellinen, kliseinenkin kirja voi olla todella hyvä ja vastaavasti kunnianhimoisempi teos huono. Tämä on tietysti myös makuasia. Minulle itselleni lukijana on tärkeää, että kirja herättää ajatuksia. Olen yhteiskunnallinen lukija tai sitten metsästän jotakin isompaa oivallusta ihmisyydestä, elämästä tai itsestäni. Siinä ei oikeastaan kirjan kirjallisella muodolla ole väliä. Monet viihdekirjat ovat pinnallisia, mutta toisaalta usein hömppä tuottaa myös itselle merkittäviä oivalluksia. Ja vastaavasti vaikka ansiokkaat korkeakirjalliset teokset ovat usein loistavia, niin yhtä usein tuntuu, että kirjan sanoma jää kirjallisen ilmaisun harjoitelman ja kirjailijan taidokkuuden esittelyn alle.
Summa summarum: viihdekirjallisuudella on aika ja paikka
Luen viihdettä, etenkin dekkareita, paljon, mutta myös ns. parempaa kirjallisuutta, ja koen molemmat tärkeiksi. Kun ajattelen, miten moni ei lue kirjoja lainkaan, soisin heidän mieluummin lukevan vaikka kuinka paljon viihdettä kuin antavan lukutaitonsa hiipua sellaiseksi, ettei mihinkään somepäivitystä pidempään jaksa keskittyä.
Rakastan tarinoita ja arvostan hyvää kieltä, odotan uskottavia henkilöhahmoja ja edellytän teoksen sisäisen maailman olevan looginen vaikka se muuten olisi uskomaton. Toisinaan viehätyn kielen koukeroisuudesta, mutta joihinkin kirjoihin sopii yksinkertainen tyyli. Pidän siitä, että kirjailijalla on oma "ääni", tapa kertoa ja kuvailla. Jos kirja herättää ajatuksia, on minulle aivan sama, mihin kategoriaan kukin sen asettaa.
Luen mielelläni aina välillä viihdekirjoja ja luin tuon Täydellinen päivä -kirjankin (arvioni Kirsin Book Club -blogissa). Kirja on käsittääkseni melkoinen myyntimenestys, mutta minua se ei sytyttänyt. En ihanstunut kumpaankaan henkilöhahmoon, vaikka he olivatkin suht ok. Mutta ihan niin kepeää en enää jaksa. Epäilin jo, että olenko liian vanha ja chick litini lukenut. Mutta ei minulle ole viihde-korkeakirjallisuus-akselia. Montaa todella paneutumista vaativaa en halua lukea peräkkäin ja silloin viihteellisempi toimii oikein hyvin välilukemisena. Joskun on myös niin tiukkaa muualla, että omaan lukemiseen ei voi pistää kuin viihdekirjan verran paukkuja.
Ja pohjimmiltaan kuitenkin on olemassa myös huonoa kirjallisuutta, mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan senkään lukijoita, heh.
Itse kaipaan nyt jotain todella erilaista. Olen lukenut vuoden aikana todella paljon ja perinteisemmät kirjat tursuavat korvista.