Mikä meidät erottaa

On kaksi tyttöä Mallardin pikkukylästä, Stella ja Desiree, kaksoset. Kolikon kaksi puolta. Pakomatka New Orleansiin, hanttihommia, uuden maailman syke. Kunnes yhtäkkiä Stella vain lähtee. Alkaa elämän alusta, tällä kertaa valkoisena. Mutta miten pitkään valheessa voi elää?

Brit Bennettin Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, suomentanut Maria Lyytinen, Tammi 2021) on vahva esikoisromaani kaksoiselämästä, rasismista, toiseudesta ja vapaudesta. Väkevää kerrontaa, realistinen ote, viekoitellen mukaansa tempaava niin että sivut vain kääntyvät. 

"Toisinaan turkissa saapunut nainen näytti tismalleen samalta kuin hänen äitinsä, aina hymyä myöten, välillä taas vain korkeintaan hiukan samannäköiseltä tummatukkaiselta ja hoikalta ilmestykseltä."

Myöhemmin Desireen tytär Jude alkaa uuden elämän. Äiti palasi lapsensa kanssa Mallardiin, ja Jude sai kokea nahoissaan mustien rasismin omiaan kohtaan. Sillä Jude on musta kuin yö, ja sitä ei vaaleiden mustien keskuudessa sulateta. Desireen loputon kaipuu Stellaan periytyy myös tyttärelle, ja jossain vaiheessa hän on aina näkevinään Stellan jossain. Kunnes viimein oikeasti näkeekin.

"Niinpä, kun Blake oli riisuutumassa ennen nukkumaanmenoa, hän kertoi, että tumma tyttö, joka väitti itseään Kennedyn serkuksi, oli ahdistellut Kennedyä esityksen jälkeen. Stella tarkkaili Blaken kasvoja kiinteästi ja odotti tämän ilmeen muuttuvan. Osoittavan häivähdyksen tunnistamista. Huojennusta siitä, että asia, jota mies oli aina ihmetellyt, oli nyt viimein ratkennut. Mutta Blake vain tuhahti availlessaan kauluspaitansa nappeja."

Kennedy on Stellan tytär, valheessa kasvatettu. Kunnes hän kohtaa Juden ja salaisuudet alkavat kiertyä auki pala palalta. Stella on vuorostaan aina näkevinään Juden jossain ja tärisee sisimmässään. Paljastuuko hänen suuri valheensa, esityksien esitys? Ironista on, että alun perin se varsinainen näyttelijä oli Desiree. Samoin Kennedy näyttelee ilokseen, mutta suurista suurin kirjan näyttelijä onkin lopulta Stella.

Bennett kieputtaa lukijan mukanaan halki vuosikymmenten. Maailma alkaa muuttua, Amerikkakin, vaikka hitaasti. Virallinen rotuerottelu loppuu, ja uudet sukupolvet eivät enää niin paljon noudata rotuerottelua ystävyys- ja tuttavuussuhteissaan. Desireelle ja Stellalle se on liki käsittämätöntä.

Rasismi on ilmiselvästi yksi teoksen avainkäsitteistä, ja Bennettiä onkin jo verrattu Toni Morrisoniin. En varmaan koskaan tule tajuamaan, miten tärkeää ns. rotu on Amerikassa. Jo pisarakin mustaa verta tekee ihmisestä kaikkien silmissä mustan, vaikka hän olisi kuinka vaalea tahansa. Absurdia! On myös asennetta "suutari pysyköön lestissään", omia vahditaan, ei saa hypätä valkoisten maailmaan tai pettää omansa. Minut on jossain määrin kasvatettu siihen, ettei ihmisten värillä ole väliä. Onkin varsin hämmentävää lukea, miten iso merkitys sillä monessa paikkaa vielä nykyäänkin on.

Kuitenkin minulle toiseus ja kaksoiselämä olivat sitä ydintä. Kirja herättää kiehtovia kysymyksiä siitä, miten pitkälle ihmisen vapaus itsemäärittelyssä kantaa. Voiko mustaksi kasvatettu valitakin valkoisen elämän? Mitä siitä seuraa? Voisiko sama tapahtua toisin päin, että valkoiseksi kasvatettu alkaisikin elää mustan elämää? Ja miksi ihmeessä meillä on edes olemassa käsitteet mustien ja valkoisten elämä? Mitä ne edes tarkoittavat?

Mikä meidät erottaa on vankkaa laatukirjallisuutta ja aivan oikeutetusti Keltaisessa kirjastossa. On ilo lukea muutakin, kuin valkoisten kirjoja valkoisille. Olen nyt lukenut joitakin mustien ihmisten rasismia käsitteleviä teoksia, ja ne ovat avanneet asiaa paljon enemmän kuin mikään akateeminen esitys. Lukusuositus!