Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Suvi Ahola ja Satu Koskimies ovat toimittaneet ihastuttavan kokoelman suomalaisten lukijoiden kirjoituksia kirjaan Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi 2005), jossa käsitellään heidän suhdettaan L. M. Montgomeryn Annaan ja/tai Uuden Kuun Emiliaan. Kirjoituksissa piirtyy esiin kirjojen ylisukupolvisuus äideiltä tyttärille, vahva eläytyminen kirjojen maailmaan ja niiden tuoma vaikutus omaan elämään. 

Kuten blogiani pitempään lukeneet tietävät, minulla on suuri rakkaussuhde Montgomeryyn ja hänen tuotantoonsa. Olen blogannut jokaisesta suomeksi ilmestyneestä kirjasta ja lisäksi kirjailijan englanninkielisestä elämäkerrasta sekä tietoteoksesta Alppipolku. Oli ihanaa lukea näitä ihmisten kirjoituksia ja heidän rakkaudestaan Annaan ja Emiliaan.

Hieman yllättäen joukossa oli myös kritiikkiä. Osa koki aikuisena ainakin Anna-kirjat jo äitelinä, monelle Anna oli liian täydellinen hahmo ja Emilia saatettiin kokea jotenkin etäisenä. Omituinen oli loppupuolella ollut Irmelin Sandman Liliuksen kirjoitus. Hän haukkui sarjoja heikentyneiksi loppupäästä, varsinkin Emilia-sarjaa! Mikä loukkaus! Muutoinkin hän vain lähinnä säälitteli Montgomeryn kieltämättä kovaa elämää ja sitä, ettei tämä "koskaan kirjoittanut suurta kirjaa". Siis mitä? Eikö koko koottu kirjoituskokoelma jo itsessään todista, että kyse on mitä suurimmassa määrin hyvin suuresta kirjallisuudesta? Kirjat, jotka kuluvat lukijoiden käsissä ajasta aikaan ja herättävät suurta eläytymistä ja onnea nimenomaan ovat sitä Suurta Kirjallisuutta. Ehkä Lilius haikaili jotain synkkää kuvausta elämän realiteeteista tai vastaavaa... Elitismi haisee.

Mutta muuten koin kirjan kyllä tavattoman ihanaksi. Jotkut olivat tehneet lapsena Emilia-paperinukkeja, joku oli käytännössä roolipelannut Annan perhettä! Mikä suuri rikkaus nämä kirjat ovatkaan olleet ja ovat tälle maailmalle. Jos enemmän eläisimme ja ajattelisimme kuin Montgomeryn maailmassa tehdään, olisi tuntemamme maailma varmasti paljon parempi.

Loppuun haluan kirjoittaa Pieni Runotyttö -kirjasta herra Carpenterin ajatukset sen jälkeen, kun Emilia oli näyttänyt hänelle kirjallisia tuotoksiaan ensi kerran. Saan joka kerta niiden vaikuttavuudesta kylmänväreet ja nyt myös vähän herkistyttää. Mielestäni ne kuvastavat myös Montgomeryn (ja joidenkin muidenkin kirjailijoiden) elämää kirjallisella Alppipolulla: 

"Tuulta - ja tulta - ja merta! hän mutisi. - Luonto yllättää meidät aina. Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole milloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa."