Vígdis Grímdóttirin Sydän, kuu ja sinilinnut (2. bloggaus) (Lenni & Rósa -trilogia 2)

"Ensi alkuun olin majassani yksin, ensimmäiset viikot, ehkä kuukauden. Sinun täytyy tutustua majaasi, Flora sanoi. Hän oli myös oikeassa, sillä muutaman päivän kuluttua tunsin majan, tunsin sen sydämen, aistin sen hengittävän, valvovan, nukkuvan, tunsin narinan ja kitinän, tunsin sen yhtä hyvin kuin oman käteni ja jalkani."

Siinä missä Vígdis Grímsdóttirin Rósa-trilogian ensimmäinen osa Valosta valoon oli ihana, kaunis ja henkeäsalpaava, on Sydän, kuu ja sinilinnut (Johnny Kniga 2006, suomentanut Tapio Koivukari) hyvin kirpeä ja suorastaan pisteliäs. Rósan poika Lenni kasvaa, ja hänen ystävään, rakastettunaan on suorapuheinen Edita. Edita kommentoi koko ajan Lennin ajatuksia, on hänen mielensä pohjalla.

Aluksi oli hieman vaikeaa päästä tämän tarinan sisään. Olin niin tottunut ensimmäisen osan tunnelmaan, että tämä uusi tyyli oli hämmentävä. Ehkä kirjailija oli väsynyt kaikkeen kauneuteen ja halusi nyt tehdä jotakin aivan muuta. Ehkä niin. Joka tapauksessa tämäkin tarina on ehtaa Grímsdóttiria, hänen maailmassaan on aina jotain samaa tyylistä riippumatta.

Rósa ja Lenni-vaari jäävät nyt enemmän sivuosaan ja nuorempi Lenni on päähenkilö. Hän tietää jo lapsena, että hän matkustaa vielä Islantiin. Edita ripustautuu häneen ja mankuu mukaan. Kuitenkin molemmat tietävät, ettei se ole mahdollista. Lenni elää kahden naisen ristipaineessa, Editan ja vaarinsa rakastetun Floran. Flora on erikoinen hahmo, hän enimmäkseen vain ryyppää, mutta Lenni pitää hänestä silti kovasti.

Ehdottoman kiinnostava hahmo on jo viime osassa tavattu Lúna, joka saapuu Uuteen Meksikoon maalaamaan ihmeellisiä taulujaan. Edita on aivan hurmiossa Lúnasta, hänen tauluistaan ja väreistään. Lúnan esikuva on Frida Kahlo ja hän muistuttaa tätä kovasti. Lopulta Lúna sysää lempeästi Lennin lähtemään Islantiin etsimään isäänsä.

Ja kuten aina, tässäkin kirjassa maailma on aivan vinksallaan, mutta jotenkin sen vain hyväksyy. Kaikenlaista hämmentävää tapahtuu. Koska eletään katolisessa Uudessa Meksikossa, on Neitsyt Maria tärkeä henkilö kirjassa. Lenni suhtautuu kaikenlaiseen uskoon ja ihmeeseen karsaasti, mutta kaikki muut pitävät enkeleitä ja Marian voimaa itsestään selvänä. Annetaan vielä viimeinen sana Editalle (tämä on ehdottomasti lempikohtani kirjassa):

"Totta kai luonto on jumala, Lenni, äläkä ole, niin kuin et ymmärtäisi sitä."

On jälleen musiikkivinkin aika! Tätä kirjaa lukiessani ajattelin usein färsaarelaisen Eivørin laulua Salt. Vaikka hän ei siis tosiaan ole islantilainen, tässä laulussa on silti hieno soundtrack tälle kirjalle ja tarinalle.