Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?
"Jumalan kiitos, tuo kurja nuoruus on ohi. Rakkauden kiihkot, tunnelataukset, mustasukkaisuudet, tärinät, hengenahdistus - tuskin he edes pystyvät pitämään veistä ja haarukkaa käsissään. Ja tuon heleän pinnan alla monenlaiset pelot ja epävarmuudet, joita kaikkia eivät onnekseen edes tajua."
Suvi Ahola kirjoitti Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuonna hänestä kirjan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021). Eeva Joenpelto on vajonnut omituisesti tuntemattomuuteen, vaikka hän eläessään oli merkittävä vaikuttaja ja kirjailija. Hän kirjoitti 26 romaania, oli merkittävien henkilöiden ystävä ja osana monta yhdistystä.
Oma kokemukseni Joenpellon tuotannosta on vaatimaton. Olen lukenut vain Veljen varjon, josta viime vuonna bloggasinkin. Se oli hyvä, muttei kuitenkaan tajunnanräjäyttävä. Olen kyllä ajoittain pohtinut Lohja-sarjan lukemista, mutta vähän pelkään muhkeaan sarjaan tarttumista.
Tämä Aholan kirja kuitenkin lisäsi kiinnostustani paitsi Lohja-sarjaan, myös muihinkin Joenpellon teoksiin. Aholan kirjassa on lyhyitä johdatuksia kirjan aiheisiin ja sen jälkeen aina otteita Joenpellon haastatteluista ja kirjoista. Mielestäni ratkaisu on toimiva.
Täytyy kuitenkin myöntää, että kiinnostunein olin Joenpellon omista ajatuksista. Kirjassa onkin ilahduttavasti haastattelu- ja kirjoitusotteita. Tuo ylimpänä oleva sitaatti on juuri sellaisesta. Tässäkin toisaalta näkyy Joenpellon ristiriitaisuus: yhtäällä hän on helpottunut iästä, toisaalla hän pelkää vanhenemista. Joenpeltoa onkin kuvattu varsin monitahoiseksi persoonaksi ja tästä teoksesta päätellen hän ainakin jossain määrin ymmärsi sen itsekin.
Kirjasta käy hyvin ilmi, miten paljon Joenpelto ammensi omista juuristaan ja kokemuksistaan. Kirjailijan lapsuutta varjostivat useatkin vastoinkäymiset ja niiltä hän ei suinkaan välttynyt myöskään aikuisuudessa. Hänen molemmat poikansa kuolivat ennen häntä ja avioliitto kariutui.
Kaikesta terävästä älystään huolimatta Joenpellosta tulee jotenkin tietynlaiseen konservatiivisuuteen käpertynyt vaikutelma vanhoilla päivillään. Hän ei juuri uskonut nuoren kirjailijapolven kyvykkyyteen romaanitaiteilijoina. Hänen mielestään moraalisuus ja historiantaju puuttuivat. Lisäksi hän syytti televisiota ja videoita. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka hassuja ajatuksia hänellä oli, vaikka hän muussa oli varsin edistyksellinen.
Mielestäni Aholan kirja on kulttuuriteko. Se on yksi osa pyrkimystä nostaa Joenpelto taas luettujen kirjailijoiden joukkoon. Oli surullista, miten vähän media Joenpellosta viime vuonna puhui. Lähinnä vain kirjabloggaajat nostattivat innostusta ja keskustelua.
Lopuksi siteeraan Joenpellon kolumnia Julkisen naisen armottomat teesit:
"Julkisuus, joka kulkee rinnallasi kuin oma varjosi, ei merkitse sitä, että olisit taiteilijana mittava. Sinusta tulee vain yksi niistä ihmisistä, joita pienessä maassa tarvitaan jos ei muuhun niin juorujen siivittämiseen.
En käsittele nyt arvoasi mahdollisena taiteilijana vaan arvottomuuttasi ihmisen
>>Et ole mikään nainen!<<
Aivan niin, koska kiinnität huomiotasi muihinkin asioihin kuin omaan perheeseesi tai vaatteisiisi ja ulkomuotoosi. Älä tuosta vielä valita, pahempaankin sinulle sanotaan. Esimerkiksi että olet kova ja itserakas ihminen."
Kommentit
Nyt voisin alkaa lukemaan myös Joenpellon ja Hietamiehen kirjoja.
Hannele: Sinulla on ollut sitten melkoinen aarreaitta! Jokaisen lukijan unelma.
Mai: Itse olen lukenut Hietamieheltä Hylätyt talot, autiot pihat, joka oli todella koskettava.
Varmaan nyt monikin asia tuntuu vanhentuneelta Joenpellon kirjoissa, mutta tunteet ovat ikuisia. Yhdistän Joensuun henkilöhahmoihin adjektiivin uljas, samoin häneen itseensä.
Isot menetykset ja pettymykset ihmissuhteissa saattoivat tehdä Joenpellosta kovan.
Marjatta: Joenpellon kirjojen nimet ovat todellakin hyviä ja herättävät kiinnostuksen!
Tunteet ovat ikuisia. Ja kovia kokemuksia Joenpellolla todella oli.
Jokke: Koivisto myöntämässä palkintoa on kyllä suuri kunnia!