Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilän tuore Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021) on hyvin merkillinen kirja. Muistaakseni kirjailija itse on kuvannut sitä himmeliksi. Sitä se varmaan onkin.

Koko kirja koostuu käytännössä sitaateista, hajanaisista fragmenteista, satunnaisten ihmisten kommenteista. Osa kommenteista koskee Taivaallista vastaanottoa, osa on yleisiä tai jopa kirkkaita huomioita elämästä. Osa on vain satunnaista huutelua tuuleen.

"Toivoisin sellaista rakennetta, joka johdonmukaisuuden vaatimuksen sijasta hyväksyisi hetkelliset totuudet. CAT"

Teoksen fragmentaarisuus on kokeellista ja luo vaaran tunnun. Parhaimmassa tapauksessa lopputulos on nerokas ja hyvin yhteen vedetty. Pahimmassa tapauksessa se jää hajanaiseksi ja latteaksi. En lukemiseni jälkeenkään oikein tiedä, kumpaan kategoriaan kirjan asettaisin. Kirja on periaatteessa aika vaivattomasti luettavissa, koska se on pätkittäinen ja jutut ovat enimmäkseen todella lyhyitä. Toisaalta taas ihmisen mieli haluaisi luoda jonkin kokonaisuuden, ja sen luominen vie voimia. 

Taivaallinen vastaanotto ei nimittäin mielestäni oikein luo varsinaista kokonaisuutta. Siinä on kyllä joitakin toistuvia henkilöitä, joiden elämästä oppii enemmän. Toistuva hahmo on taksikuski Rauno, joka on menettänyt vaimonsa. Minulle jäi tuntuma siitä, että Raunon osuus oli vain vuorokauden mittainen. Ainakin enimmäkseen kuvataan matkaa nukkuvan rikkaan miehen kanssa Helsingin yössä.

"Satun kanssa joimme aina yhdessä kahvia. Myöhemmin vaihdoimme teehen, kun aloimme voida päiväkahveista pahoin. Teessä etenimme yhä hienompiin Puerh-kakkuihin, joita ostelin huutokaupoista. Ruumiimme toimivat simultaanisti. Pidimme aina samoista asioista ja voimme pahoin samoista. Vuosikymmeninen traditio saattoi päättyä kerrasta, samalla minuutilla. Kerran Satu jätti banaanin kesken, asetti sen pöydälle ja sanoi, ettei pidä enää banaaneista. En minäkään niistä sen jälkeen enää tykännyt. Kaikki oli yhtäaikaista. Paitsi kun hän kuoli, minä jäin henkiin. RAUNO" 

Sitten on Minttu ja Linnea. Linnealta ei juuri ajatuksia kuulla, mutta hän elää Mintun silmien läpi. Linnea on saanut käsikirjoitukselleen kustannussopimuksen, mikä korpeaa Minttua kovasti. Hän on rehellisesti kateellinen ja kateellisuudessaan itsetuhoinen. Minttu elää muutenkin elämänsyrjän rajamailla käyttäessään jatkuvasti päihteitä. Linnea piirtyy boheemina ja roolissaan täydellisenä naisena.

"Jaamme Holmin kanssa saman intohimon: finnit. Olen aina rakastanut tyttöjen kasvoilla finnejä. Holm muistelee Iso Roobertinkadun Tuomas grillin nuorta myyjää 90-luvulla, vaaleaa ja rotevaa tyttöä, jolla oli ihania finnejä kasvoissaan. Tytössä yhdistyi kaksi maailman rakastettavinta ominaisuutta: uskovaisuus ja finnit.

    Häpeä ja epävarmuus somistavat ihmisen kasvoja paremmin kuin varmat ajatukset. MINTTU"

Kirjassa myös vilisee otteita Taivaallisesta vastaanotosta. Pätkät ovat aivan hajallaan, ensin saattaa tulla sivu 201 ja sitten 21. Enimmäkseen nämä otteet kertovat päähenkilö, kirjailija Jan Holmin sydänleikkauksesta ja terveydellisistä vaivoista sekä siitä, millaisia mietteitä nämä asiat hänessä herättävät. Välissä kerrotaan hänen salasuhteestaan ja joitain välähdyksiä hänen elämästään lapsensa kanssa. 

"s. 148

Sairaala muistuttaa minua siitä, miten elämässä kaikki eletään etukäteen. Nämäkin asiat on jo pelätty valmiiksi. Elämään kuuluu ajatus, että tapahtumahetkellä kaikki on jo vanhaa, yllätyksetöntä, pettymys."

Kirja seikkailee tällä hetkellä kovin suositussa autofiktiobuumissa. Jan Holm nimittäin muistuttaa Jukka Viikilää monin tavoin, ei vähiten sydänleikkauksen vuoksi. Myös Viikilä on joutunut kyseiseen operaatioon. Kuitenkin tämä kaikki fragmentaarisuus luo omanlaisensa metatason, jota on sinänsä mielenkiintoista pohtia. Onko tämä vain jonkinlainen humoristinen performanssi, taiteilijan tahallista kikkailua? Vai onko kyse hullusta kokeilusta, jossa kirjailija on lörpötellyt mitä sattuu ja jossa hän kokeilee, miten pitkälle höpsötyksessä voi mennä? En osaa sanoa.

Mitä tästä nyt sitten tosiaan sanoisi? Lopussa periaatteessa on jonkinlainen eheytys, mutta sekin jättää ilmaan kysymyksiä. Riippuu lukijasta, pitääkö sitä hyvänä vai huonona ratkaisuna.

Mikään muu kuin Queenin Bohemian Rhapsody ei voi kuvata tätä teosta paremmin. Onhan kappalekin melkoisen polveileva, suorastaan sekava, kuitenkin nerokas.