Kasvu
Olen viime aikoina selannut blogiani taaksepäin. Olen mennyt ihan alkuun asti, vuoteen 2009, kun aloin kirjoittaa. Voisi kuvitella, että se on enimmäkseen myötähäpeän tunteita, mutta ei oikeastaan.
Toki joistain jutuista tulee myötähäpeä. Välillä on ollut aika kärkkäitä mielipiteitä... Toisaalta, kenellä teini-ikäisellä ei olisi? Minä nimittäin aloitin jo ysiluokalla!
Minusta tuntuu, että blogini ja tietysti kaikki lukemani kirjat ovat kasvattaneet minua kovasti. Ehkä jopa enemmän kuin saamani koulutus. Romaanien lukeminen on erittäin henkilökohtainen prosessi, ja siitä kirjoittaminen vielä henkilökohtaisempaa. Voi tietysti miettiä sitäkin, millä vaikuttimilla kirjoittaa. Onko se pahimmillaan narsistista patsastelua? Katsokaa, luin tämän vanhan klassikon, eikö ole hieno suoritus! En toisaalta oikein usko siihen. Ennemmin kaipaan jonkinlaista keskustelua lukemastani ja tämä paikka on myös arkisto lukemilleni kirjoille.
Yksi syy vanhoihin postauksiin palaamiselle oli nimittäin myös muistiin palauttaminen. 13 vuoden jälkeen kaikki luetut eivät todellakaan ole kirkkaasti muistissa. Huomaan kuitenkin, että kirjoittaminen on auttanut edes jonkinlaisten muistikuvien pysymistä.
Lievän myötähäpeän ohella yhdeksi tunteeksi nousi myös eräänlainen ylpeys. Olen kirjoittanut lopulta yllättävänkin hyvää suomea ollakseni niin nuori. Toisaalta olin äidinkielessä aina melkoinen hikipinko, joten kai sieltä sitten oppikin jäi päähän. Kuitenkin kirjoitusasua tärkeämmäksi nousi liikuttava vilpittömyys. 15-16-vuotiaana sitä on vielä eri tavalla maailmalle auki. Hyökkäsin suin päin puhutteleviin kirjoihin, ja näköjään aika moneen klassikkoonkin. Juttuni voivat olla vähän hupsuja siltä ajalta, mutta mitään viekasta niissä ei ole.
Yksi tänä vuonna ongelmoimani asia onkin tämänhetkinen tapani kirjoittaa. Välillä saan vähän "irroteltua", mutta aika kaavamaisia arvioita tulee tehtyä. Kirjoittaminen on ennemmin analyyttistä kuin tunteiden ja mielikuvien esittelyä. Jälkimmäistä haluaisin paljon enemmän ja sen näköjään osasin nuorempana. Välillä tuntuu, että yliopisto todellakin teki tehtävänsä: ainakin jonkinmoista asiatekstiä syntyy, mutta on vaikea tulla oikeasti henkilökohtaiselle tasolle. Sitä henkilökohtaista kokemusta haluaisin esitellä, koska se kiinnostaa itseäni eniten myös muiden kirjoituksissa.
Toki kaikki kirjat eivät oikein taivu vapaampaan muottiin. Erityisesti tietokirjoista on aika vaikea kirjoittaa irrottelevasti ja vauhdikkaasti. Niiden muoto jo jotenkin torppaa sellaiset yritykset. No, katsotaan mitä tässä vielä keksitään!
Kommentit
Minulla muuten katosi jo kouluaikana kyky kirjoittaa mitään muuta kuin asiatekstiä. Tai no, runoja olen kyllä kirjoittanut, mutta toivoisin, että osaisin ja uskaltaisin kirjoittaa myös proosaa. Mutta kun en uskalla edes yrittää, jatkan vain blogissa asialinjoilla. Lapsena kirjoitin ison kasan omia "romaaneja", oli se ihanaa, kun silloin antoi vain tulla eikä kritisoinut!
Tuon narsistisen patsastelun voinemme uhotaa, sillä se voisi toimia muutaman kirjoitelman moottorina, vaan ei pitkässä juoksussa tyydytä sitä tarvetta, jota bloggaaminen meissä tuo esiin: selventää omia ajatuksiaan, kun lukee kirjoittamansa arvion, painaa muistiin lukemaansa, keskustelujen ja erilaisten mielipiteiden vaihtojen rikkautta sekä arkistointia, kuten mainitset.
Myötähäpeän ehdotan heittettäväksi roskakoriin: minkä kerran kirjoitin, kirjoitin juuri siinä elämänvaiheessa, sen ikäisenä ja niine tuntoineni, ajatuksineni kuin tuolloin olin; sovittu!?
Lukeminen ja kirjoittaminen ovat henkilökohtaisia ominaisuuksia, eräänlainen tarve ja oman kokemukseni mukaan molemmat säilyvät läpi elämän eri muodoissaan. Omat mielialat ja elämäntilanteet vaikuttavat myös siihen, minkälaista tekstiä tuottaa: välillä irtoaa rennommin rantein ja välillä pysytään asialinjalla.
No, kyllähän me tytöt jos vaikka mitä vielä keksimme, joten iloisiin lukemisiin ja kirjoittelemisiin;)
Takkutukka: Olet ihan oikeassa tuosta myötähäpeästä: sitä tekee kullakin hetkellä parhaansa ja sen täytyy riittää. :)
Ja totta tuokin, että oma elämäntilanne vaikuttaa myös kirjoittamiseen.
LauraKatarooma: Sinun tekstejäsi onkin kiva lukea, kun ne eivät edes selkeästi pyri olemaan analyysejä, vaan kerrot omia tuntojasi vapaasti. :) Sellaista on ihana lukea. Minullakin on tuo olo, että on oman kirjoitustyylin vanki. Ärsyttävää!
Kirjoittaminen on prosessi ja sitä on myös blogikirjoittaminen. Ajattelen, että blogini on oma leikkikenttäni, siellä voi kokeilla ja testata. Luen myös toisten blogitekstejä "sillä silmällä", on hauska löytää uutta inspiraatiota. Vaikka tokihan se jämähtäminen kuuluu myös tähän hommaan... :)
Olisi kyllä vaikea olla ilman blogia!
Ja joo, toivon mukaan jotain kehitystäkin tapahtuu (ainakin jos on aloittanut teininä kuten sinä). Ja toisaalta on minulla mielessä yhä kaikenlaista josta voisin kirjoittaa enemmän ja paremmin ja mihin suuntiin voisi jatkaa kehitystä, mutjoo, katsotaan. Bloggaukseen kuitenkin taitaa päteä se sanonta "paras on hyvän vihollinen", voi käyttää aikaa ja energiaa sen täydellisen bloggauksen kirjoittamiseen tai sitten kirjoittaa samassa ajassa samalla vaivalla parikymmentä tekstiä joista puolet voi olla varsin hyviä ja toinenkin puoli menettelee...
Tosiaan, joskus mielipide kirjasta jotenkin muuttuu ajan saatossa. Itse koen nyt, että Ferranten Hylkäämisen päivät oli vastenmielinen ja ankea, mutta näköjään bloggauksessa olenkin pitänyt siitä!
Totta tuo, että tietyssä ajassa ehtii bloggaamaan paljon ja ihan kelvollista tekstiä. Makuasia, miten tahtoo toimia. :)