Rakkautta ja hylkäämistä: Khimaira
"Ja siellä varjossa,
muiden näkymättömissä,
kuvan ulkopuolella,
kiiluu silmiä, tunteita,
kauhuja
joille ei ole sanoja."
J. S. Meresmaan säeromaani Khimaira (Myllylahti 2021) on jatko-osa Dodolle. Tällä kertaa äänessä on Sara. Sara, Iina ja Tuukka muodostavat tiiviin piirin. Iina seurustelee sekä Tuukan että Saran kanssa, Sara ja Tuukka ovat toistensa eksiä. Epätavallinen kuvio, mutta toimiva. Saralla kuitenkin on monta salaisuutta, jotka hän kätkee sisimpäänsä. Jo Dodossa oli viitteitä siitä, että Saran rikkaat vanhemmat ovat etäisiä ja tässä osassa siihen syvennytään tarkemmin.
Saran ääni on omanlaisensa, säkeet ovat usein soinnullisia. Epätavallista nykyaikana, mutta Sara on alun perin venäläinen ja venäjässä loppusoinnut ovat kaikki kaikessa. Ei noloa niin kuin suomen kielessä. Sara rakastaa runoja, erityisesti Anna Ahmatovan. Kirjassa on viittaus Ahmatovan koottuihin runoihin, mikä oli hauska sattuma, sillä olen itsekin lukenut kokoelman Ahmatovan runoja.
Kirjassa teemana on edellisen osan tapaan homoseksuaalisuus ja polyamoria, mutta ennen kaikkea perheen kautta. Saran vanhemmat ovat uskonnollisia ja vanhoillisia, ja häntä pelottaa kertoa totuus hänestä ja Sarasta. Polyamoriakuvion kertomista hän ei uskalla ajatellakaan. Yksi kirjan juonne on myös se, että perhe voi olla muutakin kuin verisiteen kautta tullutta. Ihminen voi koota perheensä myös muista ihmisistä.
Saralla on myös synkempiä salaisuuksia, jotka hän on kätkenyt sisimpäänsä. Hän ei ole puhunut niistä asioista edes Iinalle. Myöskään elämä kahden maan kansalaisena ei ole helppoa. Venäläisyys on yksi niistä asioista, joista Sara haluaa vaieta, koska niin tuntuu helpommalta. Hän ei kestä suomalaisten typeriä lausahduksia ja letkautuksia aiheesta.
Kuten Dodokin, myös Khimaira on tiiviisti kiinni ajassa. Saran lukioikäisen ääni tuntuu luontevalta. HLBTI-teemat ovat edelleen pinnalla, ja niitä käsitellään henkilökohtaisuuden kautta. Olisin varmasti rakastanut tätä kirjaa teininä, kun ahmin HLBTI-aiheisia kirjoja.
Näin aikuisena en varsinaisesti rakastunut. Hieman tuli joistain kohdista sellainen saarnausfiilis. Tai ei ehkä saarnaaminen, mutta jonkinlainen opettaminen. Olen aina ollut allerginen sellaiselle ja se vähän söi tykkäämiseni määrää. Ei kirja silti huono ole ollenkaan. Se on hyvä kuvaus tämän hetken nuorten elämästä, ja mielestäni se tavoittaa myös ikiaikaista teini-iän rimpuilua vapauden ja turvan kaipuun välillä. Säeromaani muotona on myös mieleeni.
Tämäkin Meresmaan kirja on hyvä väylä tutkia ja ymmärtää nuorten mielenliikkeitä ja elämää. Hän on sujuva sanankäyttäjä myös riimittelijänä.
Kommentit
Sori, että en ole kommentoinut pitkään aikaan, sillä google jumitti minua.
Hannele: Niinpä.