Me olimme valehtelijoita

 "Tervetuloa kallooni.

      Rekka jyrää kaulan ja pään luiden ylitse. Selkäranka katkeaa, aivot poksahtavat ja vuotavat. Silmissäni välkkyvät tuhannet salamat. Maailma kaatuu nurin.

     Oksennan. Kaikki pimenee.

      Sitä tapahtuu kaiken aikaa. Tämä on aivan tavallinen päivä."

Cadence Sinclair tulee todella rikkaasta perheestä. Vaarilla on oma saari, jonne lähisukulaiset majoittuvat joka kesä. Pikkulapsia vilahtelee taustalla, mutta tärkeimmät ovat Cadencen valehtelijat: Gat, Mirren ja Johnny. Gat on vain erilainen: puoliksi intialainen, jota suvaitaan tässä vitivalkoisessa perheessä, mutta ei suinkaan hyväksytä. Gat ja Cadence rakastuvat.

Sitten, viidentenätoista kesänä, tapahtuu jotain kauheaa. Jokin kauhea onnettomuus. Cadence ei muista siitä mitään. Hänellä on seuranaan jatkuva migreeni, joka ei meinaa talttua millään. Mutta päästyään saarelle taas hän alkaa vähitellen muistaa. Ensin pieniä palasia, sitten yhä enemmän. Totuus on järkyttävä.

Tässäpä todella outo lukukokemus. E. Lockhartin Me olimme valehtelijoita (WSOY 2021, suomentanut Riina Vuokko) oli minulle pitkään todella puuduttavaa luettavaa. Minua tympäisi lukea kultalusikka perseessä syntyneiden hemmoteltujen ihmisten juttuja. Varsinkin korskea ja manipuloiva vaari oli aivan kauhea. Sitten aivan loppukolmanneksella, kun totuus alkoi vähitellen hahmottua, kaikki kääntyikin päälaelleen. Se mitä oli luullut todeksi, ei ollutkaan. Huonoksi tuomitsemani kirja nostikin pisteitään.

En silti oikein ymmärrä kirjan suosiota. Etukannessa on John Greenen ylistys: "Jännittävä, kaunis ja kipunoivan älykäs". En allekirjoita noita sanoja. En kokenut kirjaa yhtään jännittävänä, saati sitten kauniina. Enkä kyllä kovin älykkäänäkään. Olen lukenut todella monta parempaakin (nuorten)kirjaa.

Ei ollut kyllä minun juttuni tämä.