Valon paino

 "Puhumme unohduksen ja keskeneräisyyden kuvia, mutta yritäpä

määritellä kohtaaminen tai häivähdys

                                                          tai kiven lämpö puiden alla.

Jokainen metsä on metsänkaltainen poikkeama metsästä, jokainen

meistä on. Kun käsittämätön tulee, tulee maanuumenhiljaisuus

pakkasunisuuden aika             lumi

sataa lakanoille.                       mistä? me kuljemme läpi

kun tulemme tähän, unohdumme varjoisaan kohtaan

viileän ilman leikkaamaan."

Kristiina Wallin on kirjoittanut koskettavan runoteoksen Valon paino (Tammi 2016). Runonpuhuja on vanhassa tutussa talossa, joka kuitenkin on vieras. Suru on läsnä, mittaamaton. Vainajat vierailevat säännöllisesti talossa ja ulkosalla: "vainajat ripustavat oksille vaatteita, tuulessa paukkuvaa kangasta".  Talon lähellä on vettä ja metsä. Välillä talo lähenee metsää, välillä vesi tulee lähemmäs.

Tämä teos liikutti minua kovasti. Wallinin ote on aika lailla proosarunoa. Joukossa on kokeellisuutta, joka ei tunnu kikkailulta, vaan todella antaa teokselle jotakin. Ihan helpoimmasta päästä nämä runot eivät ole, sillä virkkeet ovat välillä keskeneräisiä, välillä ne jatkuvat villisti eteenpäin. Välillä on luettava useampaan kertaan. 

Välillä säkeet muuttuvat lähes suoraksi proosaksi. Näissä kohdissa runonpuhuja puhuttelee lukijaa tervehdyksellä "Hyvä vastaanottaja":

"Muistatko samalla tavalla kuin minä, kuvitteletko sinäkin murtumat joiden suhde todellisuuteen on selittämätön kuin kylmä, joka jatkuu viikkokausia ja tekee maisemasta hauraan. Ehkä sinäkin olet unohtanut ja siitä huolimatta yrität kertoa, ikään kuin kertomalla voisi tavoit- ikään kuin kielellä voisi"

Nautin tästä surun ja melankolian maisemasta, jonne Wallin päästi minut uppoamaan. Juuri tällaisesta runoudesta pidän eniten, runoudesta joka tavoittaa surun olemuksen. Todellakin suositus!