Luvattu maa (Barack Obaman muistelmat 1)

 "Ennen kaikkea toivoin osaavani kertoa virkakaudestani rehellisesti; en pelkästään kirjoittamalla historiallisen selonteon sen keskeisimmistä tapahtumista ja tärkeimmistä tapaamistani henkilöistä vaan käsittelemällä poliittisia, taloudellisia ja kulttuurivirtauksia, jotka osaltaan määrittivät, millaisia haasteita hallintoni kohtasi ja millaisia valintoja tiimini ja minä olimme tehneet vastataksemme niihin."

Barack Obaman muistelmien ensimmäinen osa Luvattu maa (Otava 2020, suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro) on todella mielenkiintoinen katsaus hänen ensimmäiseen presidenttikauteensa. Obama kertoo avoimesti niin onnistumisista kuin epäonnistumisista ja taustoittaa tapahtumat tarkasti.

Lähtiessäni tähän urakkaan, liki 900-sivuisen kirjan lukemiseen, ajattelin sen olevan raskas. Vaan mitä vielä! Obama on sujuva sanankäyttäjä, ja jos välillä yksityiskohtia onkin todella paljon, ne tuntuivat tarkoituksenmukaisilta. Ainakin minä kaipasin tätä taustoitusta ja pureutumista, koska tietoni Yhdysvaltain politiikasta ovat olleet hyvin niukat: suomalaisessa mediassa vain todella isot (ulkopoliittiset) tapahtumat tulevat esille ja sisäpolitiikka jää paitsioon. Toisaalta myöskään paikallisen median seuraaminen ei ole niin helppoa, koska se on voimakkaasti puoluepoliittisesti jakautunutta.

Pidin Obaman melko vaatimattomasta suhtautumisesta toimiinsa. Hän ainakin vakuuttaa ponnistelleensa kovasti ollakseen suosionsa arvoinen. Lisäksi hän korostaa voimakkaasti tiimityötä: vaikka Amerikan presidentillä on kohtuullisesti valtaa, ei hän mikään yksinvaltias ole. Tarvitaan melkoinen armada avustajia ja erilaisia toimijoita, jotta presidentti pysyy ajan tasalla ja voi tehdä järkeviä päätöksiä. 

Yllätyin siitä, millainen kriisien suma Obaman ensimmäinen kausi näköjään oli. Vaikka olen seurannut maailman tapahtumia aktiivisesti ties kuinka kauan, en ollut osannut ajatella, mitä ne Amerikan presidentille merkitsivät. Paljon, sillä Yhdysvalloilla on paljon myös ulkopoliittista valtaa ja legitimiteettiä. Iranin ydinaseuhittelu, arabikevät ja sen seurauksena Libyan verilöyly ja Yhdysvaltain/NATO:n sotilaallinen interventio, loputon pattitilanne Israelin ja Palestiinan välillä... Kriisejä riitti. Sellainenkin periaatteessa Yhdysvalloille kaukainen asia kuin Kreikan talouden luhistuminen oli tärkeää, sillä EU on Yhdysvaltain tärkein kauppakumppani. Juuri tämä monimutkainen asioiden linkittyminen toisiinsa ja Obaman selvitys niistä oli mielestäni kirjan parasta antia. Opin paljon.

Sisäpoliittisia kriisejä oli myös riittämiin. Obaman syliin kaatui valtava pankki- ja sijoitusalan fiasko, joka uhkasi kaataa talouden hirveään lamaan. Se, ettei pankkiireja ja sijoittajia tuomittu, suututti kansalaisia. Obama kokikin, että hän jatkuvasti joutui puuttumaan asioihin niin, että esti lähinnä luhistumisia. Hän ei mielestään päässyt sellaisiin edistyksellisiin saavutuksiin kuin olisi halunnut. Poikkeuksena ehkä terveydenhuoltouudistus, Obamacare.

Silmiin pistävää oli republikaanien yhä hurjempi taantuminen hulluuteen. Tietysti voi argumentoida, että tietenkin liberaali demokraatti haluaa esittää republikaanit huonossa valossa. Mutta kun on katsonut kyseisen puolueen valinneen Trumpin presidenttiehdokkaakseen ja että kyseinen kävelevä katastrofi pitää edelleen kovaa valtaa puolueessa, ei voi kuin todeta, että hulluus on ihan todellista. Kirjassa on monenlaisia esimerkkejä häpeättömästä käytöksestä ja puoluepolitikoinnista, joka esti sen, mitä Obama halusi: paremmin neuvottelevan ja yhteen pelaavan senaatin ja kongressin.

Kirja päättyy Osama bin Ladenin surmaamiseen. Eräs aikakausi sai eräänlaisen käännekohdan, olihan bin Laden yksi syyskuun 11. iskujen suunnittelijoista. Tämä oli myös siitä harvinainen teko, ettei edes republikaaneilla ollut oikein sanomista terroristijohtajan tappamiseen. Samalla Obama mietti murheissaan, pystyykö Yhdysvaltain kansakunta yhdentymään vain ulkoisen vihollisen edessä.

Todella kiinnostava ja tietoa antava muistelma! Ei ollenkaan niin vaikea kuin voisi olettaa. Toki kiinnostusta politiikkaan on todella oltava, jos tähän urakkaan lähtee.