Riikka Pulkkinen - Lumo

"Kun Philippa on kuollut, A pohtii vielä pitkään Philippan leikkejä. Millaista on leikistä riisuttu elämä? Onko se todella vilpittömämpää? Onko se läpikotaisin aikuista?

    Vai onko se valheellista, nimenomaan se?"

Riikka Pulkkisen uusin romaani Lumo (Otava 2022) on napakymppi. Se kertoo 17-vuotiaasta Philippa Laaksosta, jonka naapuri löytää kuolleena taloyhtiön pihalta. Mutta tämä ei ole mikään dekkari. Philippa on todellakin kuollut, mutta hän ei ole kadonnut. Monet tunsivat hänet, tai ainakin uskoivat tuntevansa. Mutta Philippa leikkii, Philippa on kuka tahansa. Lolita giving, Not your Sonya ja Saddest girl on Earth.

"Minä olen Philippa Laakso, tyttö lausuu kameralle.

    Olen myös Lolita Giving ja aika ajoin Saga. Pulpahtelen esiin ja katoan taas näkyvistä.

    Te ette tunne minua, tyttö toteaa.

    Sitten tyttö hymyilee, sanoo toruen: Älkää luulkokaan.

    Tyttö raottaa huuliaan, näyttää kuin hän olisi ryhtymässä aterioimaan sitä iloa, joka häntä ympäröi."

Kirja kertoo minusta ennen kaikkea siitä, mitä on olla tyttö. Philippa karnevalisoi tyttöyden, esittelee kameralleen ja seuraajilleen kaikki kliseet mutta pitää vallan aina itsellään. Hän on kaunis ja ihana mutta omilla ehdoillaan. 

"Olen mitä tahansa, olen maailma. Olen tyttöjen tyttö, olen kaikkea mitä osaatte kuvitella ja sellaistakin mitä ette halua lausua ääneen."

Pulkkisen ote on kevyesti kokeileva. Väleissä on kuolinsyyntutkijan ja poliisien virallisia raportteja, sitten osia kaikkitietävällä kertojalla ja myös käsiteltävää kohdetta sinutellen. Toimii! Kirja ei ole sekamelska, vaan pysyy hyvin kasassa ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä.

Kirjassa on myös muita henkilöitä, he jotka jäivät elämään Philippan jälkeen. On vanha kirurgi Axel, joka pyysi tyttöä auttamaan vaimonsa pesemisessä. Sitten on paras ystävä Saga, joka ajoittain turhautuu Philippan hajanaisuuteen ja suoranaiseen satuiluun. On erikoislääkäri Alina, jossa viha kytee syvällä. Entinen poikaystävä Oliver, joka sai Philippalta monta nimeä. Ja sitten tietenkin kaikki treffimiehet, joita Philippa tapasi. Miehet jotka kuvittelivat tietävänsä nuorista naisista jotain.

"Philippalle sinä olet patriarkaatti. Vaikket itse olisi sitä mieltä, Philippa on.

 Sebastian, Sebastian, yrität niin paljon.

Käynnistät Porschesi, lähdette ajelulle."

Philippa on feministi käyttämättä sitä sanaa varsinaisesti itsestään. Hän tietää, mitä hänestä halutaan ja sen, mitä hän itse haluaa. Hän lukee klassikot ja miettii baarin jälkeisenä aamuyönä rakkauden ja vapauden käsitteitä. 

"Tyttö tehdään myös kuuntelemalla, miten tytöistä ja tytöille puhutaan, mitä tytöt, mitäs tytöt.

   Älkääs tytöt.

   Tytöt tehdään kuuntelemalla näitä lauseita ja sitten pyristelemällä niistä eroon."

Minua kiehtoo ja mietityttää juuri tuo ajatus tyttöydestä rakennettavana performanssina. Ennen tuota sitaattia tyttöjä tehdään menemällä rintaliiviostoksille. Sitten on sitaatissa näkyvä sosiaalinen osa. Ei ole vain niin, että kukin meistä itse rakentaa sukupuoltaan vaan myös muut osallistuvat siihen. Mitä kaikkee tytön tulee olla?

Alinan vihan kautta polttopisteessä on välillä myös naisen viha. Se mitätöidään, sille ei anneta tilaa. Se on oikeastaan aika naurettavaa. Philippa ja Alina tekevät eräänlaisen performanssin vilkkaassa ihmisjoukossa: Alina, tuo sairaiden ja kuolevien lohduttaja ja kunnollinen nainen, huutaa joitain sekunteja väkijoukossa. Ihmisten tyrmistys on käsinkosketeltava. Eihän nyt keski-ikäinen kunnollinen nainen voi purkautua noin, se tila on vihaisille miehille, narkomaaneille ja teineille!

"Terrorismin yksi määritelmä on saada aikaan itse tekoa suurempi symbolinen vaikutus.

Naisen raivo kadulla täyttää tämän määritelmän ääriään myöten."

Erinomaista! Nyt on poissa kaikki teennäisyys ja siloisuus, jäljellä on puhdas taito kirjoittaa hyvä kirja.