Lauri Lattu - Susiraja

 

"Susi hiipi esiin rajan takaa. Sen askelten myötä puut kasvoivat ja metsäaukea peitti kankaan. Lumisia laikkuja ilmaantui sammaleen päälle. Maisema näytti tutulta, mutta Maarit ei saanut sitä paikannettua mihinkään muistamaansa paikkaan. 

     Kun susi oli kulkenut aukion keskelle ja värjännyt kankaan askeltensa jäljessä, se pysähtyi. Suuret pedonsilmät kääntyivät katsomaan Maaritia. Eläin avasi suunsa. Maarit kamppaili hetken suden katseessa. Halusi paeta. Halusi olla pakenematta. Silmänräpäys, ja eläin oli poissa. Kangas oli taas tyhjä."

Lauri Latun esikoisromaani Susiraja (Haamu 2022) kurkottaa psykologiseen ja yliluonnolliseen kauhuun, jonka pohjalla ovat muinaiset myytit Edda-saagoista. Kirjan päähenkilö on Maarit, joka elää Havu-koiran kanssa pohjoiskarjalalaisella syrjäseudulla. Maarit on kuvataiteilija ja jo alkuvaiheessa tulee viitteitä siitä, ettei kaikki ole hyvin. Yksinäisyys kalvaa, sillä entinen puoliso Antti on lähtenyt Helsinkiin ja suhde on päättynyt. Äiti syyllistää puhelimitse. Ainoa ihmisvalopilkku on oikeastaan ystävä Liisa. Käänne kuitenkin tulee, kun Lauri Rautio -niminen mies haluaa ostaa merkittävällä summalla ison susitaulun Maaritilta. Susi pitää olla, mutta Maarit saa maalata taulun kuin omansa. Taulun maalaamisen myötä kauhun aineksia alkaa hiipiä naisen elämään; onhan hän aina ajoittain uppoutunut työhönsä, mutta tuntuu kuin taulun susi määräisi tahdin ja vetäisi hänet jonnekin sanomattomaan pimeyteen. 

On sanottava, että en ole kauhugenren kanssa oikein edes hyvänpäiväntuttu. Olen helposti pelästyvä ja yötä myöten kaikkea pelottavaa hautova ihminen, joten kauhukirjallisuus on jäänyt muutamiin teininä luettuihin klassikoihin. Minua kuitenkin kiinnosti lukea kirja siksi, että Lattu on joensuulainen kirjailija. Paikallisuus on aina mieluista ja kirja tosiaan sijoittuu Joensuun seutuville. Ajoitin lukemisen hetkeen, jolloin olen vanhemmillani Lieksassa kissa vieressä kehräämässä ja on päiväsaika, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Kirja herätti paljon ajatuksia. Jos et ole lukenut kirjaa ja haluat tutustua siihen puhtaalta pöydältä, kannattaa jättää loput kirjoituksestani lukematta.

Kirja on ensinnäkin sujuvasti ja myös miellyttävän tarkalla oikeakielisyydellä kirjoitettu. Pilkut olivat paikoillaan ja kirjan loppupuolella kirjailijan kiittämät oikolukijat ovat olleet hereillä. Myös dialogi tuntui pakottomalta, mikä ei aina ole kirjoissa itsestään selvää. 

Romaanissa on susiteeman myötä voimakas eläimellinen elinvoima läsnä. Kun Maarit kohtaa Raution, hänen halunsa herää pitkästä aikaa. Maaritilla on vaikeuksia keskittyä taulutilauksen yksityiskohtiin, koska hän ajattelee taukoamatta seksiä miehen kanssa. Kirjan alkupuolella Maarit on vähän reppana nainen, mutta asiat alkavat tauluprojektin alkaessa muuttua. Susimainen Rautio on kiihottava ja uhkaava yhtä aikaa. 

Kirjassa on myös väkivaltaa, tosin vähemmän kuin etukäteen ounastelin. Maarit ei ole pelkästään kiimainen, vaan myös petomainen. Kun alitajunta purkautuu kankaalle ja tajunnantila häilyy, nousevat pintaan myös kiusatun ja ärsytetyn pedon vaistot. Tässä suhteessa Susiraja tuo mieleeni Stephen Kingin Carrien. Tarinoissa on joitain yhtymäkohtia, kuten tyttöjen välinen väkivalta ja kammottava äiti. Yhdeltä puolen Latun kirja on jatkumoa rääkättyjen naisten kostotarinoihin. 

Romaani ei kuitenkaan typisty vain tähän kulmaan, sillä tarinaa kerrotan vähän aikaa myös Antin näkökulmasta. Näkökulman vaihdos vahvisti jo kirjan alussa saamani käsityksen siitä, että Lattu osaa kirjoittaa uskottavasti sekä miehen että naisen näkökulmasta. On myös mukavaa, että päähenkilöksi on valittu nimenomaan nainen, koska usein tuntuu siltä, että mieskirjailijat kirjoittavat useimmiten miehestä ja naiskirjailijat naisesta. Antin näkökulma myös hyvällä tavalla mutkistaa tarinaa ja niitä havaintoja, joita lukija on tehnyt Maaritista hänen oman kertomansa kautta. Yhtäkkiä asioiden todenperäisyys ei olekaan niin varmaa. Soppaa sekoittaa sekin, että ennen Antin vuoroa hänestä paljastetaan järkyttävä asia.

Vielä yksi tapa katsoa teosta on tarkastella sitä Aino Kallaksen Sudenmorsianta vasten. Kallaksen romaani oli jo alussa mielessäni ja myöhemmin kirjassa on yhden jakson alussa sitaattikin kyseisestä teoksesta. Siitä on melkoisesti aikaa, kun luin Sudenmorsiamen, mutta muistikuvieni mukaan Aalossa on naisena jotain samaa kuin Maaritissa. Läsnä on sama hauraus, jonka vastapainona on eläimellinen ja raju susipuoli. Antissa on myös vähän ymmärtämätöntä ja hämmentynyttä Priidikiä. Mistään pastissista ei kuitenkaan ole kyse, vaan kyse on tulkintani mukaan tietyistä vaikutteista ja pienestä kumarruksesta klassikon suuntaan.

Oliko kirja sitten pelottava? Ei oikeastaan. Liekö johtunut aurinkoisesta ja lämpimästä syyskuun päivästä, että pelon tunne ei hiipinyt mieleen. Kauheita kirjassa todellakin tapahtuu, mutta ainekset eivät ole sellaiset, että olisin ruvennut pelkäämään. Jännitteen kehittelyyn olisi hyvä kiinnittää huomiota, sillä vaikka kirja eteni mukavan jouhevasti, juoni meni eteenpäin ehkä kuitenkin turhan nopeasti sillä seurauksella, ettei kauhu ehtinyt rakentua lukijan mielessä. Latulla on hallussa jo dialogi, jouheva kieli ja hyvin rakennetut henkilöhahmot. Se on esikoiskirjailijalle paljon, ja seuraavaksi kannattaa käyttää paukkuja tunnelman rakentamiseen.

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Helsinki on pienessä osassa ja Joensuussa toki asun)